Tämän kupletin juoni tiivistettynä:

näkökulmasta riippuen
joko suomenamerikkalainen
tai amerikansuomalainen mies,
suomalainen vaimo,
kolme tytärtä,
kalifornialainen löytökoira
ja vasta alkaneita seikkailuja
Yhdysvaltojen länsirannikolla.


lauantai 30. huhtikuuta 2016

Tänään alkaa uutta

Sänky on vielä kasassa, kun sen päällä loikoilen tätä kirjoittamassa - mutta puoliso purkaa sen pian.

Keittiöstä löytyvät aamiaistarpeet tälle aamulle, eipä juuri muuta. Jokunen tunti muuttomiehien tuloon ja kaaoksen tila on ilahduttavan vähäinen.

Koko viikon olemme sanoneet hyvästejä ja se on ollut suloista ja raskasta. Olen odottanut sitä hetkeä, että olisimme jo perillä.

Olen miettinyt ja muistanut paikkoja, joihin luulin vielä palaavani. Uusi tuli sittenkin niin yllättäen, että monet kolkat hyvästelin viimeksi käydessäni, tietämättäni.  

Joku rohkaisi luottamaan, että vaikka jotain jää taakse, tärkeät ystävät ja tärkeät kokemukset kulkevat kyllä mukana.

Olen viime päivinä ollut iloinen siitä, että on tämä pieni joukko, tämä heimo, nämä minun ihmiseni, perheeni, me. Se sentään on selvää, että me kuljemme yhdessä ja että meidän kotimme on siellä, missä meillä on toisemme.

Se, että koti on lähellä hiekkarantaa, ei yhtään haittaa. 

Suunnittelen uutta blogia ja paljon muutakin, nyt kun minulla kohta on aikaa. Freedom for. Puoliso kuunteli suunnitelmiani ja ehdotti, että ottaisin vain rennosti. Aloin suunnitella rentoja retkiä rannalle ja koiran kävelytystä rantasandaaleilla Starbucksiin. 

Olen utelias näkemään, miltä uusi arki näyttää.


maanantai 18. huhtikuuta 2016

Pitkä ajo


Liikenne seisoi.

Oli pimeää. Edessä oli rekka, sen takana hälytysajoneuvoja, joita tuli vastakkaisia kaistoja pitkin paikalle edelleen. Emme nähneet, mitä oli tapahtunut. Emme tienneet, milloin pääsisimme eteenpäin.

Onnettomuus oli sattunut vastikään. Ellemme olisi juuri äsken tehneet lyhyttä pysähdystä, olisimme ehkä voineet olla siinä viiden auton jonossa, jonka ohi tovin päästä hitaasti ajoimme. Keulat rutussa, perät rutussa, kaikkialla pienenpientä särkynyttä lasia. Autojen matkustajia ei näkynyt enää missään.

Ja sitten, monen sadan metrin päässä se ensimmäinen auto, joka oli mennyt ympäri, ympäri.

Oliko joku yrittänyt oikealle kaistalle viime hetkessä ennen liittymää? Eikö joku ehtinyt väistää - tai mahtunut mihinkään?

Olimme perillä puoliltaöin ja patistimme lapset pikaisesti sänkyyn. Alakerrasta joku kävi  valittamassa vastaanottoon ilmapatjan täyttämisestä syntyneestä melusta. Lisälakanaa jonottanut puoliso katseli vieressä kattoon ja vihelteli.

Turkoosina hohtelevan uima-altaan ja palmut näimme vasta aamulla. Lapset tietysti halusivat sinne heti.

Ensimmäinen talo oli helpon etapin päässä, mutta matka kesti arveltua kauemmin, ja olimme jo heti myöhässä. Puoliso tiputti lapset ja minut pannukakkuaamiaiselle ja lähti katsomaan paikkaa yksin ajatellen, ettei eka kuitenkaan nappaa. Parikymmentä minuuttia myöhemmin hän haki innostuneena meidätkin katsomaan. Me ihastuimme heti ja kaikki ehtomme sopivat omistajalle mainiosti. Tämä talo pysyi meidän kaikkien suosikkina koko päivän.

