Tämän kupletin juoni tiivistettynä:

näkökulmasta riippuen
joko suomenamerikkalainen
tai amerikansuomalainen mies,
suomalainen vaimo,
kolme tytärtä,
kalifornialainen löytökoira
ja vasta alkaneita seikkailuja
Yhdysvaltojen länsirannikolla.


keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Uuteen vuoteen

Suomessa vuosi jo vaihtui. Me länsirannikolla elämme tällä puolen ajanjakoa vielä muutaman tunnin.

Mennyt vuosi on kokonaisuudessaan ollut meille lähes pelkkää Amerikkaa - tänne tuloon valmistautumista ja täällä oloon tottumista. Viime uutenavuotena en sitä vielä tiennyt: elämä yllätti isosti ja ihanasti.

Vieraasta tulee vähitellen tuttua. Kun on paikkoja, joihin pitää mennä. Kun on paikkoja, joihin osaa mennä. Kun on kauppoja, joissa tietää, kuinka toimia. Kun on tutuksi tulleita tuotteita, joita kaupoista ostaa. Kun on lemppariravintoloita, harrastuksia, rutiineita ja - vähitellen - myös omia ihmisiä.

Kesällä kirjoittamassani tekstissä sanoin, ettei ulkomaille kannata lähteä itseään etsimään. Uusi maa ja uudet kuviot voivat tuntua yllättävän kipeiltä, jos tutussa ja turvallisessakin on lähinnä pärjännyt ja selvinnyt. Nyt täsmennän: ei kannata lähteä pakoon. Mutta voi olla ihan hyvä hypätä tutuista ympyröistä, jos on valmis löytämään jotain uutta - uudenvärisen maitopurkin, uudenlaisen oman tyylin, uuden käsityksen omasta itsestä.

Uusi vuosi tuo ensimmäisenä tullessaan immigraatiohaastattelun. Se tulee jo nyt! Hienoa, hienoa ja huijuijui. Ei kai ole mitään syytä siihen, etteikö se sujuisi suotuisasti. Silti tietysti vähän jännittää.

Muutama päivä haastattelun jälkeen on, joka tapauksessa, edessä leikkaus. Tarkalleen vuosi sitten löydetty ja ensimmäistä kertaa silloin tutkittu (hyvälaatuinen) kyhmy kilpirauhasessani leikataan vihdoin pois. Sekin aika lailla jännittää.

Ja mitä sitten? Ennen kuin edellä mainitut ovat ohitse, pidemmälle ei voi nähdä. Tämäkin vuosi yllättää.

Suuria julkisia ilotulituksia ei kotikulmilla taideta järjestää - hakemallakaan emme sellaisesta ole tietoa löytäneet. Raketteja varten voisi ajella kauas huvipuistoon tai osallistua risteilylle San Franciscossa. Kampaajani suositteli Christmas in the Parkia San Josessa. Lapset voisivat siellä katsella suurelta screeniltä Frozen-elokuvan ja osallistua ohjattuihin leikkeihin.

On kuitenkin aika kylmää hengailla tuntikausia puistossa. Kun olemme jo tänään nauttineet erityisen hyvän lounaan (erityisen runsailla jälkiruoilla) japanilaisessa ravintolassa ja jättäneet molempien vanhempien vanhat tukat kampaamoiden lattialle, puoliso ja lapset käväisivätkin hakemassa Costcosta muutaman suuren pizzan ja valtavan popcorn-pussin. Frozen päätettiin katsoa leppoisasti ja lämpöisesti kotisohvalla. Tyttölauman mielestä idea on ihastuttava.

Teille kaikille haluan toivottaa kaikkea hyvää uuteen ja alkavaan!

tiistai 30. joulukuuta 2014

Kieputusta


Ollaan siinä kohdassa lomaa, jossa kohtuulliset sielun ja ruumiin voimat ovat suunnilleen palautuneet - ja lapset alkavat kieppua.

Pari päivää sitten päätimme mennä liikkeen mukana ja vain lisätä vauhtia.




Huvipuisto oli Six Flags tästä vähän pohjoiseen. Puoliso halusi hankkia sinne kausilipun ja jäsenyyden ja näistä oli juuri nyt jokin hyvä diili.

Se hyvä diili jotenkin sotkeutui portilla. Joku laittoi jonkin merkinnän juuri siihen korttiin johon ei pitänyt ja sitten me seisoimme toista tuntia (!) asiakaspalvelun  kahdessa eri pisteessä selvittelemässä asiaa.

Näissä pisteissä ei ollut lapsille kerrassaan mitään tekemistä ja tovin kuluttua annoin tyynesti heidän vain kiipeillä kaiteissa ja juosta ympyrää. Lapsethan olettivat pääsevänsä huvipuistoon eikä toimistoon! 

Lopulta ilmaisin asiakaspalvelijallekin kiukkuni ja saimme koko päiväksi Express passin kaikkiin laitteisiin. Siitä oli hyötyä, kun puoliso halusi hirveisiin vuoristoratoihin ja pääsi siis pitkien jonojen ohitse ensimmäiseen vaunuun.

Lapsista huikein juttu taisi olla - lumi. Sitä oli lumitykitetty winter wonderlandiin ja se oli kylmää, ja märkää, yyh, ja sitä saattoi koettaa laittaa siskon niskaan.

Pääsimme myös laskemaan pulkkamäkeä. Pienin tahtoi välttämättä suuren lumipallokoristeen sisälle heittelemään tekolunta tontun silmille. Minä otin kuvia.

Paljon jäi vielä katsomatta ja kokeilematta, mutta onneksi on se kausilippu.

Tänään(kin) lapset lienee syytä viedä puistoon juoksentelemaan. Äsken pienin hilpaisi lastenhuoneesta ja kiljui ihastuneena: "Aikuiset, aikuiset! Minä opin juuri seisomaan päälläni! Eikö ole KAMALAA?!"

Viikko lomaa vielä. :)

lauantai 20. joulukuuta 2014

Jouluvalmisteluja - same, same but different

Koristeissaan kiiltää (epätarkka) kuusi.

Suomalaisen joulun mentaalimaisema on pipareita, kynttilöitä, lunta ja hämärää.

Ikean taikina on riemumme tänään, kun pidämme ystäväperheen kanssa piparinleipojaiset. Tuttujen muottien tilalla on 21 uutta lumiukko- ja joulusukkakehystä. Koristeluja varten tilattiin kotiovelle useampia tuubeja kimaltelevaa väritahnaa.

Paketissaan odottavat myös valmiina hankitun piparitalon elementit, saapa nähdä mitä siitä tulee. Minä en ole piparitaloa koskaan kasannut enkä kasaa: talonrakennus kun on miesten puuhaa. ;)

Koska en kummemmin välitä pipareista, mitään gluteenitonta viritystä en edes harkinnut yrittäväni. Viime vuonna tein gluteenittomia joulutorttuja pähkinäpohjaisesta raakataikinasta. Niitä olin ajatellut nytkin, mutta en löydä ohjetta mistään.

Pipareiden lisäksi muut suomalaiset elementit kuitenkin puuttuvat tyystin ja lapsetkin vähän haikeina valittelevat, ettei tunnu joululta. Kalifornialaisen joulun mielenmaisemaan näyttää kuuluvan iloa, säihkettä ja loistetta. Mielellään räikeitä valoja ja paljon, paljon kaikkea kimaltelevaa. Se on kyllä kivaa. Pitää vain ensin uskoa, että uudessa maassa joulukin on uusi.

Uudessa joulukuusessamme on uudet koristeet ja koko hässäkkä onkin näin viikon katselun jälkeen kyllin hieno. On ihan huippua, että tekokuusi ei varista yhtään! Ei se vielä tosin myöskään tuoksu, koska unohdin viikolla käydä hakemassa askartelukaupasta kuusentuoksutikkuja. Jospa niitä ensi viikolla vielä jossain olisi. Kuusen omat valot ovat moniväriset ja räikeät, se on varsin iloista ja hauskaa.

Paikallisen jouluradiokanavan laulut vetävät hartaan sijaan nostalgiaa kohti. Soittolistoja kuunnellessa voisi hyvin haksahtaa kuvittelemaan, ettei 1920-luvun jälkeen ole tehty kovinkaan monta joulukappaletta ja viisikymmentäluvun jälkeen ehkä kaksi. Iki-inhokkiani ratatatamtam-kappaletta lukuunottamatta perin juhlallista musiikkia ei kanavalla juuri soiteta ja kun soitetaan, pienin pyytää vaihtamaan kanavaa. Silloin kuulostaa kuulemma Suomelta.

Yhtä kyllä kaipaan. Olen vuosikaudet käynyt Helsingissä kuuntelemassa Ylioppilaskunnan Laulajien joulukonsertin. Monet konsertin pysyvistä kappaleista kuuluvat minun jouluuni - eikä niitä tahdo edes netistä löytää kuunneltavakseen.

Joulunvalmisteluun tavalla tai toisella kuuluvat farssit välinäytöksineen elettiin viime viikonlopun tietämillä postissa kaukopaketteja (aivan liian myöhään) lähetettäessä sekä tähtitorttuja leivottaessa. Postissa ulkosuomalaiselle selvisi mm. se, että pakkausteippi ei kalifornialaisessa postissa kuulu palvelun hintaan eikä posti myöskään tarjoa asiakkaiden käyttöön kyniä.

Onneksi pakkausteippiä kuitenkin myytiin, kynän lainasi ystävällinen kanssa-asiakas ja preschoolilaisen hermot kestivät hienosti kaksi jonottamista. Ensin siis jonotin ostamaan laatikoita, sitten pakkauksen ja pakettikorttien kirjoittelun jälkeen lähettämään niitä. Kumpaankaan lähettämääni pakettiin amerikankiinalainen asiakaspalvelija (jonka kanssa meillä oli melkoinen kielimuuri) ei suostunut pyynnöstä huolimatta kirjaamaan merkintää FRAGILE, joten hiukan huolissani mietin, mitä lähetyksistä oikein lopulta menee perille.

Tähtitorttuja leivoin pyynnöstä Suomi-koulun joulujuhlaan. Etsin ensimmäistä kertaa torttutaikinaa kaupasta ja olisin varmasti ottanut sen filotaikinan, ellei minua siitä olisi erikseen varoitettu. Puff Pastry löytyi lopulta Wholefoodsin pakastekaapista, mutta olisi saanut löytyä jostain toisaalta. Whole Paycheckiksikin kutsutussa kaupassa se nimittäin maksoi 11 dollaria laatikolta.

Kittanat tortut lähdössä joulujuhlaan.

Siitä laatikosta tulee kuulemma 18 torttua. Minusta siitä olisi saanut yhdeksän, mutta koetin totella ohjeita. Pieniä haasteita matkaan tuli, kun kesken leipomisen huomasin sekä kaulimen että pullasudin yhä puuttuvan taloudesta. Sain aikaiseksi kittanoita ja lättänöitä torttuja, joiden (ainoa mistään kaupasta löytynyt) luumuhillokin oli aivan vääränväristä. Jos olisin voinut valita, näitä en olisi vienyt tarjolle.

Toinen puff pastry -laatikko odottaa vielä pakkasessa. Sen kai leipaisen aatoksi, nyt kun olen harjoitellut ja hankkinut pullasudin.

Muita jouluruokia en (vielä?) usko valmistavani. Koetan olla rennosti sitä mieltä, että jouluna voi syödä myös tacoja, hampurilaisia tai hodareita. Lanttulaatikon asuinsijoista ollaan nyt kuitenkin aika kaukana - eikähän siitä kukaan edes tykkää.

