Yh-arkea

Tänään kävin tuhlaamassa puolen toistasataa euroa maistraatissa. Koska kaikki lapset eivät ole minun  ja puolison yhteisiä, tarvitaan toiselta biologiselta vanhemmalta maastamuuttolupa. Me pyysimme tähän paperiin notaarin vahvistuksen ja maistraatin ehdotuksesta mukaan liitettiin myös apostille.

Vinkkinä: samaan paperiin ei kannata liittää muita asioita, jos pelkkä muuttolupa riittää. Me sovimme samalla monesta seikasta, minkä seurauksena papereiden jokaiseen kopioon tarvittiin kolme allekirjoitusta. Notaarihan laskuttaa jokaisesta allekirjoituksesta erikseen, vaikka ne olisivat samassa paperissa.

Ensimmäiset päivät puolison matkustettua ovat olleet yllätyksellisiä. Tiesin, että tulee ikävä, mutta en tiennyt, että olisin kuin tyhjennetty ilmapallo. Pelkällä kiukulla mennään eteenpäin. Valitettavasti lapset myös. He ikävöivät ja näyttävät sen raivokkaalla käytöksellä. Jopa pienin, joka yleensä on liikuttavan kiltti ja herttainen, karjuu ja paukuttaa minua ponnettomasti pienillä nyrkeillään.

Lapset myös janoavat huomiotani ja hankkivat sitä mm. hidastelemalla kaikessa aamuin ja illoin. Tänä aamuna olin päiväkodilla puoli tuntia normaalia myöhemmin ja tunnustuksentarpeessani vuodatin eskariopelle kokemukseni siitä, kuinka en koko aamua kyennyt olemaan aivan se maailman leppoisin äiti. Tajuan nyt, että samantapaisia kokenut työkaverini yritti varoittaa minua tästä reaktiosta, kun puhuimme puolison muutosta.

Ajasta tuli äkkiä hyvin niukkaa. Iltaisin pakollisten puuhien jälkeen on ollut varsin vähän aikaa tai energiaa millekään talon tyhjentämistä muistuttavalle. En tiedä, mitä muuta voisin tehdä, kuin rukoilla ihmettä.

Äsken ystävä kyllä kävi purkamassa kanssani pois myytävän sängyn. Onneksi en yrittänyt tehdä sitä yksin, vaikka niin vielä aamulla suunnittelin.

Etukäteen en ymmärtänyt sitäkään, ettei puoliso oikeasti pysty olemaan arjessamme läsnä - siis yhtään. Aikaero on kymmenen tuntia, eikä skypetykselle tunnu kerta kaikkiaan olevan hyvää aikaa. Joko toinen nukkuu tai on töissä tai menossa töihin. Pari hajamielistä minuuttia päivässä näyttää hujahtavan sekin lasten ikävän laannuttamiseen. Olen koettanut ratkoa ongelmaa kirjoittelemalla lyhyitä sähköposteja, mutta ilmeisesti puolisolla ei ole aikaa vastata niihin...

Maistraatin työntekijä halusi keskustella siitä, minne olemme muuttamassa ja kuinka se on kivaa. Hymyilin ja olin kiitollinen siitä muistutuksesta, että iloksi tämän on tarkoitus muuttua.

Sitä ennen minun ilmeisesti pitäisi oivaltaa ja oppia jotakin, että tämä alkaisi toimia. En vielä ymmärrä, mitä se on.

Going, going, gone.

Puoliso singahtelee ympäriinsä ja pakkaa viimeisiä. Matkalaukut ovat jo ylitäynnä ja liikakiloisia. Ruumaan menevä tavaran on puoliso vienyt kouluuntuvan kanssa kentälle. Kapsäkistä piti kuulemma purkaa X-Box (olen aivan yhtä ihmeissäni kuin tekin), kun virkailija ei vinhasta ripsienräpyttelystä huolimatta antanut lisäkilojen kulkeutua koneeseen rankaisutta.