Tarkistin sen matka-aikaa puolison tulevalle työpaikalle moneen kertaan. Ehkä kolme varttia, pahimmillaan tunti kaksikymmentä. Paitsi tietysti, jos se tie menisi täysin tukkoon, kiertotietä ei siitä suunnasta olisi.

Toinen talo oli surullinen. Teini-ikäinen tyttö murjotti huoneessaan eikä tahtonut avata katsojille ovea. Kun äiti kuitenkin avasi sen, teini käpertyi kohti seinää ja käänsi tulijoille selän. Aikuiset eivät katsoneet toisiinsa. Äidin puhe oli hätäistä. Kiinteistövälittäjä tarjosi retkeä mehubaariin sille toiselle teinille, joka suostui puhumaan. Talo olisi tehnyt paremman vaikutelman yksinään kuin yhdessä perheensä kanssa.

Kolmas kohde. Kartalla matkaa ei näyttänyt olevan paljon, mutta sitä ajettiin pitkälti yli tunti, melkein kaksi. Moottoritien rauhallisemmilla pätkillä puoliso ehti viimein syödä mukaan pakatun aamupalansa.

Talosta jäivät mieleen karrelle palanut takapiha, avara aula, kauniit korkeat huoneet, ihana portaikko, lonksuttavat kaapinovet. Jonkun seikkailu oli katkeamassa kesken: kotiinpaluuseen pakottava viisumiongelma, keskeneräinen vuoden vuokrasopimus. Hapuillen englantia puhuva ystävällinen asukas, joka lämpimästi toivoi, että me haluaisimme pelastaa hänet pulasta. Lapset sanoivat heti ei.

Tauko. Jäätelöä. Jogurttipohjainen smoothie, jonka työntekijä kahdesti kysyttäessä vakuutti maidottomaksi. Starbucksin autokaistalta mukaan kofeiinia.

Viesti neljännestä kohteesta: perhekriisi, peruutus. Otimme lennosta yhteyttä uuteen paikkaan ja ajoimme katsomaan. Tämäkään matka ei ollut lyhyt, mutta nyt olimme ajoissa. Koulun kulmalta löytyi rauhallinen, kaunis puisto. Lapset kirmasivat leikkimään, me puolison kanssa istuimme puun alle. Tuntui, että koti voisi olla täällä.

Sininen talo. Raskaat keltakukkaiset verhot. Kaunis kattokruunu. Takapihalla pieni uima-allas. Me pidimme siitä kaikki. Pidimme myös talon omistajista. He hyväksyivät ajatuksen lemmikistä, vaikka se lähtökohtaisesti oli ilmoituksessa kielletty. Mutta he sanoivat suoraan myös sen, minkä me pian kokeilimme: täältä, sinne ja takaisin, ei, se ei toimi.

Me kokeilimme ajoa sinne: puolitoista tuntia lauantailiikenteessä. Navigaattorin arviot ehdottelivat arkiaamuun ja -iltapäivään ikävimmillään kahden ja puolen tunnin retkeä yhteen suuntaan.

Ilman opettavaista viikonloppua me olisimme tehneet klassisen virheen ja asettuneet siniseen taloon - kauas, kauas kaikesta. Kenties ei kilometreissä eikä maileissa, mutta ajassa. Me olisimme olleet ruuhkien, pysähdysten, onnettomuuksien ja kertakaikkisten sumppujen takana.

Illalla lapset pääsivät pulahtamaan hätäisesti hotellin hyiseen altaaseen. Ja sitten taas kiireesti unille.

Sunnuntaina ohjelmassa oli vain yksi avoin näyttö ja aamupannukakkujen jälkeen ehdotin, että puoliso kävisi katsomassa sen ilman meitä. Jos lapset saisivat uida hetken, he ehkä jaksaisivat paremmin kahdeksantuntisen kotimatkan.

Puoliso juuttui liikenteeseen. Onnettomuuksia tuntui tapahtuvan rauhallisessa viikonloppuliikenteessäkin tuon tuosta. Oli enemmän sääntö kuin poikkeus, että liikenne hidasteli tai meni täysin tukkoon.