Kaikista eniten odotan joulun taianomaisuutta: sitä rauhaa, kun päivän tai pari tuntuu, että koko maailma on tullut valmiiksi. Puoliso otti välipäiviksi lomaa reippaalla kädellä ja lapset lepäävät kouluhommistaan ansaitusti kaksi viikkoa. Ehkä me innostumme ajelemaan jonnekin korkeammalle, jossa näkee lumihiutaleen tai kaksi. Tai sitten teemme, kuten lapset preschoolilaisen koululla viime viikolla: pöllöilemme ympäriinsä pelkissä pyjamissa ja katselemme koko perheen jouluelokuvia yhden toisensa jälkeen.

keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Koiraa karvoihin katsominen


Kuten aiemmin kerrottua, meidän kalifornialainen löytökoiramme haettiin eläinsuojeluyhdistyksen hoiviin alunpitäen eläinsairaalan edustalta. Se, ja sen monta kaveria, jätettiin sairaalan eteen pareittain usean peräkkäisen yön aikana.

Eläinsuojeluyhdistyksen työntekijä paheksui jättöpaikkaa tätä kertoessaan. Jokaisen tulisi tietää, kuinka eläimestä tarvittaessa hätäisesti luovutaan. Koiran shelter on nimenomaisesti tätä tarkoitusta varten sijoittanut rakennuksen ulkopuolelle useita häkkejä, joihin eläimen voi tuoda suojaan myös silloin, kun yhdistys on kiinni - käytännössä yöllä, sillä se on auki joka päivä. Häkissä on ruokaa, vettä ja säänsuoja. Miksi siis hyljätä vain jonnekin, sitoa tolppaan ja toivoa jonkun huomaavan?

Olen jo pitkään ajatellut, että eläinten jättöpaikalla saattoi olla tarkoitus ja että se saattoi olla viesti.

Meidän koiramme terveys oli kuitenkin tarkistettu shelterissä ja kaiken piti olla hyvin. Koira kävi uudestaan eläinlääkärin tarkistuksessa kotiintuloviikolla: säännöt määräävät näin. Se on muuten jälkikäteen ajatellen huono ajankohta millekään tarkistukselle. Kun eläin on luonnollisesti stressaantunut suuresta muutoksesta, monet oireet selittyvät stressiksi.

Sillä kun nyt ajattelen asiaa, koirahan saattoi oireilla lievästi jo silloin.

Uutta perheenjäsentä etsiessämme olimme aluksi ensisijaisesti kiinnostuneita toisesta yksilöstä, joka kuului samassa laumassa hyljättyihin. Se ehti kuitenkin saada uuden kodin sillä välin, kun me vasta harkitsimme. Mietinnässä olimme tosin tulleet siihen tulokseen, ettei alkuperäinen ajatus ehkä ollutkaan kaikista viisain. Eläinsuojeluyhdistyksestä oli kerrottu, että kyseisellä koiralla olisi edessä hammasremontti. Totesimme, ettei meillä ehkä olisi juuri nyt resursseja sitä hoitaa.

Mutta en siis kuitenkaan osannut laskea yhteen.

Kiitospäivän vierailullamme rauhoittelin sylissäni pikkukoiraamme, jota isäntäväen vähän tavanomaista suuremmat ja hyvin äänekkäästi ystävällisyyttään ja uteliaisuuttaan ilmaisseet kultaiset noutajat täysin ymmärrettävästi hermostuttivat. Keskityin keskusteluun toisten aikuisten kanssa ja huomasin vasta hyvän tovin päästä, että vaatteeni olivat kauttaaltaan karvan ja hilseen peitossa. Normaalina karvanvaihtona sitä määrää ei mitenkään voinut pitää. Olisin hyvin voinut väittää pukeutuneeni valkokarvahirviöksi.

Koira pääsi aluksi pesulle. Sille hankittiin luomulaatuista, rauhoittavaa teepuuöljyä sisältävää shampoota. Hilseily loppui siihen pesuun. Seuraavaksi vaihtui ruokavalio, kun tuntemamme suomalaisleidi osasi pitkällä koirakokemuksellaan suositella parempaa tuotetta. Uuden ruoan rakeet ovat pienempikokoisia, ja tälläkin tuntui olevan selvä suotuisa vaikutus.

Vasta tämän jälkeen huomasin patin koiran silmän alla. Kaikenmoisista pateista helposti ajattelee pahinta. Oikeastaan diagnoosi olikin helpotus, kun eläinlääkäri totesi hampaan juuren tulehtuneen. Liiallinen karvanlähtö selittyi kivulla ja stressillä saman tien, samoin ne muutamat kerrat, kun koira oli edellisinä viikkoina yllättäen ärähtänyt sitä silittäneelle lapselle.

Eläinlääkäri tarjosi koiralle juurihoitoa. En sitä ottaisi itsellenikään, joten myös koiran kohdalla päädyttiin hampaan poistoon. Valitettavasti poistoa kuitenkin odoteltiin särkylääkkeiden ja antibioottien kanssa yli viikko. Nopeammin aikaa ei kerta kaikkiaan löytynyt - ei sittenkään, kun paise puhkesi ja alkoi märkiä. Silloin puoliso soitteli jo päivystäviäkin tahoja läpi. Mietin synkkiä uuden kotimaan eläintenhoidosta, kun tyynesti vain todettiin, ettei kuulosta hätätilanteelta. Lopulta istuin kaksi iltaa hautomassa karvaisen lapsen poskea lämpöpussilla, jotta märkä pääsisi ulos ja kipu sekä turvotus helpottaisivat.

Jo päivittäinen kipulääkitys teki koirasta leikkisämmän. Viikko operaation jälkeen koko koira on kuin uusi. Muutaman viime päivän aikana koira on ensimmäistä kertaa koko lyhyen tuttavuutemme aikana osoittanut nauttivansa ruoasta ylenpalttisesti, kuten terveet koirat kaiken vähäisen kokemukseni mukaan tapaavat tehdä. Se saa edelleen kahdesti päivässä juustopalaseen kätketyn antibiootin ja on tästä uudesta säännöllisestä herkkupalasta hyvin mielissään.

Säälin tavattomasti koko koiralaumastaan luopunutta tahoa, jos he todella jättivät kaikki pienet murusensa eläinsairaalan eteen toivoen, että ne siten saisivat hoitoa, jota omistaja ei itse voinut tarjota. Käytännössähän kymmenen koiran lauma hajosi, koirat sijoittuivat uusiin koteihin yksittäin tai kaksittain ja uudet perheet - toivottavasti - huolehtivat kullakin mahdollisesti ilmenevistä terveysongelmista.

Kerrasta viisastuneina me olemme nyt ottaneet koiralle sairasvakuutuksen. Toivottavasti sitä ei tule tarvetta käyttää.


Koira ja patti oikean silmän alla.

Koira esittelee parantunutta poskea kotiovella.
Sataa, eikä hänellä ole pienintäkään aikomusta lähteä aamulenkille. "Nope. Not coming."


perjantai 12. joulukuuta 2014

Myrskykuvia

Myrsky tuli alueelle ennakoitua heikompana. Ennusteiden mukaan tuulet olisivat saattaneet olla vain vähän tornadorajojen alapuolella, mutta lopulta niistä jäätiin merkittävästi.

Kauempana puita ja aitoja silti kaatui, naapurikaupungissa yhden ruokakaupan katto romahti veden painosta ja useita moottoriteitä suljettiin tulvan vuoksi.

Flashflood-varoituksia lähetettiin aamupäivällä useita. Kaupan työntekijät lähtivät parkkipaikalle tarkistamaan autojensa turvallisuutta sen jälkeen, kun kaikkien kännykät olivat alkaneet samanaikaisesti huutaa viranomaisvaroitusta. 

Kaiken kaikkiaan olimme tämän säärintaman suhteen kuitenkin suojaisassa kohdassa täällä laaksossa.

Suurin oikea riski olivat ehkä autoilijat, joille jostain syystä on opetettu, ettei lätäköihin saa ajaa. Niinpä autot saattoivat tehdä odottamattomia ohjausliikkeitä. 

Muutoin liikenne oli tavanomaista rauhallisempaa, monet noudattivat kehotusta etätyöpäivän pitämisestä. Kaupoissa oli erinomaisen ruuhkatonta tehdä jouluostoksia!


Sadetta ja liikennettä.


Whole Foodsin parkkipaikalla oli vastassa usean sentin syvyinen lätäkkö. Siitä oli saappailla ihan hyvä astella, mutta saappaita näkyi kyllä katukuvassa varsin harvalla. Tyttöjä aamulla autosta kouluun auttanut vapaaehtoinen aikuinen huutelikin, että lasten sadevarustus oli "awesome".


Lounaspaikan lattialle kulkeutui vettä.


Preschoolilla varauduttiin tulvaan hiekkasäkein. Pienin kertoi, että säkeistä huolimatta vesi oli aamupäivällä tulvinut luokkahuoneiden oville saakka ja yksi opettajista oli rakentanut pihalle tilapäisen lisäviemäröintiputken, joka johti sadeveden portille ja ulos pihalta. Lapset olivat ottaneet tilanteen vastaan ilolla ja huudelleet toisilleen: "Get ready to swim!"


Aiemman postauksen kuvasta tuttu vedenuoma kuohui. Ohi ajellessani näin sen kaiteen luona pitkin päivää ihmisiä napsimassa vedestä kuvia. Oikeassa reunassa näkyy nyt vedenpintaa mittaava asteikko. Matalalla ollaan tästäkin myrskystä huolimatta.

Maanantaina vettä kuulemma satelee taas. Sitä ennen vietetään aurinkoinen viikonloppu kaikenlaisten joulupuuhien parissa. :)

keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Myrskyvaroitus

Huomiseksi on luvattu kunnon myrskyä.

Varoituksen on jo parin päivän ajan voinut lukea paikallislehdestä tai kuulla radiosta. Tänään taloyhtiön huoltomies kiersi teippaamassa varoituksen jokaiseen oveen. Preschool lähetti sähköpostin. Koulu laittoi automaattinsa soittamaan tiedotteen kaikille vanhemmille.

Muun muassa Oaklandissa ja San Franciscossa kouluja on suljettu. Meidän alueellamme ne pysyvät auki, ellei myöhemmin toisin ilmoiteta. Työläisiä on pyydetty harkitsemaan etätyöskentelyä. Se saattaa kyllä olla kiinnostava kokeilu, sillä sähkökatkoja on lupailtu laajalti.

Kunta on jaellut tulvaan varautuville omakotiasujille hiekkasäkkejä. Pihoja on pyydetty riisumaan joulukoristeista. Sitä en ole kenenkään nähnyt tekevän: vastahan väki on kovalla vaivalla saanut valot kiertämään ympäri talon ja pihapalmujen. Puiden juurella seisoo pari puhallettavaa petteri punakuonoa tai maisemasta melkoisesti erottuvaa lumiukkoa. Olisi päivän homma ottaa ne irti.

Kotona pitäisi olla riittävästi ruokaa ja juomaa. Taloyhtiö pyysi muistamaan, ettei kynttilöitä saa käyttää. Niitä en kyllä ole kauheasti nähnyt missään käytettävän - kirkossakaan. Nyt joulun alla siellä on ollut muutama elävä tuikku ja olin oikopäätä itsekin sitä mieltä, että touhu näytti vastuuttoman vaaralliselta, kun suloinen pikkutyttö hosui tuikkuihin valkeaa puolitoistametrisellä sytytyssauvalla.

Ikkunoiden lähellä ei olisi syytä oleilla, tulisi valmiiksi pohtia joka tilanteeseen huoneiston turvallisin alue, varautua kylmään (jos lämmitys katkeaa) ja toki jokaisella olisi hyvä olla kontaktihenkilö toisessa osavaltiossa mahdollista evakuointitilannetta silmällä pitäen.

Ja vettä nyt on kuitenkin meidän alueellemme luvassa palttiarallaa 2 inchiä eli noin 5 cm. Ongelma on se, että vesi tipahtaa taivaasta muutamassa tunnissa ja paikallisia viemäriverkostoja ei ole mitenkään suunniteltu vastaamaan tällaiseen haasteeseen. Heikosti kopin nappaa myöskään kuivuuttaan halkeileva maa.