Lapset menivät nukkumaan itkusilmin. Puolison lento lähtee niin varhain, etteivät mukulat ole hereillä (toivottavasti eivät ole!), kun taksi aamuyöllä kaartaa pihaan. Ensimmäistä skypettelyä odotetaan jo. Odotamme kuvia ja videopätkiä ja viestejä, jotka tekevät tästä kaikesta konkreettisempaa meille kotiin vielä jääville.

Sen sata asiaa on hoidettu ja tuhat hoitamatta. Viisumi-/oleskelulupapaperit (I-130) tulivat Lontoosta torjuttuina takaisin. Ainoana hyväksyttynä maksutapana käytettävää perinteistä shekkiä emme ole saaneet järjestymään Suomesta Chicagoon. Lontoon tulkinnan mukaan tämä vaikeus ei kuitenkaan ole yksioikoisen selvästi exceptional circumstances, jotka antaisivat oikeuden käyttää Lontoon toimistoa (joka siis hyväksyy muutkin maksutavat). Onneksi puoliso on jo huomenna Mantereella ja voi hoitaa asian Chicagossa.

Kodin raivaus eteni lomaviikolla lupaavasti. Paljon kaikkea on jo myyty, lahjoitettu ja varastoitu. Vielä tätä kyllä riittääkin! Muuttofirmoilta on pyydetty myös tarjouksia merirahdista. Sekin pieni määrä tavaraa, jonka tahdomme viedä, maksaa suunnilleen painonsa verran mansikoita ja hunajaa, eikä taloudellisesti ajatellen mitään siis kannattaisi kuljettaa. Sentimentaalisyistä esimerkiksi lasten leluille ja niiden sopeutumista edistäville vaikutuksille ei voitane kuitenkaan laskea hintaa, joten uskoakseni tartumme edullisimpaan tarjoukseen.

Talon vuokraus saisi seuraavaksi nytkähtää eteenpäin, mielenrauhani vuoksi, vaikken näyttöihin valmistautumista varsin into piukkana odotakaan.

Toisella mantereella näyttöihin kipitetään pian asiakkaana. Löysin esim. kiinnostavan vuokrakohteen, johon varmaan saisi neuvoteltua oleskeluluvan kattimatille (pienet koirat sallittiin, miksei siis kissatkin?) ja jossa oli sekä huoneistossa takka että käytettävissä taloyhtiön (tms.) yhteinen uima-allas. Koulut vain vaikuttivat sijaitsevan hiukan kauempana. No, mutta sinne siis toivon puolison heti lähipäivinä kirmaavan tilannetta tarkastelemaan.

Annoin puolisolle kirjoitusoikeudet tänne, jotta blogissakin päästäisiin pian autenttiseen tunnelmaan.

Viranomaisjuttuja ja talon raivausta

Olemme lomalla. Puolison lähtöön on viikko. Ei varsinaisesti kovin rentouttavaa. 

Hoidamme asioita, joita on hoidettava ja tiedämme kumpikin, että juostaan kelloa vastaan. Autojen huollot, kompostien tyhjennykset, saunan katon paneelien vaihdot... Perusmuuttopuuhan lisäksi suoritettavaksi lankeaa aivan kaikki, mikä koskaan on to-do-listalla roikkunut.

Paljon tänne jää väkisinkin sellaista, mikä minun pitää sitten vain selvittää. Ehkäpä lähettelen puolisolle sähköpostin täydeltä kuvia tämän omistamista vempaimista: mikä tämä on, mitä sille teen?

Aloimme pohtia, olisiko kontti tai osa kontista sittenkin tarpeen. Mukaan saataisiin esim. lasten leluja ja kirjoja sekä joitakin astioita. Täytyy selvitellä hintoja jne. tarkemmin. Pääasiassa näyttää siltä, että on helpompaa ja edullisempaa saada paketti kuin paketti, iso taikka pieni, matkaamaan kohti Suomea kuin täältä pois.