Luovutin huoneen. Istuin lasten kanssa varjoon. Jaoin eväskassista karkkia boostatakseni joukkojen moraalia. Vastailin tarkoituksellisen kärsivällisesti ja iloisesti, kun puoliso moneen kertaan soitti ilmoittaakseen uudesta viivytyksestä.

Kohteen sijainti oli osoittautunut arveluttavaksi, eikä sitä tarvinnut pohtia enää enempää. Kun lapset olivat leikkineet vedessä, olin istunut altaan reunalla googlettamassa muuttoa taloon numero yksi. "Mitä on tiedettävä, jos muutan alueelle X?"

Puoliso kiitteli tiedonhaluisuuttani, kun raportoin löydöksistä. Olimmehan me siitä ympäristökatastrofista tietysti kuulleet. Mutta jotenkin ei ollut heti yhdistynyt, että tämä oli nyt se alue, josta edelleen, kuukausia vuodon tukkimisen jälkeen, on kaasufirman laskuun evakuoitu tuhansia ihmisiä ja että evakuointialueen vieressä asuu tuhansia, jotka vieläkin oireilevat ja haluaisivat kodeistaan pois. Mistään ei oikein löytynyt kuin valistuneita arvauksia siitä, missä turvallinen alue alkaisi ja milloin alueella voisi taas asua ilman pelkoa vakavista terveyshaitoista.

Se. Siitä.

Ajoimme kotiin rantareittiä. Lähettelimme matkan päältä viestejä kohteisiin, joita emme olleet ehtineet katsoa. Jotakin löytyi aivan läheltä puolison mahdollista tulevaa työpaikkaa. Toivomaamme ahtaamman asunnon kuukausivuokra nyt olisi kaksi kertaa se, mitä olimme kuvitelleet voivamme maksaa, mutta toisaalta sillä ostettaisiin kävelymatka töihin kaupungissa, jossa tuhannet istuvat autoissaan tuntikausia päivittäin.

Tuntui hyvältä saapua illalla kotiin. Ymmärsin syvästi, kuinka siistillä, rauhallisella ja vihreällä pientaloasutusalueella tällä hetkellä elämme. Tuttujen moottoriteiden liikenne näytti ensimmäistä kertaa sujuvalta ja turvalliselta.

Matkamittariin oli viikonlopun aikana kertynyt lähes kaksi tuhatta kilometriä, siitä noin puolet ajosta suurkaupungin alueella. Olimme väsyneitä, emmekä enää ollenkaan varmoja siitä, odottaisiko perhettämme uusi seikkailu Los Angelesissa.

tiistai 12. huhtikuuta 2016

Uusi seikkailu?


Kahdessa vuodessa tekee kodin minne tahansa. Niin luin viisaan naisen blogista, kun tulimme.

Kaksi vuotta alkaa olla lähellä.

Siinä ajassa tosiaan ehtii asettua.

Oppii koulut, päivähoidot, kirjastot, kaupat. Kulkee ilman navigaattoria perusreitit. Hankkii lääkärin, hammaslääkärin, silmälääkärin ja hierojan. Löytää lempikahvilan, -ravintolan  ja -ostoskeskuksen. Kotiutuu seurakuntaan ja tutustuu kymmeniin ihmisiin. Saa ehkä ystävän. Menettää muutaman.

"Juuri kun tuntuu, että alkaa ymmärtää..."

Viime viikkoina meillä on käyty kuumentunein tuntein kiivaita keskusteluja. Olemme vetäisseet sunnuntain aamiaispöytään älypuhelimet ja vertailleet kiihkeästi päivän pituutta ja keskilämpötilaa. Aiheena on ollut Boise, Idaho.

Olemme lukeneet nettipalstoilta kokemuksia ja keskusteluja sekä selanneet tietoja asumiskustannuksista ja koulutustasosta. 