Kiinnostavaa nähdä, onko luvassa oikea myräkkä varsinaiseen holy crap -tyyliin, vai näyttääkö aamu ulkosuomalaisen silmiin lähinnä tavanomaiselta syyspäivältä. Tiedättehän te tämän perspektiivieron: Raamatussa puhutaan 40 päivän ja 40 yön sateesta ja sitä kutsutaan nimellä vedenpaisumus. Suomessa tunnetaan sama ilmiö, siellä sitä kutsutaan kesäksi.

Eräs paikallislehden haastattelema rouva suunnitteli keittävänsä ison pannullisen kahvia ja katselevansa sadetta ikkunastaan (täten annettuja ohjeita leveästi uhmaten). Lähden huomispäivään vähän samalla uteliaalla asenteella. Kumpparit tosin nostin jo eteiseen odottamaan.

Jos elämä jatkuu kuten ennenkin, pääsen huomenna ehkä hoitamaan pahasti jälkijunassa jolkottelevia jouluasioita.

keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Luvassa vesisadetta silmänkantamattomiin

Kaliforniassa sataa vettä. Näin sosiaalisessa mediassa videoklipin, jossa meteorologi riemuitsi ja likipitäen tanssahteli kertoessaan, että vettä tulee nyt kuin aisaa eikä loppua vielä näy. Tätähän tosiaan tarvittiin.

Kuivuutta ei vielä ole julistettu päättyneeksi eikä mikään vaara toki ohi olekaan, ellei keli tällaisena nyt sitten sattuisi jatkumaan helmikuun lopulle saakka - ja siihenhän ei kukaan uskaltane vielä uskoa. Ymmärtääkseni vettä tulee näinä päivinä kuitenkin enemmän kuin vuosiin.

Taistelen teiniintyvällekin aamuisin kouluun saappaat ja takin, mistä hän ei ole ollenkaan onnellinen. Eipä silti, että koululaiset paljoa varusteita tarvisisivat. Sen jälkeen, kun on aamulla selvitty yli lätäkköisen ja mutaisen pihan (viemärit eivät oikein ota hommaansa hoitaakseen), loppupäivä julistetaan sateiseksi ja sehän tarkoittaa sisävälitunteja ja sisäruokailuja.

Iltapäivällä loikitaan uudelleen mudan ja lätäköiden halki. Opettajat lähettävät lasten mukana sanaa, että olisi kiva, jos kengät puhdistettaisiin kotona huomiseksi.

Ihanat sukulaiset onneksi toivat meille tullessaan Suomeen jätettyjä sadevarusteita. Tällä hetkellä takit ja saappaat löytyvät melkein kaikille, mutta pienimmälle ei kumpiakaan. Varusteet olivat ehtineet jäädä pieniksi.

Tänään olen kuluttanut lapsen kanssa kaupoissa tunnin jos toisenkin. Jos jotain sadevarusteita joskus oli myynnissä, ne ovat jo kauppojen hyllyiltä loppuneet. Mahdollisesti sadevarusteita ei ihan joka putiikissa alun alkaenkaan ollut, ovat vähän sellaisia erikoisvermeitä. Tämä tietysti kuvastaa paikallista elämäntapaa. Ulkonahan oleskelee sateessa tuntikausia vain suojatievahti!

Ja toisaalta, ellet ollut ajoissa, ilman jäät. Kaikki kausitavara pitäisi ilmeisesti ymmärtää ennakoida ja hankkia jo silloin, kun sitä ei vielä edes tiedä tarvitsevansa.

Jostain kumman syystä kaupoista kyllä löytyy talvivaatteita. Toppatakkeja, toppakenkiä ja jopa topparukkasia. En ihan ymmärrä. Siis tokihan jouluna voi lähteä lomailemaan vuorille... Mutta aika monet lapset näyttävät sadepäivänä tulevan kouluun juurikin niillä mokkaisilla ugg-jäljitelmillään.

Kattavan kauppojen koluamisen jälkeen nuorimmalla on nyt kosteutta sietävä soft shell -takki ja ehkä nahkaiset talvisaappaat. Nettikauppojen selaaminen on seuraava askel: jos vaikka jossain tällä mantereella myydään vielä ihan oikeitakin kumisaappaita.


Nämä hyvin vuoritetut puolikumpparit olivat tarjonnasta ehkä lähinnä sitä, mitä haettiin. Ne kuitenkin jäivät kauppaan, kun lähdettiin katsomaan "vielä sieltä toisaalta". Ja siellä ei sitten ollut näitäkään.

Sade on tuonut puista runsaasti lehtiä alas.

Läheinen joenuoma on pitkin syksyä näytellyt lähinnä lirisevää puroa. Koulumatkalla pysähdyimme ihmettelemään, kun vesi yhtäkkiä virtasi ja paikoitellen vallan kuohui.


sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Thanksgiving


Kiitospäivän perinteisiin kuuluu New Yorkissa käveltävän paraatin katselu telkkarista sekä useampia amerikkalaisen jalkapallon otteluita. Näin meille opetettiin, kun istuimme sukulaisen sukulaisen juhlapöydässä torstaina. 


Ajelimme Oaklandin lähelle aidolle amerikkalaiselle farmille. Lapset ihastelivat maatilan eläimiä ja heinäpaaleja. Me aikuiset nautimme perinteisistä ruoista, pirpanat pysyivät voimissaan 7/11:stä autoon ostetuilla hotdogeilla. 

Pieni 7/11 sentään oli avoinna. Tuntui ihan kummalta, kun useimmat pikaruokalat, ravintolat ja kaupat hetkeksi sulkivat ovensa.


Kiitospäivän juhlaa on luonnehdittu paistoharjoitukseksi ennen joulun tuloa. Siltä se vähän tuntui. Sisällöksi näyttää riittävän vain yksi paljolla aherruksella ja stressillä kasattu ateria.

Seuraavana aamuna oli yhtään vitkastelematta aika kirmata Black Fridayn alennusmyynteihin. Joululaulut pamahtivat radioon ja yhtäkkiä tuntuu olevan jo kova kiire valmistautua jouluun, joka tekee tuloaan kovalla rytinällä.




keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Lomalla

Lapsilla alkoi Thanksgiving-loma. Osa kouluista pitää viikon loman, joissakin kouluissa vapaata on kaksi päivää. Meille lomapäiviä annettiin kolme.

Kouluuntuneen opettaja tosin antoi löysää jo maanantaina eikä kotiin tullut lukuläksytaulukkoa lainkaan. Ekaluokkalainen oli onnellinen! Hän ei aikonut katsoa kirjoihin päinkään. Matikkaa kuulemma voisi jossain kohden vähän tehdä, mutta ensin pitäisi leikkiä.

Teiniintyvän opettaja jatkoi tiukkaa linjaa ja piti matematiikan kokeen viimeisenä koulupäivänä. Toivottavasti luokalla ei ole perheitä, jotka olisivat tahtoneet pitää ylimääräisiä vapaapäiviä reissatakseen pidemmälle sukulaisten luokse.

Vähän pahastuin siitä, että tiukan linjan opettaja päätti antaa lapsille läksyjä myös lomaksi. Ison projektin palautuspäivä hengittää muutenkin niskaan ja ainakin meidän lapset ovat lopen uupuneita. Luulen, että kirjoitan opettajalle maanantaiksi lapun, jossa totean kieltäneeni läksyjen teon lomalla.

Niinkin voi kuulemma tehdä. Amerikassa opettaja ehdottaa, mutta vanhempi päättää, minulle sanottiin.

Onneksi emme edes aikoneet tehdä tämän lomasen aikana mitään sen kummempaa. Kaukaa viisaana olin jo päiviä sitten suunnitellut ensimmäisen lomapäivän varalle puistoreissua ja leikkiaikaa. Aamusta näytti siltä, että tavoitteeni saattavat kuitenkin olla kunnianhimoiset. Lapset pyörivät lattioilla kuin uniset taaperot ja kaikki sukanpukemisesta alkaen vaikutti ylivoimaiselta.

Lopulta pirpanat kuitenkin itse alkoivat kysellä, joko lähdetään. Mukava ulkoilu aurinkoisessa ja yllättävän lämpimässä säässä onnistui. Mukaan otettu hauva nautti parin tunnin lenkistä täysin siemauksin ja on sen jälkeen ollut iltapuoleen asti varsin rauhallista koiraa.

Kaduilla kulkiessa ihmisten vapaapäivät näkyivät. Usein niin autioilla kaduilla käveltiin nyt rauhallisia lenkkejä koirien ja ystävien kanssa. Joku ulkoilutti rullalautaa. Eräs setä istui patiollaan lehdenluvussa. Ihmisiä siis näkyi kaiken kaikkiaan muuallakin kuin autoissa!

Meidänkin lapset jatkoivat ulkoleikkejä kotilounaan jälkeen, kun kaverit tulivat niihin pyytämään. Olemme onnellisessa tilanteessa, kun taloyhtiömme alue on aidattu ja turvallinen. 

Kiitollisuuden aihe on sekin, että monet naapureistamme ovat intialaistaustaisia. Heistä useat tuntuvat suhtautuvan lasten leikkiin ja ulkoiluun vähän samoin kuin suomalaiset. Aasialaisia ja monennen polven amerikkalaisia lapsia näkee leikitettävän lähinnä puistoissa. Intialaiset (ja jotkut eurooppalaiset) lapset saavat juoksennella pihoillakin. Aikuiset tarkistelevat ikkunoista ja parvekkeilta käsin, että meno pysyy turvallisena.

Täällä ei ole mitenkään itsestään selvää, että lapsille rakennettaisiin talojen pihoille leikkitilaa (tai että lapsilla olisi vapaaseen leikkimiseen edes aikaa). Meidän taloyhtiömme suunnittelee leikkipihaa, mutta milloin se sitten toteutuu - tiedä häntä. Toisaalta rakentamaton tila, nurmikkolaikut ja kävelytiet antavat tilaa lasten luovuudelle. Kun ei ole pakko istua läksykirjan ääressä, pihalla pyöräillään, pallotellaan, piirrellään katuliiduilla, heitetään kärrynpyörää, leikitään hippaa, piilosta ja koulua.

Hengähtäessään läksyistä lapset aivan huomaamattaan kasvattavat sosiaalisia taitojaan, sanavarastoaan, kuntoaan ja luovuuttaan. Mikä sen ihanampaa!

Loma onkin perusteellisen hyvä syy kiitollisuuteen.




perjantai 21. marraskuuta 2014

Maahanmuuttajan perjantaiaamu


Ihan tavallinen perjantai-aamu. Lapset vain ovat tosi, tosi väsyneitä: edellisiltana kello oli puoli kuusi, kun kaikki läksyt olivat viimein valmiit. Nyt pyöritään ensin puoli tuntia sängyssä, lattioilla, sohvalla ja siellä täällä saamatta vaatteista päälle alkuakaan. Sitten mikään aamupalapöydässä ei tahdo kelvata. Eteisen lattialla lopulta syttyy kapina, "enkä laita hupparia", "minä tahdon saappaat", "tämä takki on IHAN TYHMÄ!" ja lopulta päästään tunteen alkuperäänkin kiinni: "minä en tahdo mennä sinne" ja "minua väsyttää."


Taloyhtiön parkkipaikalla on vilinä. Viisi perhettä suuntaa autoilleen samaan aikaan. Lasten olkapäillä keikkuu reppuja ja käsissä eväslaatikoita. Ajamme naapurin kanssa jätelaatikoille peräkkäin.

Koululla ollaan melkein ajoissa. Ajetaan eteen, kun yleensä mennään taakse. Edessä on 3-4 vapaaehtoista vanhempaa huomioliivit päällä auttamassa lapsia autoista. 630 lasta tulee koulun alueelle ohjeistuksen mukaan viidentoista minuutin sisällä, prosessi on tarkkaan viritetty kello. Vanhempi ajaa auton jättöalueelle, vapaaehtoinen avaa takaoven, huolehtii autosta lapset ja reput, ottaisi nuorimmankin vaan kiellän, hän sulkee oven ja katsoo, että lapset kävelevät turvallisen reitin sinisen viivan sisäpuolelle. Rytmi sotkeutuu, kun puoliso hyppää ratista hakemaan teiniintyvälle takakonttiin pakatun viulun.