Kahden lapsen passiasiaa hoidettiin tänään. Aika tätä varten piti varata kaukaa, koska lähemmiltä asemilta ei löytynyt aikaa ennen kuin viikkojen päästä. Minulla oli vahva mielipide tästä: se on hoidettava, ennen kuin puoliso lähtee. Ehkä se oli etiäinen.

Asemalla selvisi, että taannoin hoidettu viranomaisasia lasten suhteista heitä hoitaviin aikuisiin oli kirjattu rekisteriin hiukan eri tavoin, kuin me sen hahmotimme... Puoliso siis todella tarvittiin passinhakuun mukaan ja nyt asiaa on selviteltävä maistraatin kanssa ennen viisumi-/oleskelulupahaastatteluja. Maahanmuuttoviranomaiset tuskin ajattelevat hyvää siitä, jos viralliset rekisterit kertovat eri tarinaa kuin me. Hyvä, että selvisi ajoissa, mutta ärsytysten ärsytys, että tämäkin pitää kaiken muun lisäksi hoitaa.

Kohta suunnataan rokotuksiin. Loma siirretään kesään.

Koulushoppailua

Olen kuluttanut kaksi iltaa netissä tutustuen potentiaalisiin Amerikan-koteihin ja mahdollisiin kouluihin. Luultavasti poden jonkinlaista kodinraivausväsymystä (kivutkin vaivaavat näin kostealla kelillä) ja perustelen itselleni, että tämäkin on valmistautumista. Tosin todennäköisesti loppujen lopuksi puoliso löytää jotain ihan muuta kuin olin ajatellut, perustelee löytönsä hyvin ja minun tehtäväkseni jää vain siunata sopimusasiakirjan synty.

Asuntoja tutkiessa ihan ensiksi selvisi, ettei meidän tulevassa Amerikan-kodissa ole omaa uima-allasta, nyyh. Sillä vastoin populaarikulttuurin laajalti levittämää käsitystä, poolia ei olekaan joka mörskän takapihalla. Aika harvassa on takapihaakaan. Siis niissä, jotka liikkuvat meidän hintaluokassa. Niistä aika monissa on takapihan paikalla teräsaita ja sen takana moottoritie.

Hermostuttavan paljon kohdesijainnissa on kyllä pakkohuutokaupattavia kohteita. Asuntokuplan puhkeaminen on alueella johtanut lunastukseen jos toiseenkin. Tästä johtuu myös se, että vuokra-asuntoja on tarjolla suht. vähän ja niistäkin vähistä pyydetään kireitä hintoja. Me ehkä tähtäämme ostamaan - paitsi että asiassa pitänee ensin tiedustella paikallisen rahanlainaamon näkemystä.

Koulut ovat asia erikseen, paitsi että erittäin tiukasti kytköksissä kodin valintaan. Koti sijaitsee aina julkisen koulun tai muutaman oppilaaksiottoalueella, vähän niin kuin meilläkin. (Yksityisiä kouluja alueet eivät käsittääkseni kuitenkaan sido.) Osavaltio ei kaiken kaikkiaan varsinaisesti loista Yhdysvaltojen koulutilastoissa (runsaasti maahanmuuttajia) ja pienelläkin alueella koulujen välillä näyttää olevan suuria eroja.

Niistä eroista voi lueskella netistä. Vanhemmat, oppilaat ja muut kouluun sidoksissa olevat tahot voivat jättää sivustoille omia arviointejaan koulusta. Lisäksi katsotaan akateemisia tuloksia, siis koulun oppilaiden pärjäämistä jatkuvissa standardoiduissa testeissä (vähän niin kuin valtakunnalliset kokeet Suomessa, paitsi paljon tiheämmin).