Jotkut meistä ovat kokeneet, että ilmaston miellyttävyydessä tehdyt uhraukset olisivat vastuullisia valintoja. Jotkut ovat ilmoittaneet, ettei heitä enää saa niin kylmiin oloihin kuin tiukasti perunasäkkiin paketoituna. (Pun intended - Idaho osavaltiona tunnetaan perunoistaan.)

Kun selvitimme Bay Arean asuntomarkkinoita ja kävimme muutamissa näytöissä, aloimme yhä varmemmin tuntea, ettei meidän kotimme sittenkään (vielä?) ole täällä. Ehkä siksi oli aika katsoa kauemmas sekä ajassa että tilassa.

Vähemmän tunteikkaasti olemme keskustelleet myös sellaisista paikoista kuin Reno (Nevada) ja Sacramento (California). Jälkimmäinen tuntuikin hyvältä ajatukselta, mutta siihen suuntaan tehdyt avaukset eivät vain tuntuneet kantavan hedelmää. Tiedättehän, kun asioiden on tarkoitettu järjestyvän, ne järjestyvät.

"...on jo aika lähteä."

Jossain kohden jo puuskahdin, että mennään sitten Suomeen. Ja sitten, että ei nyt ainakaan Suomeen. Tiedättekö, mitä tarkoitan? Kun tuntuu, että se on ainoa paikka, jonka vuoksi hennot juurensa voisi irroittaa - ja että se on vihonviimeinen, jonka vuoksi niin tekisi? En tarkoita loukata. Vain kuvata ristiriitaisten tunteiden syvyyttä.

Alkuvuonna puoliso kävi työhaastattelussa Oaklandissa. Haastattelu ei poikinut tuolloin toivottua paikkaa. Yksi uusi kontakti kuitenkin vaikuttui sen verran, että kun joku jostakin sittemmin kysyi nimeä, joku sanoi jollekulle puolison nimen. 

Ja nyt - jos ja jos ja jos - edessä on uusi seikkailu.

Olen innoissani.

Olen kauhuissani.

Samoin kokevat lapset. Puolison repertuaariin kauhu ei kuulu.

Pitääkö se kaikki kokea taas uudestaan? Etsiä koulu, kahvila ja kirjasto? Niin ja koti, tietysti. Entäs ihmiset? Taasko pitää päästää irti ja ikävöidä?

Mutta silti kohde oli tytöille hyvin helppo myydä.


lauantai 26. maaliskuuta 2016

Hullunmyllyä

Päivän ensimmäinen meno oli pianotunti. Nuoremmat tytöt käyvät niillä nyt perätysten. He soittavat vuorotellen ja toisen kanssa odotellaan viereisessä puistossa. Yleensä mukana on myös koira ja muu perhe. Tänään vain mummi ja täti.

Keskimmäinen oli paria päivää aiemmin saanut jännän kutsun. Hänen luokkatoverinsa oli voittanut koulun varainkeruuhuutokaupasta leffareissun yhdessä opettajansa kanssa. Sinne sai kutsua mukaan yhden ystävän - tyttäreni sai olla tuo onnellinen ystävä.

Niinpä keskimmäisen pianotunti korvataan arki-iltana. Vanhin lapsi oli lähtenyt mukaani viemään keskimmäisen elokuvateatterille. Vanhin oli saanut päättää, kummalle kierrokselle lähtee ja valinnut sen, jonka oletettiin päättyvän aiemmin.

Meidän piti viennin lisäksi vain käväistä hakemassa synttärilahja, jonka nuorin iltapäivällä veisi kaverilleen. Onneksi tiesimme tarkkaan, mitä ystävä tahtoi. Epäonneksi se hylly oli kaupan leluosastolla tyhjiin ryöstetty.

Matkalla kassalle tutkin apteekkiosaston ja löysin omaan käyttöön etsimäni puuduttavat kurkkupastillit. Ne ovat aika jännää tavaraa, mistä kertoo sekin, että pastilleja ostettaessa kassa kysyi henkilöllisyystodistuksen.