Puoliso tiputetaan omalle parkkipaikalleen. Katsellaan viereen pysähtynyttä koulubussia. Siihen vilahtaa poika. Pienin kysyy, miksi lapsi oli yksinään eikä äitiä näkynyt ollenkaan. Usein äiti saattaa bussin penkkiin asti. Vaihdamme kuskia. Pienin huutelee autosta ohjeita, kun toivotan puolisolle hyvää työpäivää: "Pussatkaa nyt, älkääkä vain halailko!" Lehtiä haravoiva huoltomies vilkaisee.

Liikenne soljuu täyteydestään huolimatta nopeana. Sinne tänne on pystytetty aamuruuhkan keskelle tolpat ja varoittavat välkkyvät nuolitaulut. Jostain syystä huoltotöitä pitää tehdä nytkin. Bulevardin varrella ripustetaan jouluvaloja kaistoja erottavaan perkolaan.

Tänä aamuna pienin puhuu takapenkiltä suomea. Iltapäivällä tiedän hänen pulputtavan hyvän tovin englantia. Kielet sotkeutuvat jo kaikkien lasten puheessa: "mennäänkö tänään parkiin?" "onko pakko laittaa päälle taketti?" Jotkut käsitteet opitaan koulussa ja ne tunnetaan vain englanniksi: rectangle, triangle, hibernate! Joskus käännetään lennossa riemukkain lopputuloksin: "Yogurtlandin joulumauksi tulee valkosuklaa-pippuriminttu!"

Preschoolilla toisella lapsella on menossa aamuvääntö. On ok olla ujo, kuulen toisen äidin selittävän, mutta silti pitää tervehtiä kavereita. Toisten tervehtiminen on täällä todella, todella tärkeää. Siihen opetetaan vauvasta alkaen. Kehotan pienintä tervehtimään opettajaa, mutta en jää kinaan kiinni, kun lapsi ei vielä uskalla. Ehkä me näytämme epäkohteliailta. Mutta iltapäivällä lapsi sanoo kauniisti, kuten eilenkin: "Goodbye, Mr. Teacher´s Name."

Tänään koetan muistaa ottaa mukaan tutkintotodistuspaperit. Johtajattaren sijainen lupasi katsella, josko minut niillä saisi "edes ovelle töihin". Silloin tällöin vain, sijaiseksi. Olen saanut väliaikaisen työluvan, mutta vielä tarvitaan taustaselvitys ja sormenjäljet. Lasten turvallisuudesta ei tingitä vähääkään, mistä vanhempana olen yksinomaan kiitollinen.

Talvenkestävä superduperkaunis uusi kukkani hehkuu parvekkeella, kun aamukiertämän jälkeen olen hetken kotona. Kirjoitan blogia ja sitten ajan taas sinne tänne: omaan menoon, preschoolille, postiin, koululle, kotiin... Kuin kunnon amerikkalaisäiti ainakin. Mutta läksyjä emme tänään tee! On levon vuoro.

Levollista viikonvaihdetta!



maanantai 10. marraskuuta 2014

Hetkittäin


Juoksuksi pistää lopulta tämäkin päivä.

Käytin pienimmän jalkapalloharjoituksissaan. Paluumatkalla käväisin hakemassa maahanmuuttotohtorin paperit joskus koittavaa haastattelua varten. Annoin navigaattorin valita tosi hyvän reitin kotiin, sillä parisataa metriä ennen kotiparkkista puhelin soi. Esikoinen oli aamulla lähtenyt kouluun tosi tosi kipeällä niskalla, jota jo eilen lääkittiin ja lämmitettiin. Nyt lapsi lepäsi koulun toimistossa sitä kipua itkemässä.

Käänsin auton ympäri ja yllätin sekä tyttären että koulusihteerin saapumalla paikalle ennätysnopeasti.

Kotona syödään lounaaksi viikonlopun tähteitä. Osa niistä on isänpäivälounaalta havaijilaisesta ravintolasta. Siitä tuli uusi lempparipaikkani, ei vähiten siksi, että kaikki tarjoilijat tuntuivat olevan töissä mielellään ja hyväntuulisina.

Ravintolapöydässä lapset katselivat telkkarista amerikkalaista jalkapalloa ja pyytelivät tarjoilijoilta sujuvasti refillejä laseihinsa. Mietin, että tällaisia mun lapsista nyt kasvaa.

Mutta vietettiin siis sentään suomalaista isänpäivää. Amerikkalaista vietetään sitten kesällä. Puoliso saa näitä nykyään kaksin kappalein.

Kohta lähdemme hakemaan keskimmäistä koulusta. Sitten tehdään takapenkki-snack ja kirmataan lääkäriin sitä niskaa näyttämään. Jumi on kyllä aika paha, kun pää ei itkemättä paljoa liiku. En vain tiedä, noinko ne tuon ikäiselle antavat relaksantteja tai kipupiikkejä.

Kaiken keskellä on hetkittäin hyvä olla. Viikonloppuna tavattiin uusia ystäviä ja skypeteltiin vanhojen rakkaiden kanssa. Käytiin kaupassa ja siivottiin asuntoa koko perheen voimin. Keskimmäinen sen sanoitti: "Tämä aamu tuntuu samalta kuin aamut Suomessa."

Elämässä on jo jotain kotoista.

perjantai 31. lokakuuta 2014

Susi, lammas, kaali ja halloween

Teiniintyvän luokkakaverin äiti varoitti minua tästä jo yli kuukausi sitten: Halloween on ISO juttu.

Tänään, kun näin ensimmäisen Minecraft-pojan, olin kuitenkin tosi onnellinen. Kyseinen poika näytti aivan siltä, että hänen äitinsä olisi tavallinen ihminen. Sellainen, joka ei ehkä saanut leivottua perheelleen kurpitsajuustokakkua, koristeltua talon pihaa hautausmaaksi, osallistuttua leipojaisiin ja juhlanjärjestelyihin sekä preschoolilla että koululla ja lisäksi hankittua lapselleen palkintosijalle yltävää naamiaisasua. Se suoraan sanoen näytti siltä, että lapselle oli aamukiiressä istutettu pahvilaatikko päähän ja todettu, että kylläpä tuli hyvä.

Sitten näin useampia minecraft-asuja ja tajusin, että se onkin juttu ja ne pahvilaatikot on luultavasti kovalla rahalla ostettu kaupasta kuukausia sitten, koska nehän vietiin varmasti käsistä ja saatavuus loppui kauan ennen kysyntää.

No oli meidän lapsilla asut. Ja ihan ookoot sellaiset.

Mutta muuten tämä päivä on ollut kuin se koululaisten vanha arvoitus, jossa yhdellä veneellä soudetaan saareen kaalia, lammasta ja sutta eikä kukaan saa päästä syömään ketään.

On tosi hienoa, että amerikkalaiset jaksavat panostaa lapsiin.

Panostuksen määrä vain on aivan armoton.

Tavallaan on ehkä ok (no ei ole, mutta sovitaan että olisi), että koululla on joka viikko vähintäänkin yksi erityistapahtuma. Esimerkiksi ensi viikolla siellä voisi viettää kolme iltaa, koska on Family Reading Night ja kaksi iltaa Book Fair. Ja totta kai jotain NIIN ISOA kuin Halloween pitää juhlistaa kunnolla! Mutta voisiko olla vaikka sellainen sääntö kuitenkin, ettei yhtä lasta kohden saisi olla yhden päivän aikana enempää kuin yksi juttu, johon vanhemman tulee osallistua?

Tänään aamu alkoi koululaisten pukuparaatilla 8.30. Puoliso vei lapset ensin kouluun autolla ja koska minä en ehtinyt siihen kyytiin mukaan, kävelin kymmenen minuuttia jäljessä koululle videoimaan.  Kukaan ei koululla oikein tuntunut tietävän, mistä paraati kulkee ja minne. Joku sanoi, että se on sisällä ja joku, että ulkona. Molemmat olivat oikeassa: lapset kulkivat jonoissa luokittain sisään ja ulos rakennuksista, joissa siis kaikissa on useampia sisäänkäyntejä (varmaankin turvallisuussyistä).

Näin ensin monta kertaa Kouluuntuneen enkä kertaakaan isompaa tyttöä. Lopulta päätin parkkeerata hänen luokkahuoneensa ulkopuolelle, koska siitä sen lapsen olisi pakko kävellä, kun palaisi luokkaansa. Odotin. Ja odotin. Ja joko sanoin, että tänään on satanut koko päivän vettä?

Lopulta selvisi, että isomman lapsen luokka ei vielä ollut paraatiin liittynytkään, sillä he olivat istuneet omassa luokkahuoneessaan vilkuttelemassa koulutovereille, jotka kävelivät heidän pulpettiensa lomitse kohti toista ovea.

Olin koululla miltei tunnin videoimassa letkakävelyä. Sain kuin sainkin videolle molemmat lapset.

Siinä seisoskellessa kerkesi muistua mieleen, että aamupala-aikaan huolehdin enemmän koiran ulkoilutuksesta kuin esimerkiksi omien lääkkeiden muistamisesta. Huimaus vielä vaivaa vähän, koulunpiha keinui ja tie tilttasi välillä pystyyn. Pidin parhaana hakea kotoa lääkkeet ennen seuraavaa rastia.

Tällä välin puoliso oli ajanut pienimmän preschooliin ja mennyt hetkeksi töihin. Mehän siis suhasimme tätä päivää edelleen yhdellä autolla, mistä se koululaisarvoitus-fiilis kivasti saatiin aikaiseksi. Nyt puolison piti tulla hakemaan minut kotoa ja minun viedä hänet takaisin töihin. Sen jälkeen jatkoin matkaa preschoolille, jossa perinteinen trunk & treat - eli jaa lapsille karkkia autosi takaluukusta käsin - oli siirretty sateen vuoksi sisätiloihin. Lapset kiersivät valtavaa pöytämuodostelmaa kassit ojossa ja aikuiset lappoivat pusseihin karkkia, rusinoita, tarroja, pretzeleitä ja hammasharjoja.

Joku innokas vanhempi oli tuonut paikalle valtavan koristeen, jonka sisällä puhalsi tuuletin ja humisutti ympäriinsä koristepapereita. Koristeluun oli kyllä muutoinkin panostettu merkittävästi ja miltei kaikilla aikuisilla oli hieno asu. Minulla oli noitahattu päässä ja karkit kulhossa. Asetin ne jonkun ahkeran äidin koristeleman pöydän kulmalle. Viereeni asteli merirosvoasuinen pastori, joka läjäytti pöytään karkkinsa muovipussissa. Huojennus.

Oma pienimmäinen oli trick & treat -kierroksella tietysti ensi kerran elämässään, mutta oppi jutun jujun kiitettävän vikkelästi. Hän hoksasi, että yleisessä kaaoksessa kukaan karkkia jakavista aikuisista ei oikeastaan tiennyt, oliko joku lapsi tulossa vai menossa ja kuinka monetta kertaa. Siinä vaiheessa, kun näin lapseni ja häntä innoissaan peesaamaan lähteneen pikkupojan omalla kulhollani viidettä kertaa, vihelsin pelin poikki ja talutin lapsen opettajan luokse. Kassi oli ehtinyt tulla hyvin, hyvin täyteen. Hammasharja-täti on kuitenkin selvästi ollut tavallista tarkempana, koska harjoja kassissa on vain yksi. Rusinapaketteja kaksi, pretzel-pusseja useampia...