Vanhin pyysi ostamaan hedelmänpalalajitelman. Siis sellaisen valmiin meloneja-ananasta-viinirypäleitä -laatikon, tiedättehän? Sitä varten meidän piti mennä viereiseen kauppaan.

Soittelin tietysti tuon tuosta puolisolle, jonka aikeena oli ollut käväistä pianotunnin aikana kirjastossa. Koska kirjat olivat jääneet minun ajamaani autoon, hän haki sen sijaan teinin tietämättä yllätykseksi tilaamansa synttärikakun. Ja puiston laidalta tädin ja mummin.

Suunnilleen näihin kohtiin soitti lääkäri. Nuorimmainen oli viikolla muutaman päivän kotona ikävän yskän takia. Hänellä se tapaa mennä kurkunpäähän. Neidolla on pienempänä ollut astmatyyppistä oireilua. Arvelimme, että avaava lääke voisi helpottaa haukkuvaa yskää ja puoliso käytti tytön lääkärissä reseptiä varten. Varmuuden vuoksi, kuten lääkäreiden tapa täällä on, lääkäri otatti muutamat verikokeet. Odottamatta niistä yksi näyttikin nyt plussaa.

Lääkäri suositti, että neito ei veisi mykoplasmaansa iltapäivällä satojen lasten kansoittamaan leikkipaikkaan. Puoliso ryhtyi kirjoittamaan pahoitteluviestiä kaverin vanhemmille ja minä lisäsin jo venähtäneeseen ohjelmaani apteekkikäynnin.

Meidän lääkärikeskuksessa on noin viisi apteekkia yhdessä rakennuksessa, joten siellä ei tarvitse jonotella. Paitsi viikonloppuisin, jolloin vain pääapteekki palvelee ja asiakkaina on puoli kaupunkia. Meniköhän siellä lähemmäs tunti tällä kerralla? Teiniltä loppui sekä kännykän akku että kärsivällisyys. Ensi kerralla hän kuulemma lähtee kierrokselle daddyn kanssa.

Ennen iltapäivän hulinaa halusimme tarjota tädille ja mummille hetken ravintolassa kanssamme. Tarjoilija teki varmasti parhaansa, mutta ennen kuin ruoat olivat pöydässä, puolison oli jo lähdettävä hakemaan keskimmäistä elokuvista.

Puolison kala-annos oli tosi maistuva. Kokeilin sitä, ennen kuin kysäisin tarjoilijalta, milloin mieheni puuttuva annos mahtaisi tulla. Sitten kiittelin häntä vuolaasti siitä, että hän reippaasti pelasti sekä puolison ruoan että ruokavalioni. Puoliso ehti takaisin pian ruokien saavuttua ja leffaherkkujen täyttämä keskimmäinenkin tilasi vielä ranskalaisia.

Ehdimme ihan hienosti kotiin ehkä varttia ennen kuin ensimmäinen synttärivieras saapui kymmenisen minuuttia ennen (!) kutsujen alkamista. Pop cornit olimme onneksi poksutelleet valmiiksi jo aikaisin aamulla ja talokin oli siivottu yhteisvoimin.

Emme olleet aivan varmoja siitä, kuinka monta kutsua teini oli esittänyt ja kuinka monta myöntävää vastausta olimme yhteensä saaneet. Kun kasassa oli seitsemän teinineitiä, päätimme aloittaa bileet.

Sitten katsottiin elokuvaa, syötiin, syötiin ja syötiin sekä leikittiin aurinkoisella takapihalla. Puoliso kirmasi välillä hakemaan pitsaa ja minä haaveilin reissusta jogurttijäätelölle, kunnes täti ja mummi ilmoittivat, etteivät pitsan, pop cornin, limsan, karkkien ja kakkupalan jälkeen mitenkään enää jaksaisi jäätelöä.

Illan tultua mummi ja täti pakkaavat matkalaukkujaan. Teini saattaa kotiin juhlassa mukana ollutta suomalaista ystäväänsä. Useammalla on huono olo, muutamalla kipeä ja joitakuita nähdyt elokuvat vielä mietityttävät. Keskimmäinen nukahtaa aikuisten väliaikaiseen sänkyyn. Olohuoneen katossa kiemurakoristeet keinuvat hiljaa.



sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Gå ändå

Joku oli harjoitellut sight-wordeja päiväkävelyalueellani ja kirjoitellut niitä katuliidulla asvalttiin.