Koska lapsen preschool-päivää oli tässä vaiheessa vielä parisen tuntia jäljellä, jätin pienimmän preschoolille ja lähdin ajamaan puolison työpaikalle. Noukin hänet mukaan ja kävimme pikapikaa lounaalla. Palautin puolison työpaikalle lähtiessäni hakemaan pienintä ja hain hänet taas kyytiin paluumatkalla. Tehokasta työaikaa oli tässä vaiheessa taas kerrytetty puoli tuntia, minä aikana puoliso oli ehtinyt kertoa pomolle, että oli jo ehtinyt hoitaa asian, jonka tämä pyysi häntä aloittamaan ja ettei aikonut osallistua työpaikalla juuri alkaviin kolmen tunnin halloween-juhlallisuuksiin.

Niiden aikana kukaan ei luonnollisesti olettanut kenenkään tekevän töitä, mikä olikin tosi hyvä juttu, sillä teiniintyvän opettaja oli päättänyt olla oikein yli-innokas ja järjestää iltapäiväksi luokkajuhlat! Näistä oli tiedotettu opettajan pitämässä ylimääräisessä blogissa joskus parisen viikkoa sitten. Minä en oikein sitä blogia seuraa ja kuulin juhlista ekaa kertaa, kun sain kalenterimuistutuksen sähköpostiini eilen illalla seitsemältä. Enkä siis ole paria viikkoa leiponut ja koristellut, kuten kaikki muut hyvät ja aktiiviset äidit ovat tehneet. Koetin myös ehdottaa teiniintyvälle, etten ehkä pääse osallistumaan tähän partyyn, minkä lapsi reippaasti myönsi mahdolliseksi ja ymmärsi minua ääni ja leuka väristen, vaikka totesi kaikkien muiden vanhempien kyllä tulevan.

Niin että puoliso on nyt sitten siellä.

Minä sen sijaan pidän sadetta kotona puolisen tuntia ja haen sitten kotiin kouluuntuneen. Mahdollisesti odotamme koululla toiset puoli tuntia, että luokkapirskeet päättyvät, jotta puolison ja teiniintyvän ei tarvitse kävellä kotiin sateessa, joka juuri nyt näyttää yltyneen tihkuttelusta ihan kelvolliseksi kaatosateeksi.

Koetin ehdotella, että voisimme kieltäytyä tämän juhlapyhän viettämisestä siihen vedoten, että se loukkaa kulttuurista taustaamme. Puoliso sanoi "höpö höpö" ja totesi ensi vuonna pyytävänsä koko päivän henkilökohtaiseksi vapaapäiväksi. Toki kuvio helpottuu jonkin verran jo siitä, että ensi kerralla kaikki lapset ovat - toivottavasti - samassa oppilaitoksessa, eikä edestakaisin suhaamista - toivottavasti - kerry aivan näin paljon.

Hei, mutta taas on mentävä. Eikä tässä siis olla ehditty siihen varsinaiseen iltajuhlintaan vielä ollenkaan! Kuvia seuraa myöhemmin. :)


keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Se mitä en sano

Yksi tuttu ihminen pyysi, että olisin hiljaa. Oikeastaan se oli vihje. Mutta naisten kesken on tapana lukea rivien välitkin. Asia tuli siis ihan selväksi: eikö elämässäni oikeasti ole mitään muuta? Enkö edes joskus voisi olla hiljaa siitä, että olen sairas ja kipeä?

Olen ollut kiukkuinen kolme päivää. Ne samat päivät olen potenut migreeniä.

Päänsärkyä edelsi käynti ensiavussa. Sinne mentiin tällä kerralla ensihoitajien kanssa, sillä oireet olivat kotona sitä luokkaa, että pyysin miestä hankkimaan apua. Ensihoitajat - en minä itse - olivat tilannetta tarkisteltuaan sitä mieltä, että rouvan on syytä lähteä mukaan. Vointi koheni muutaman tunnin testien, tarkkailun ja tarkistusten jälkeen. Oireet olivat kuitenkin todellisia, mitattavia ja hiukan pelottaviakin. Ne saattavat kuulua vanhojen sairauksieni kirjoon tai olla jotain muuta, uutta. Tämän kokemuksen koetin tutulle ihmiselle kertoa.

Kroonisesti kipeistä ihmisistä jokainen tietää sen, miltä tuntuu, kun toiset mitätöivät, vähättelevät eivätkä kuuntele. "Joko sä taas kävit lääkärissä / podet jotain kipua / otit lääkkeen / valitat?" Ajatella. Että pysyvästi sairas kehtaakin. "Sun pitäisi vain piristyä / ajatella jotain muuta / liikkua vähän enemmän / koettaa tätä ihmelääkettä." Luuletko oikeasti, etten jo yrittänyt tuota kaikkea?

Kukaan ei juokse lääkärissä huvikseen. Tuskin kukaan säälisirkuksen vuoksi tekee itselleen sitä, mitä krooninen vaiva ihmiselle tekee. Kipukroonikot pääsääntöisesti eivät ole laiskoja, itsekeskeisiä, hulluja, huomionhakuisia tai hypokondrikkoja. Muutaman vertaisryhmän perusteella väitän tietäväni, että suurin osa heistä - meistä - on tavallisia ihmisiä. Ihmisiä, jotka taistelevat joka päivä omaa hiljaista taisteluaan näyttääkseen kohtuullisen normaaleilta, elääkseen osapuilleen kuten haaveilivat ja suorittaakseen edes osan velvollisuuksistaan.

Huonona päivänä kipu on silti tauotonta. Kun kipu alkaa näkyä tai kuulua, se on jo sietämätöntä tai esimerkiksi rajoittaa merkittävästi jonkin nivelen liikerataa. Siihen asti siitä ollaan hiljaa.

Tänään menin taas lääkäriin. Menin taas laboratorioon. Odotan taas lähetettä. Uudessa maassa ja uudessa elämänvaiheessa tekisin mielelläni niin paljon muutakin kuin oppisin ulkoa lääkärikeskuksen käytävät. Se, että sinä, tuttu ihminen, kyllästyneenä kysyt, mitä muuta minulle kuuluu, on yksinkertaisesti loukkaavaa. Ikään kuin olisin valinnut tämän itse. Ikään kuin se ei olisi jotain, jonka kaikin voimin koetan joka päivä ohittaa.

10 000


Blogia on käyty nyt katsomassa yli kymmenen tuhatta kertaa!

Tiedämme, että jotkut läheiset ihmisemme käyvät täällä, mutta sattumalta tai tarkoituksella, on tänne löytynyt muitakin lukijoita. Blogin tilastoista selviää, että tekstejä katsellaan eniten Suomesta, toiseksi eniten Yhdysvalloista. Käyntejä on kuitenkin melkein joka mantereelta: täällä on piipahdettu Euroopan ja Pohjois-Amerikan lisäksi myös Lähi-idästä, Aasiasta, Afrikasta ja Australiasta. Unohdinko jonkun?

Blogia on haettu sen nimellä ja nimentapaisilla hakusanoilla. Sen lisäksi tänne on päädytty, kun on etsitty tietoa kipsinpoistosta, ratsastustunneista, Kalifornian kuivuudesta ja matkustelusta San Franciscon alueella. Toivottavasti viihdykettä on ollut tarjolla silloinkin, kun varsinaista tietoa ei ole löytynyt...

Blogilla näyttää olevan vakituisia kävijöitä ja seuraajia sen lisäksi, että esimerkiksi blogilistan kautta käväistään satunnaisesti. Jossain vaiheessa tätä näyttivät selkeästi selaavan robotit ja aina välillä huomaan, että joku on juuri aloittanut blogin lukemisen vanhemmista teksteistä alkaen. Tilastot ovat sitten ihania!

Kaikkein suosituimpiin teksteihin kuuluu mm. "Puhdistukseksi" nimeämäni teksti, joka kertoi kevään raivausurakasta - osumien toivossa tekstit kannattaa siis nimetä esimerkiksi kuuluisien kirjojen nimillä. :) Suosituin on kuitenkin se postaus, jossa selostan puolison työhaastatteluprosessia meren yli. Siitä on toivottavasti jollekulle ollut hyötyä.

Blogin kommenteista olen ymmärtänyt, että tekstejäni ovat lukeneet mm. alueelle muuttamassa olevat ihmiset. Jonkun heistä tiedän sittemmin tavanneenikin, mikä on tosi hauskaa! Luultavasti tapaaja itsekin tietää tavanneensa minut, vaikka blogi näennäisen anonyymi onkin. Se on lähinnä valinta lasten puolesta, sillä hehän seikkailevat blogin teksteissä tahtomattaan ja koko blogista vain aavistuksenomaisesti tietoisina.

Lukijat ovat blogin tärkein juttu. Kiitos yli kymmenestätuhannesta käynnistä ja tervetuloa aina vain uudelleen. Jättämänne käyntijäljet ja kommentit ovat kirjoittajalle ilo.

torstai 23. lokakuuta 2014

Päivä San Franciscossa

Ennen kuin tärkeät ihmisemme lähtivät takaisin Suomeen, vietimme vielä yhden kivan päivän San Franciscossa heidän kanssaan. Kuvistakin näkyy, että päivä oli viileä ja pilvinen. Sekä meno- että tulomatkalla sateli vettä. Se oli toinen sade täällä. Mennessä katselin jo hiukan hädissäni sääennusteita, sillä eihän meillä ollut edes takkeja mukanamme. Onneksi ennusteet sanoivat, että voisin odottaa sateen päättyvän puolessa tunnissa - ja niinhän se tekikin.



Pääsimme ajelemaan vanhoilla kaapelilinjoilla. Oli oikeastaan aika hurjaa menoa. Avonaisella penkillä ollessamme olin huolissani siitä, että joku lapsista päättää muksahtaa maahan ja siitä, että vastaantulevan samanlaisen vaunun matkustajat tuuppaavat repuillaan ryhmämme seisovia jäseniä ja siitä, että mahtaako koko vaunu oikeasti nousta turvallisesti ylös jyrkkää mäkeä - saati laskea sen toista puolta alas. Kaikki huolet olivat turhia ja ajelu lasten mielestä melkein kuin huvipuistossa.

Satunnaiselle matkaajalle muutamia vinkkejä: lipun tähän ja muihinkin kulkupeleihin saa ostettua kuljettajalta joko kerta- tai päivälippuversiona, mutta vain, jos mukana on tasaraha. Maksun määrä kannattaa tarkistaa useammasta lähteestä, sillä nettisivuilta löytyy vanhentunuttakin tietoa. Useamman päivän lippua varten on kipaistava visitor centeriin, joka löytyy näppärästi ainakin kahden linjan kääntöpaikan vierestä. Sieltä ei välttämättä kuitenkaan kannata kivuta vaunun kyytiin, sillä jos pitkän jonottamisen sijaan kävelee lyhyen matkan seuraavalle pysäkille, voi ajelulle päästä nopeammin.


Päädyimme ostostelemaan ja jätskeille Fisherman's Wharfin alueelle. Lapset olivat jälleen erinomaisen hyvin jokaisen turistimyyjän kohderyhmää, emmekä varmaan yhdestäkään kimaltavia asioita myyneestä kojusta päässeet kompastumatta eteenpäin.


Aaltoja lapset olisivat katselleet vaikka kuinka kauan. Niiden ikuisessa rytmissä on jotakin syvästi rauhoittavaa.


Mäkien jyrkkyyttä on kuvista vaikeaa hahmottaa. Monissa kohdin autot ovat risteyksissä yhtään liioittelematta ainakin 45 asteen kulmassa. Hyvät jarrut ja mäkilähtötaidot ovat tässä kaupungissa tarpeen. Muutoinkin liikenne oli aivan toisenhenkistä kuin muilla alueilla, joilla olemme ajelleet. Esimerkiksi jalankulkijat saattoivat hyppelehtiä eteen aika arvaamattomasti tai joku autoilija päättää, että punaisilla valoilla on vasemmallekin kääntyminen sallittua. Omilla kotikulmilla taas tuntuu, että jokaista silminkantamattomiin typötyhjän pikkukadun stop-merkkiäkin totellaan ihailtavan uskollisesti.