STOP

Siinä luki monta kertaa. S luikersi välillä peilikuvanaan.

En pysähtynyt, mutta jäin miettimään, entä jos joskus olisin.

Jonain iltana yksi tyttäristä kysyi, kuinka monta kertaa olen muuttanut. Yritin laskea. Unohdin ehkä muutaman kodin. 

Sitten yritin laskea keskiarvoa sille, kuinka kauan olen kussakin kodissa asunut. Suunnilleen 1,6 vuotta. Yhtäjaksoinen ennätys on viisi, sen tein alle kouluikäisenä.

Mikä tarkoittaa, että omien lasteni keskiarvon täytyy olla vielä kovempi.

Jossain vaiheessa ajattelin, että haluan tarjota heille ennen muuta pysyvyyttä. Kodin, joka on aina; kulmat, jotka eivät muutu; turvallisuutta, toistuvuutta ja tylsyyttä. Sitten tuli aina jokin uusi mahdollisuus seikkailuun ja minä tartuin vähintäänkin joka toiseen.

Eräänä iltana puoliso kävi (pyynnöstäni?) keskustelun teinin kanssa. Olin pohtinut, missä teinin mielestä on koti. Onko jokin paikka, johon hän arvelee palaavansa? Onko minun tehtäväni luoda sellainen tai varjella sellaista?

Puolison johtopäätös oli, että teini pitää kotinaan sitä paikkaa, jossa tämän hattu kulloinkin on. Lapset eivät ehkä edes ajattele, että kodin pitäisi olla jotakin pysyvää. Vaeltajan lapsista on tullut vaeltajia. 

Mitäpä sitä sitten suremaan, toisten osa nyt vain on tipahdella kaninkoloihin. Monipäiväinen sade luo asvalttipinnoille virtaavia puroja, ja sight-worditkin peseytyvät pois. 

torstai 3. maaliskuuta 2016

Oma koti kullan kallis (ja Piilaaksossa vähän kalliimpi)

Paikallislehti uutisoi pari päivää sitten selvityksestä, jossa arvioitiin asumisen kustannuksia USAn eri osavaltioissa. Selvityksessä oli listattu kymmenen aluetta, joilla asuminen on kallista ja monelle aivan liian kallista.

Kymmenestä alueesta kuuden sanottiin sijaitsevan Kaliforniassa. Koko maan tiukimmaksi paikaksi arvioitiin meidän asuinkuntamme. Seuraavaa sijaa pitävä alue on tuo viereinen kunta.

Yhä kasvavat suuryritykset ovat luoneet ja luovat tälle alueelle työpaikkoja. Vielä muutama vuosikymmen sitten Piilaakso oli täynnä puutarhoja ja maatiloja, joiden keskellä asuttiin omakotitaloissa. Tänä päivänä kaikki maa alkaa olla lähialueilta käytössä ja viinitarhat rakennettu täyteen. 

Asutus on maanjäristysalueella kuitenkin edelleen matalaa. Asuntoja onkin yksinkertaisesti liian vähän, ennen kuin tänne rakennetaan reippaasti korkeutta.

Siivoojamme kertoi vastikään, että heidän vuokraisäntänsä on ilmoittanut vuokrankorotuksesta. Tämä on tavanomaista: sopimukset tehdään usein vuodeksi ja sopimuskauden päättyessä vuokra voi nousta 15-20 %. 

Joskus sopimus puretaan ihan vain siksi, että asunnon voi vuokrata vielä kovemmalla hinnalla uudelle vuokralaiselle. Monet lapset vaihtavat koulua ja kavereita kerran vuodessa, kun perheet vaeltavat vuokrasopimuksesta ja asunnosta toiseen.