Päädyimme ennen kotiin ajelua vielä purkamaan lasten energiaa satunnaiseen leikkipuistoon, josta olikin huikeat näkymät yli kaupungin.

lauantai 18. lokakuuta 2014

Katastrofivalmiudessa

Sairastuvan pito on jatkunut. Onneksi sairastamme vain harmittomia tauteja, mutta ikävää se on ollut yhtä kaikki. Pienin on mennyt kuumeessa toista kierrosta napattuaan puolisolla jo olleen flunssan ja minä poden pienimmän viime viikolla pitämää tautia. Koira on makoillut uskollisesti päivästä toiseen sen vieressä, joka kulloinkin on ankarimmin sairastanut. Tänään koira on hakeutunut jo tavanomaisille lepopaikoilleen toiseen huoneeseen. Se tarkoittanee, että olemme toipumassa?

Onneksi on puoliso. Kun nukahtelin kuumeessani on/off koko päivän, puoliso teki töitä etänä ja kuljetteli koululaiset. Tätä kirjoittaessani hän on teiniintyvän ja tämän ystävän kanssa shoppailukierroksella, jota tytöt ovat odottaneet monta viikkoa. Minulle lähetellään kuvia WhatsAppiin: samalla taitaa tarttua mukaan joitakin hankintoja myös meille kotiin jääneille. Pääsen todella helpolla, varsinkin kun en muutenkaan kauheasti ostostelusta nauti.

Onneksi on kotiin kuljettavia ostospalveluita. Ensi viikon alussa preschoolille tulee toimittaa suureen pakastepussiin pakattua säilykelihaa, välipalapatukoita, pähkinöitä ja kuivattuja hedelmiä, mehua, unikaveri, hammasharja ja rauhoittava kirje siltä varalta, että jokin katastrofi (lähinnä maanjäristys) sattuisi lapsen hoitopäivän aikana. Tarvikkeet ovatkin sairastamisesta ja kotona nyhjäämisestä huolimatta kasassa, kunhan viimeisetkin pähkinähössäkkelit (kuten pienin sanoo) illansuussa toimitetaan suoraan ovelle.

Selviytymispakkaus on jälkimaininkeja preschoolilla jokunen viikko sitten järjestetystä maanjäristyspäivästä. En silloin ollut siihen kovin tyytyväinen: kovassa helteessä suurin osa päivästä vietettiin ulkosalla / teltassa ja varauduttiin pahimpaan. Lapsille ammattitaitoinen henkilökunta tietysti markkinoi jutun ulkoleikkinä, leiriytymisenä ja picnicinä, niin että pienimmästä päivä oli aika kiva. Harjoitus vietiin pitkälle: jokaisen vanhemman piti todistaa henkilöllisyytensä lastaan hakiessaan.

Selviytymispakkaus pitäisi kyllä koota myös kotiin, vaikka meillä toki puhdasta pullovettä ja kuivaruokaa kaiken aikaa on. Eilen tuli kuluneeksi 25 vuotta edellisestä suuresta maanjäristyksestä alueella, paikallislehti muisteli tapahtunutta laajassa artikkelissa ja netissäkin teema tuli vastaan. Selviytyminen maanjäristyksestä näyttäytyi paikallislehden artikkelin valossa arpapeliltä: kun tiet halkeilevat ja kerrostalot romahtelevat, sattumanvarainen muutaman metrin ero ihmisen tai auton sijainnissa voi olla ratkaiseva.

Koululle selviytymispakkauksia ei ole (vielä?) pyydetty, mutta turvallisuusasiat otetaan sielläkin hyvin vakavasti. Aamuisin opettajat esimerkiksi valvovat, etteivät lapset astu yön jäljiltä yhä kostealle nurmikolle - sillä siinä voi liukastua. Molemmilla koululaisilla on tähän mennessä ollut myös maanjäristysharjoituksia ja tulipaloon varautumista.

Kouluuntuneelle perjantaiset paloharjoitukset jäivät hyvin mieleen. Palomiesten opetustuokion jälkeen hän halusi tarkistaa meidän palovaroittimemme ja keskustella hätäpoistumisteistä. Selostus kääntyi herkästi englanniksi, kun asia oli sillä kielellä lapselle opetettu. "Sit kun ne tulee hakemaan, niin ei saa hide, vaan pitää huutaa: "I am here!"

Kaiken kaikkiaan kotoisat katastrofimme ovat tänään hyvin pieniä. Illalla aiomme ratkoa yhdessä kuivakaapin kriisiä. Ilmeni, että sitä on siivottava hyvin tiheästi, muuten iltaisin keittiössä piankin lepattelee vaarattomia, mutta ällöttäviä riisiä ja jauhoja syöviä koihyönteisiä (rice moth). Helpollapa siis selviämme, kaikki on hyvää sekä kaunista - ja ensi viikolla hankin kuivakaapin tavaroille hirveän läjän lasipurkkeja.

maanantai 13. lokakuuta 2014

Pistäytyminen Yosemitessa


Perjantaina pikkuneiti oli sen verran kunnossa, että uskalsimme lähteä tien päälle. Alkuperäisen suunnitelman mukaan olisimme ajaneet vasta lauantaina. Puoliso kuitenkin löysi perjantaina iltapäivällä lemmikkiystävällisen motellin, jonne koira sai lähteä mukaan. Lähdöstä tuli aika haipakkaa. 

Meidän piti olla perillä jokseenkin järkevään aikaan. Kun tuttuun tapaan sitten sujahdimme ohi jostakin olennaisesta käännöksestä ja päädyimme jälleen ajelemaan pimeitä pikkuteitä, oli italialaisravintolan sulkeutumisaikaan lopulta vain vartti, kun istahdimme pöytään. Meitä palveltiin silti iloisesti ja kiireettömästi. Kaksi lasta yritti urheasti pistellä maailman suurinta pitsaa, nuorin koetti kovasti olla nukkumatta lautasensa päällä. Jälkiruokalistan lupaama gluteeniton suklaakakku jäi harmittavasti odottamaan seuraavaa kertaa.

Äkkilähtö perjantaina osoittautui kaikin puolin hyväksi ratkaisuksi. Ajamista oli näinkin aivan riittämiin ja nyt lapsille jäi kuitenkin sunnuntai aikaa toipua, ennen kuin tänään oli taas jaksettava kouluun. 

Varsin mielelläni olisin kyllä jatkanut autoilua eteenpäin suomalaisten läheisten kanssa. Kun me käännyimme kohti kotia, he suunnittelivat katsastavansa Yosemitea vielä vähän lisää ja jatkavansa matkaa Death Valleyyn.

Menomatkan maisemia.

Yön vietimme Jamestownissa ja aamulla suuntasimme etsimään aamiaista hyvin viehättävään Sonoraan. Tämän talon kuvasin aamukävelyllä koiran kanssa.

Kävellessäni puoliso tilaili minullekin hashbrownia, kananmunia sunny side up ja pekonia. Lapset söivät pancakeseja, tietysti.

Sonorasta oli vielä puolentoista tunnin matka Yosemite Visitor Centeriin. Matka kulki upeiden maisemien halki.

Osa maisemista piti kuvata auton ikkunasta, tässäkin oli alla mutkainen vuoristotie, jossa ei pysähtymispaikkaa ollut. Mennessä näkyi kylttejä, joissa kehotettiin sammuttamaan auton ilmastointi. Korkeassa nousussa sen päällä pitäminen voisi tuottaa ongelmia. Ilmoitustauluilla näkyi tekstejä, joissa kehotettiin kaikin puolin pitämään hyvää huolta kulkuneuvon kunnosta. Alueen viimeviikkoisen maastopalon arveltiin syttyneen auton tuottamasta kipinästä. Kun maasto on täysin kuivaa, yksi kipinä riittää. Ja toden totta, paluumatkalla näimme itsekin peräkärryä vetäneen auton, jonka alla sinkoili kipinöitä. Maastoon ne eivät onneksi osuneet.

Halusimme nähdä ainakin vesiputouksen...

...mutta loppukesästä ja alkusyksystä sekä kolme vuotta kestäneen kuivuuden aikaan voi käydä niin, ettei vesiputouksessa ole vettä pisaraakaan. Putouksesta alkava kuohuva koski oli sekin tässä kohden rutikuiva. Tullessa olimme tien varrella nähneet sentään pienen puron verran virtausta. Puoliso muisteli edellisen kerran vuosia sitten käydessään nähneensä siinä koskenlaskua. Nyt vettä ei todella ollut laskettavaksi asti. Vesi oli ehkä peräisin Upper Fallsilta, jonne emme edes lähteneet yrittämään: sinne kulkua kuvataan vaativaksi, kun taas Lower Falls oli jonkun sivuston mukaan fall-out-of-your-car -nähtävyys. Varsin sopiva siis lapsiperheille.


Mennessä puoliso kysyi, ottaako hän samantien lipun, jolla pääsemme puistoon vuoden ajan lisämaksuitta. Olisi ehkä pitänyt suostua. Tuolla on niin paljon nähtävää, että haluan sinne pian uudelleen!

torstai 9. lokakuuta 2014

Kotipesässä

Kolmatta päivää sairastava pienimmäinen nukkuu vieressäni olohuoneeseen avatulla sohvasängyllä. Hänen jaloissaan nukkuu koira, nyt kunnioittavasti hiukan kauemmas siirtyneenä. Koko aamun koira koetti lohduttaa pienintä ja toisen myötätuntoa ymmärtämätöntä lasta harmitti, että hänen jalkojensa päälle asetuttiin.

Ulkoa kaikuu kova ratatatatatam epätasaisella rytmillä. Siellä kunnostetaan jollain tavoin uima-allasta. Tai rakennetaan siihen jotakin uutta? Toissapäivänä se näytti hot tubilta. Eilen reikiä oli jo epäilyttävän monta. Infoa työn laadusta tai kestosta ei ole asukkaille tullut.

Suomalaiset sukulaiset saapuivat eilen. Kävelivät huoltomiehen avoimeksi jättämästä ovesta sisälle noin vain! Nyt he ovat tutustumassa maahan, päiväretkellä jossakin täällä. Kun ratatatatam hetkeksi taukoaa, kuuluu vain näppäimistön ääni, on poikkeuksellisen hiljaista.

Se, että suomalaiset sukulaiset ovat täällä, on tosi, tosi kivaa. Samalla se on myös aivan kummallista. Kotimaa ja tämä maa ovat olleet mielessäni kaksi erillistä todellisuutta. Olemme kuulleet tapahtumista siellä, mutta emme ole voineet mihinkään osallistua. Jotkut siellä ovat kuulleet elämästämme täällä, mutta osallisuus jää siinäkin ohueksi. Ja nyt yhtäkkiä nämä tutut ihmiset ovat siirtyneet todellisuudesta toiseen!

Teiniintyvä on erityisen innoissaan sukulaisleidistä, jonka kanssa hän kokee voivansa tehdä tyttöjen juttuja. Eilen lakkailtiin kynsiä ja meikkailtiin. "Voidaan kaksi viikkoa elää niin kuin naiset!" teiniintyvä julisti. Lapsi alkaa selvästi tehdä pesäeroa äitiinsä, joka on - hänen armottoman arvionsa mukaan - täysin tyylitajuton eikä, käsittämätöntä kyllä, edes tippaakaan huolissaan siitä.

Kipeän lapsen ympärille kietoutuva arkinen pesä tuntuu tänään todella ahtaalta. Koirakin pääsee ulos vain lähimmille luonnonlaikuille. Puolison kanssa sumplitaan auton siirtoa edestakaisin, jotta koululaiset saadaan haettua. Luullakseni saisin hätäapua lapsen luokkakaverin äidiltä, mutta teiniintyvän nilkan vuoksi lapsia ei voi kävelyttää koululta kenenkään kanssa (ja itsekseen kulkeminen on mahdotonta ajatuksenakin).

Onneksi Suomesta tulleet ovat täynnä seikkailua ja suunnitelmia, me saamme majapaikan tarjoajina itsellemme ilon ilman vähäistäkään vaivannäköä. Toivottavasti viikonloppuna ehditään ja voidaan kuitenkin tehdä jotakin myös yhdessä. Sitä ennen he saavat katsella maailmaa vähän kuin puolestammekin.


tiistai 7. lokakuuta 2014

Ruuhkavuosien mahdottomuudesta

Mainio Sari Helin, "huono äiti", jonka jutuista tykkään kovasti, kirjoitti muutama päivä sitten blogissaan ruuhkavuosien mahdottomuudesta ja sai mm. YLEn uutisoimaan asiasta. Blogiteksti on nähdäkseni kannanotto laajempaan yhteiskunnalliseen keskusteluun naisista, naisten asemasta, perheistä, perheiden tukemisesta ja työllisyydestä. Tämä keskustelu tuntuu ajankohtaisin painotuksin elävän Suomessa vuodesta toiseen. Tällä hetkellä sitä ylläpitää mm. tilastollinen havainto naisten työllisyyden heikkenemisestä.

Täältä katsoen suomalaisia keskusteluja on muuten kiva seurata. Joskus ne tosin ärsyttävät, harmittavat tai surettavat - kuten viikkokaupalla iltapäivälehden nettisivulla vellonut keskustelu siitä, mikä itse kutakin toisissa kaupan tilassa liikkuvissa ihmisissä ottaa päähän. Ehkä en vielä ole kyllin sisällä tässä kulttuurissa nähdäkseni paikallista keskustelua tämän mittakaavan aiheista. Tai ehkä Suomen suhteellinen pienuus antaa yhteiselle keskustelulle aivan erilaisen areenan kuin suuressa maassa koskaan.

Helinin ajatuksen tulkitsen nyt kuitenkin olleen, että Suomessa asuvissa perheissä lastenhoito vaatii niin paljon, että tietynikäisistä naisista tuntuu todella houkuttelevalta jättäytyä pois työelämästä, jos siihen vain on mahdollisuus. Näin käy etenkin, jos naisen huomiota ja huolenpitoa kaipaavat myös ikääntyvät vanhemmat. Helin varmaan tietoisesti kärjistää, kun sanoo ruuhkavuosien haasteiden tekevän töissäkäynnistä mahdotonta.

Ymmärrän oikein hyvin arjen, jota Helin kuvaa. Olen elänyt Suomessa äitinä ja/tai kasvattavan aikuisen vastuuta kantavana perheen naispuoleisena henkilönä eri elämänvaiheissa niin, että huolehdittavinani on ollut yksi, kaksi, neljä, viisi tai kuusi alaikäistä lasta. Kaksi lyhyttä ajanjaksoa olen ollut myös perheen ainoa aikuinen. Olen ollut kotonakin, mutta suurimmaksi osaksi käynyt töissä joko koko- tai osa-aikaisesti. Muistan kyllä sen ajan, kun ovesta lähtiessä piti tarkistaa, onko muistanut itsekin pukeutua. Arki oli haastavaa eikä ihan joka hetki niin kivaakaan.

Silti kummastelen, mihin muuhun kuin ilmiön kuvaamiseen Helin kirjoituksellaan pyrkii. Tulee hakematta mieleen se mainittu kauppakeskustelun teksti, jossa joku valitti kassalla hitaasti ostoksiaan pakkaavista asiakkaista. Joku toinen (se en ollut minä, mutta kommentti ilahdutti minua kyllä) totesi kommenttikenttään, että Kaliforniassa niitä ostoksia pakkaa siinä hihnan päässä mukavia jutusteleva pakkaaja, eikä ketään ärsytä. Ja tästä riemastuneet rääkäisivät, että kai se pakkaaja tulee moisille uusavuttomille myös kotiin kokkaamaan.

Täällä nimittäin huomaan ensimmäistä kertaa, että sosiaalipoliittisilla pohdinnoilla ja päätöksillä esimerkiksi lapsilisistä, vanhempainvapaista ja kunnallisesta päivähoidosta sekä toisaalta myös toimivasta terveyden- ja vanhustenhuollosta, puhumattakaan kohtuuhintaisista asunnoista, viihtyisistä leikkipuistoista, neuvolapalveluista, pikkukoululaisten iltapäivähoidosta, koulukuljetuksista, tilapäisestä vanhempainvapaasta sairaan lapsen hoitoa varten ja oikeudesta omaan sairaslomaan on oikeasti merkitystä perhesuunnittelun kannalta.

Suomessa tällaisista oikeuksista ja tukirakenteista keskustellaan lähinnä vaalien aikaan. Minullekin niiden olemassaolo on ollut itsestään selvää. Koskaan ei päivähoitopaikan kuukausihinta ole ollut ratkaiseva tekijä siinä, kuinka monta lasta olen kokenut voivani kasvattaa - ja silti käydä töissä. Kummastelen siis Helinin tekstiä kuten se kassahihnan pakkaajista riehaantunut: mitä vielä enemmän jokin taho voisi toisen eteen tehdä? Kun naisten työllisyyden mahdollistavat rakenteet jo ovat aika hyvässä jamassa, onko vuodesta toiseen jatkuva ruuhkavuosivalitus ehkä vain osa suomalaiseen julkiseen keskusteluun ikävästi pesiytynyttä marmatusta?

Tätä nykyä iltapäivisin, kun odottelen lapsia koululla helteessä puun alla, leikittelen usein miettien, millaiseksi elämäni olisi muodostunut, jos olisinkin kasvanut ja elänyt aina täällä. Olisiko minulla kolmea rakasta tytärtäni? Olisiko minulla koulutusta / työtä / toimeentuloa? Tästä leikistä lienee todellista hyötyä vain sikäli kuin se auttaa pohtimaan, tohdinko antaa omien tyttölasteni elämän muotoutua täkäläisten realiteettien ehdoilla.

Täkäläisissä realiteeteissa vanhemmilta vaaditaan paljon, koska he kantavat vastuun lapsestaan yksin, ilman että yhteiskunta paljoakaan kannattelisi puun toista päätä. Vaaditaan enemmän aikaa (lasten kuljettamiseen, läksyjen tekoon yhdessä), enemmän rahaa (julkinen koulukin haluaa kaiken aikaa lahjoituksia).

Toki nainen saa täälläkin kaiken jos haluaa ja hänellä on siitä varaa maksaa sekä lopputuloksen rahallinen että henkinen hinta. Seisoohan esimerkiksi iltapäivisin lasteni koulun edessä kuljetusautoja, jotka vievät töissäkäyvien äitien kuusi tai seitsemisen tuntia opiskelleet alakoululaiset vielä useaksi tunniksi tasokkaisiin yksityisiin iltapäiväkerhoihin opettelemaan shakkia, taekwondoa tai vaikkapa kiinaa. Näin autojen kyljissä luvataan.

Ehkä oikea ongelma onkin tässä: Suomessa naisen on usein pakko käydä töissä, jotta arki toimisi. Täällä naisen on usein oltava kotona, jotta arki toimisi. Vaikka tilannetta koetettaisiin kuinka korjata, jokin ulkopuolinen voima (kuten raha) lopulta sanelee päätöksen kotona olemisesta tai töissä käymisestä naisen itsensä (tai koko perheen) ohitse.

Meidän elämäntilanteessamme pidän suurena etuoikeutena sitä, että saan näinä päivinä olla tiiviisti läsnä lasten arjessa. Toivon silti, että kun väliaikainen työlupa aikanaan tulee, pääsen kokeilemaan myös osa-aikaista töissäkäyntiä, vaikka se saattaa edellyttää monenlaisia järjestelyjä ja aiheuttaa arkeen uudenlaista kaaosta.

Perheen ja työn yhteensovittaminen saattaa olla kaikkialla vaativaa. Lieneekö se kuitenkaan monessakaan paikassa mahdotonta?


maanantai 6. lokakuuta 2014

Sairasta sakkia

Puoliso on ollut kipeänä viikon. Vaikuttaisi tavalliselta flunssalta, vähän joltakin sitkeämmältä variantilta vain. Tänään mies menee vihdoin lääkäriin, jotta saa taudista lääkärin näkemyksen.

Siellä täällä koko maassa tavataan tällä hetkellä enteroviruksen ikävää muotoa D68, joka on vienyt erityisesti astmaa sairastaneita (lapsia) sairaalahoitoon. Sairauden laadusta olisi hyvä saada tieto, nyt kun se vähitellen näyttää tarttuneen eteenpäin ja lapsistakin jo kuuluu vaimeaa niiskutusta.

Samaan aikaan, kun puoliso tänään katsotuttaa hengitysteitään, viemme suuren lääkärikeskuksen toisessa päässä tarkistettavaksi teiniintyvän nilkan. Se kipeytyi viime viikolla ja äityi viikonloppuna sen verran ikäväksi, ettei jalalla ollut tänään asiaa kouluun. Toivottavasti jalka on lähinnä rasittunut: tyttöhän on jumpannut ja venytellyt jotakuinkin tauotta  siitä saakka, kun keksi innostuneensa cheerleaderöinnistä.

Ja jottei kahta kolmannetta, itsekin valmistaudun huomenna tehtävään pieneen toimenpiteeseen enkä näin viikon lääkkeittä kuljettuani enää ole aivan se notkein taikka kivuttomin tinasotamies.

Puolison kantava yskä on herättänyt kanssakulkijoissa havaittavia reaktioita nyt, kun koko maassa ollaan hiukan varpaillaan ebolan vuoksi. Oli toki alun alkaenkin vain ajan kysymys, koska virus tähän suureen maahan saapuu. Levollisia olemme toistaiseksi, semminkin kun Dallas on meistä vielä matkan päässä. Tämän tapauksen hoidossa tapahtuneista kömmähdyksistä soisi kyllä opittavan ja ennen kaikkea tapauksen tulisi kaikkialla avata silmiä avuntarpeelle läntisessä Afrikassa.

Jossakin uutisessa pelättiin virusmatkailun nostavan päätään. Maansa tasokkaasta terveydenhuollosta tietoiset ja ylpeät amerikkalaiset pelkäävät, että useat sairastuneet tietoisesti hakeutuisivat maahan hyvää hoitoa saadakseen.

Ja kieltämättä, kulttuurista lisäväriä näihin arkisiin haasteisiimme tuo ehkä ainoastaan hyvä sairasvakuutus, joka  tällä hetkellä takaa meille nopean ja osaavan, tasoltaan Suomessa yksityiseen työterveyshuoltoon verrattavissa olevan palvelun lähellä kotia. Teiniintyvää on tänäänkin vastassa lasten omalääkäri. Hän erityisesti on jo käynyt koko perheelle tutuksi. Tuntuu lohdulliselta tavata aina sama ihminen, jolle kaikkea ei tarvitse selittää alusta alkaen.

Flunssa ja muutkin vaivat tulevat, tietysti, huonoon aikaan. Soisin meidän olevan täydessä iskussa muutaman päivän päästä, kun saamme malttamattomasti odotettuja läheisiä ihmisiä kylään Suomesta. Ja tulee sieltä kuulemma vähän salmiakkia ja xylitolia myös, niitäkin odotetaan innolla. :)

perjantai 3. lokakuuta 2014

Varainkeruuta


"Amerikkalaisena olen tottunut maksamaan kaikesta." Luultavasti luin tämän lauseen jostakin seuraamastani blogista. Täällä arkista elämää leimaa julkisen sektorin hentoisuus ja yksityisen sektorin painavuus. Vapaaehtoistoiminta ja kaikenlainen lahjoittaminen kuuluu arkiseen elämään ihan toisella tavalla kuin Suomessa, jossa kärsivän ohi on huolestuttavasti opittu kävelemään, kun "joku toinen" tai vahva yhteiskunta hoitaa.

Huomasin muutamia viikkoja sitten, että netistä löytyy useampikin sivusto, joilla kerrotaan kotikaupungissamme ja lähialueilla avoinna olevista vapaaehtoistehtävistä. Minä päivänä hyvänsä vaihtoehtoja löytyy satoja ja alat vaihtelevat laidasta laitaan. Voi edistää terveyttä, ympäristönsuojelua tai koulutusta, auttaa vanhuksia, lapsia tai eläimiä. Voi tehdä sydämen hyvyydestä tai vuosien koulutusta hyödyntääkseen.