Siivoojalla vuokra oli kohoamassa noin kolmanneksella, yli kolmeen tuhanteen dollariin kuussa. Hän arvioi, että se on aika paljon pienkerrostaloasunnosta, jossa lämmitys on niin ja näin, hometta kasvaa siellä täällä ja nurkissa majailee rottia. Sellainen hintataso täällä nyt kuitenkin on. 

Rottia isompi ongelma siivoojalle onkin se, ettei hänellä omien sanojensa mukaan ole mistä maksaa sellaista vuokraa. Samassa veneessä riittää väkeä. Monet pieni- ja keskituloiset ja nekin, jotka missä tahansa muualla olisivat jopa hyvätuloisia, päättävät lopulta muuttaa kauemmas tai toisiin osavaltioihin.

Ne, jotka ovat vuosikymmeniä sitten ostaneet täältä asuntonsa järkevään hintaan, ovat toki hyvässä asemassa. He voivat nyt myydä talonsa ja kääriä kirjaimellisesti miljoonavoitot. 

Esimerkiksi tyttöjen koulun vieressä on myynnissä tavallinen, tosin isohko talo, jossa on uusitut pinnat ja viisi makuuhuonetta. Hintapyyntö myynti-ilmoituksessa on 1,4 miljoonaa. Se on suorastaan halpa; tien toiselta puolelta myytiin keväällä pienempi talo samaan hintaan. Ja sen ilmoituksessa kerrottiin suoraan, että talon perusta on mätä ja kaikki täytyy rakentaa alusta alkaen uudestaan.

Usein pelataan myyjän peliä. Näennäisen edullinen hinta houkuttelee useita katsojia, mikä poikii paljon tarjouksia. Kun ostajat huutavat kilpaa, lopullinen kauppahinta noussee tuossa koulun viereisessä talossakin helposti yli kahden miljoonan. 

Tinkiminen ei täällä tule kyseeseen: ilmoituksen hinta on vasta ensimmäinen ehdotus. Silti useimmat asunnot riivitään välittäjien käsistä ja myyntiaika on usein vain muutamia päiviä.

Hintojen lisäksi myös asenteet ovat kovat. Mainitun paikallislehden säännöllisesti uutisoidessa asumisen tukaluudesta voi kommenttikentästä lukea esimerkiksi, että ellei jollakulla ole varaa alueella asumiseen, tämä voi kaikessa rauhassa muuttaa Nebraskaan.

Mutta kun ne työt olisivat kuitenkin täällä?

Paineessa ihmisestä tapaa tulla neuvokas. Alueella on tällä hetkellä varsin tavanomaista tehdä esimerkiksi kahden tunnin työmatkaa - suuntaansa. Joidenkin perhe asuu toisessa osavaltiossa ja ansaitsija yksinään elää viikot alueella, jossakin kimppakämpässä.

Perheet jakavat taloja, vuokraavat pelkkää huonetta tai asuvat muutoin hyvin ahtaasti. Asutaan autotalleissa ja autoissa, teltoissa ja pressujen alla moottoriteiden varsilla.

Kuusivuotias tuo koulusta kotiin tehtävän, jossa pohtii, mitä tekisi, jos olisi presidentti. "Help homeless pepel", siinä lukee. Kuusivuotias näkee heitä jatkuvasti. He tutkivat toisten roskiksia, seisovat moottoriteiden risteyksissä ja nukkuvat valoisaan aikaan bussipysäkillä tai jalkakäytävällä. (Nukkuminen lienee päivällä turvallisempaa ja lämpimämpää kuin yöllä.)

Asumisen asiat ovat taas meilläkin mielessä, kun oman vuokrasopimuksemme määräpäivä lähestyy. Usein mietin, onko tälle alueelle edes mahdollista asettua. Kymmenen, kahdenkymmenen vuoden päästä alue saattaa näyttää suurkaupungilta pilvenpiirtäjineen ja silloin kaikki on toisin. Paitsi kodittomuus, se tuskin katoaa.

Sitä ennen - olemmeko mekin niitä, joiden olisi parempi suunnata jonnekin muualle: Oregoniin, Texasiin, vaikka huitsin Nevadaan?