Ellei ole aikaa toimia, voi antaa myös rahaa. Oikeastaan pikkurahan syytäminen sinne tänne tuntuu miltei olevan yhtä olennaista hyvää käytöstä kuin kuulumisten kyseleminen. 

Yhtenä iltana asunnottomien edustaja seisoi ovemme takana. Tänään puoliso kertoi saaneensa sähköpostiin vetoomuksen köyhien lasten auttamisesta. Nälkäiset lapset katselivat suurin silmin pöydälle asetetusta brosyyristä, kun ruokailimme ravintolassa. Ympäristöjärjestön feissarit päivystivät farmer's marketilla, eläinsuojelujärjestö tuli esittäytymään puolison työpaikalle. Kirkko osallistuu talojen kunnostamiseen vähävaraisille perheille ja meidän kaikkien kuuluisi osallistua ylläpitotöihin kirkon tontilla.

Tätä kirjoittaessani lapset ja puoliso ovat koululla kävelytapahtumassa. Kävelyn oheen on järjestetty myyjäiset, arpajaiset ja hiljainen huutokauppa. Tällä kaikella kerätään varoja koulun toimintaan. Koululta on tullut viikkokaupalla sähköposteja: varatkaa aikaa, tuokaa lompakkonne ja shekkivihkonne, muistakaa ostaa, kaikki on lasten hyväksi!

En ole vieläkään aivan varma, kuinka lasten kävely liittyy varainhankkimiseen. Luultavasti maksamme jälkikäteen jokaisesta kierroksesta, jonka lapset nyt taapertavat superhelteisellä kentällä, vaikka mieluummin soisin, etteivät kävelisi lainkaan. Äsken kännykän sääohjelma mittasi 39 celciusastetta.

Autolla ajaessani tykkään kuunnella ilmeisesti suunnilleen koko maassa kuuluvaa yleiskristillistä radiokanavaa. Se mainostaa olevansa positiivinen ja kannustava, yleensä sen sellaiseksi koenkin. Puhetta on vähän, tuputusta ei ollenkaan, mutta kevyttä kristillistä poppia sen sijaan piisaa. (Koetin joskus Suomessakin kuunnella kristillistä kanavaa, mutta en vain oikeasti jaksa yksisilmäisyyttä enkä kovin monia virsiäkään.)

Nyt tuo paikallinen radiokanava kerää varoja toimintaansa. Se kertoi, ettei taustalla ole yhtään suurta organisaatiota, mikä on tietysti hyvä asia: kukaan ei sanele, mitä aalloilla puhutaan. Toisaalta se kuitenkin tarkoittaa, että suuri osa varoista kerätään ihan tavallisten kuuntelijoiden lahjoituksina. Ja nyt niitä siis tarvitaan.

Ensimmäiset keruupäivät olivat ihan jees. Musiikin lomassa aina välillä muistutettiin, että kaikesta vähästäkin oltaisiin kiitollisia. Eilen musiikki oli jo aika vähissä ja sen sijaan käynnissä oli jonkinlainen puhelinstudio, jossa ihmisiä kannustettiin ryhtymään kuukausilahjoittajiksi 40 dollarin panostuksella. Sillä rahalla tuli lahjoittaneeksi myös lämpimän takin sitä tarvitsevalle lapselle. 

Käsittääkseni kuulijoilta tuli ehdotus 20 + 20 -lahjoituksesta, jossa yksi lahjoittaja sitoutui yhteen, toinen toiseen osaan. Tämän jälkeen kuultiin suloinen tarina päiväkoti-ikäisestä, joka halusi jatkossakin kuunnella kanavaa, jota oli koko ikänsä kuunnellut ja kannusti näin vanhempansa lahjoittajiksi.

Tänään minun oli kuitenkin jo vaihdettava kanavaa autoilun ajaksi. Keskustelun sankariksi oli noussut yksinhuoltajaäiti, joka kamppaili saadakseen lapsensa college-maksut hoidettua, mutta halusi silti tukea radiokanavaa. Hän otti uskonloikan ja sitoutui kymmeneen dollariin kuukaudessa - vakuuttuneena siitä, että Jumala auttaisi häntä joka kuukausi tuon summan toimittamaan.

Yök. Jos yksinhuoltajaäideiltä aletaan viedä kymppejä, joita heillä ei ole, haluaisin vähintäänkin firman tilinpäätöksen nettisivuille kaikkien nähtäväksi. Olisi hyvä tietää, että sitä vaivalla kokoon raavittua kymppiä ei käytetä kanavan viikkopalaverin donitseihin tai, mikä vielä irvokkaampaa, lahjoittajaa luultavasti merkittävästi kovemmilla liksoilla elelevien henkilöiden palkkoihin.

Kirjoittaessani lapset ovat tulleet kävelytapahtumastaan onnellisina siitä, kuinka hauskaa heillä oli kavereidensa kanssa ja kuinka he saattoivat olla yhdessä tekemässä jotakin koulunsa hyväksi. Puoliso sanoo, että muutaman kierroksen aikana kuumuus ei ehtinyt haitata pahasti, kun lapsia kävelytettiin käytännössä juomapisteeltä seuraavalle. 

Yhteiset ponnistukset luovat yhteisöllisyyttä ja hyvää mieltä. On aivan loistavaa, että ihmiset oppivat pienestä  pitäen kantamaan vastuuta toisistaan ja yhteisöstään. Täällä silminnähden pahoinvoivan ihmisen ohi ei kävellä. Pientä maalaisjärjen hitua toisinaan kuitenkin kaipaan.


torstai 25. syyskuuta 2014

Sataa


Asuinkaupungissamme on satanut vettä viimeksi maaliskuussa. Heinäkuussa joillakin alueilla kävi kevyt kuuro. Viime viikolla osa lähialueista koki toisen tihkutuksen. Meidät se kiersi.

Tälle päivälle ennusteet antoivat 60 % varmuuden kunnon sateelle. Niveleni tiesivät jo maanantaina kertoa sateen tulon täysin varmaksi. Yöllä heräsin pisaroiden ääniin.

Aamuvarhaisella naapuri oli lapsineen ulkona kävelemässä, kun vein koiran ulos. Tytär oli herättänyt isänsä kuin Suomessa lapset ensilumeen ja vaatinut päästä ulos. Kävin viisivuotiaan kanssa herttaisen keskustelun siitä, kuinka sade on Kalifornialle hyväksi.

Koira ei ollut samaa mieltä. Se vinkui ja hyppi ja kääntyili kohti kotia. Normaalista innokkaasta nuuskijasta ei näkynyt jälkeäkään. Pihalla tuli vastaan myös opossumi, joka ilmeisessä paniikissa juoksenteli karkuun luonnonmullistusta. Lopulta se puikahti talon alle. Ehkä sen koti on siellä?

Kouluun valmistautuminen oli yhtä kaaosta, kun lasten piti etsiä päälleen takitkin. Samaa kaaosta on lupa odottaa kodin ulkopuolella: teiniintyvän luokkakaverin äiti varoitteli jo viikkoja sitten liikenteestä ensimmäisen sateen jälkeen. Kuukausien pölyt ja roskat lähtevät veden mukana liikkeelle ja tekevät tiestä jäisen liukkaan. Talvi yllättää autoilijat vuosi vuoden jälkeen täälläkin ja peltiä kolisee.

Ennusteen mukaan sade loppuu aamupäivän aikana eikä ainakaan seuraavaan kymmeneen päivään ole odotettavissa uutta. Useamman vuoden kuivuuteen ei yksi sade paljoa tee, vaikka hyväksi onkin.


Vettä!


Hysteerinen opossumi.


"Mentäiskö sisälle, please?"

lauantai 20. syyskuuta 2014

Valituksen vastapainoksi

Perustin puhelimeeni uuden listan. Kaiken valituksen, pahan mielen ja koti-ikävän vastapainoksi kirjaan siihen uuden arjen hyviä asioita, joita kaipaisin, jos ne eivät enää olisi läsnä.

Tällä hetkellä listan kärjessä keikkuu viime viikolla hankittu keittiönjäsen.


Tämän lattialla seisovan korkean jäteastian kansi avautuu automaattisesti, kun sen päällä heilauttaa kättään (tai kun kävelee ohitse turhan läheltä). Kannen voi antaa joko sulkeutua itsestään aikaviiveen jälkeen - fiksusti se ei kuitenkaan lävähdä kiinni, jos käsi on välissä - tai, jos haluaa nopeamman toiminnon, voi painaa close-nappia.

En vielä ole keksinyt vedenpitäviä perusteluja sille, miksi tämä nappipatterisyöppö on ehdottoman tarpeellinen. Mutta tykkään siitä.

perjantai 19. syyskuuta 2014

Kävelyillä


Kävelyillä koiran kanssa tulen kolunneeksi puskanvieriä, joita ei muuten tulisi katsahdettua kahdesti. Samalla näkee katuja, joita ei tavallisesti kävele. Luonnon ilmiötkin näkyvät silmiin helposti, kun intonuuskijaa pitää tuon tuosta pysähtyä odottelemaan.


Tämä kuva on kadulta tästä aivan läheltä. Kävelemme sinne suuren expresswayn viertä, toki turvallisesti aidan toisella puolella. Kun käännymme tälle kadulle, suuren tien meteli taianomaisesti lakkaa. Sen todellakin pitäisi vielä kuulua. Sen sijaan kuuluu linnunlaulua. Kaikkialla on kukkia ja komeita taloja, joiden hyvinhoidetuilla pihoilla pyörii henkilökuntaa huolehtimassa ruusujen leikkauksesta ja isäntäväen pienokaisista. Se on kuin toinen maailma. Ja katsokaa, kuinka suuria nuo marketan (?) kukatkin ovat!


Koiran edun vuoksi päiviin tulee hyviä hetkiä meille kaikille. Jotta poika tulisi ulkoilleeksi riittävästi, suuntasimme viikolla koululta lähipuistoon. Minä kiertelin lähipusikoita koiran kanssa hiljalleen ja suomalaislapseni leikkivät kuvassa näkyvän kuusen alla (ks. punaisen vaatteen pilkahdusta). Lämpöä oli lempeät 32 C.


Ensimmäisinä päivinä ihmettelin, missä oikein on se tila, johon koira mahtuu ulkoilemaan. Ne ovat nämä tienvieret. Teknisesti ne kuuluvat kullekin talolle ja jokaisen on huolehdittava tontinpätkästään kävelytien toisella puolen. Siksi muutaman metrin välein tienreunan materiaali vaihtuu. Joku tahtoo siihen hiekkaa, toinen nurmikkoa. Näkyy myös keinonurmea, kivikkoa ja tiili- tai hirsikatetta. 

Toisten pihoille en oikein tohdi koiraa laskea, mutta näillä tienvierillä se käsittääkseni saa nuuhkia ja tehdä tarpeensa, kunhan siivoan jäljet. Pidämme kaiken aikaa pussia mukana. 

Ongelma tulee sitten, kun pussi on täytetty. Julkisia roskiksia ei ole enkä aina tahtoisi kantaa pussia kotiin asti, etenkin jos olemme kauempana. Perjantai onkin hyvä päivä ulkoilla. Lähikaduilla on silloin roskiksentyhjennyspäivä ja potentiaalisia pönttöjä seisoo vieri vieressä. Odotan kyllä, että jonain päivänä joku tulee epäystävällisesti huomauttamaan siitä, että lainaan juuri tyhjennettyä / pian tyhjennettävää astiaa.


Eilen olisin viihtynyt ulkosalla vaikka kuinka pitkään. Päivä oli poikkeuksellisen pilvinen ja lähitienoilla kuulemma satoikin kunnolla ensi kertaa sitten maaliskuun. Meillä ei satanut, mutta pilvet saivat koko maailman tuntumaan hetken aikaa lempeämmältä.