Kohdesijainnista löytyy 10/10 ratingin kouluja ja sitten niitä, joiden arvioinneissa puhutaan jengeistä ja väkivallasta. Yksiselitteinen yhteys asuinalueen kanssa menee näin: hyvät koulut ovat kalliilla asuinalueilla.

Alueella asuva suomalaiskontakti selitti asian: luokassa on 30 oppilasta. Siellä on kaikki nekin, jotka Suomessa olisivat erityisopetuksessa. Kouluavustajia ei ole. Vanhemmat osallistuvat luokkatoimintaan vapaaehtoisina, jotka siis käytännössä korvaavat kouluavustajia. Niillä alueilla, joilla vanhemmat osallistuvat aktiivisesti koulun toimintaan (mikä edellyttää, että vanhemmilla - lue: äideillä - on päivisin vapaa-aikaa eivätkä he esim. tee kahta tai kolmea työtä pärjätäkseen), oppilaat suoriutuvat testeissä hyvin ja koulu näyttää ratingeissa paremmalta.

Olen iloinen siitä, että Suomessa ei ole vielä suostuttu laajamittaisiin julkisiin kouluarviointeihin.

Ja painostan puolisoa pohtimaan, voisiko tuleva Amerikan-koti olla hiukan syrjemmässä alunperin ajatellusta sijainnista. Sillä syrjemmässä kohtuuhintaisillakin alueilla näytti olevan sentään seiskan ja kasin kouluja. Volunteering-päiviä odotellessa.

Lähdön ajatuksia

Tänään käytiin otattamassa kuvia. Kahdelta lapselta ovat passit sopivasti umpeutuneet ja lisäksi kaikkien kuvia tarvitaan viisumihakemuksiin. Kuvapuodin ovella puoliso käännähti pyytämään, että tarkistaisin vielä hakemuksiin tarvittavien kuvien koot. Tiskin taakse ilmestynyt kuvaaja ilmoitti siihen, että hän tietää kaikki tarvittavat kuvakoot tässä maailmassa. Ja onneksi tiesi.

Viisumien hakemiseen saa ihan nätisti uppoamaan rahaa. Kuviin nyt ensinnäkin meni pitkälti toista sataa. Liitepaperit maksavat kukin määränsä. Ja jotta hakemuksen saa käsittelyyn, tulee toimittaa useamman satasen shekki. Tämä prosessi on vielä juttu ja luku sinänsä, koska shekki maksuvälineenä ei näytä kuuluvan Suomessa enää minkään mahdollisuuden rajoihin.

Viikonloppuna talosta on taas kannettu muutama kaluste ulos. Siellä täällä tavarakaaoksen seassa näkyy rohkaisevia laikkuja. Edistys paljastuu hiljalleen kuin lumen alta.

Aamulla kysäisin puolisolta (niin etteivät lapset kuulleet), onko hän oivaltanut, että raavimme tässä tarkoituksellisesti itseämme puille paljaille. Kiusasin, että kestää ainakin kymmenen vuotta, ennen kuin hän on saanut koottua uudet muhkeat kasat tarpeetonta roinaa. Puoliso sanoi ymmärtäneensä. Ja sitten tietysti käytiin hetki "itselläsikin on X, Y ja Z tallella vuodelta kivi ja kirves".

Lapset ovat katselleet Olipa kerran Amerikka -dvd:itä tietoisina siitä, että tutustuvat tulevan asuinmaan historiaan. Ensimmäinen jakso oli yllättäen melkoinen body count. Pienimmäinen ja kouluuntuva järkyttyivät selvästi ja hihkuivat epäuskoisina: "Taas yksi noista kuoli!" Seuraavat osat ovatkin sitten vaikuttaneet rauhallisemmilta.

Teiniintyvää rauhoitti netistä löytämäni tieto kielenoppijoiden luokasta. Ilmeisesti siis meidänkin ipanat sijoitetaan alkuun luokille, joilla ei ole äidinkielisiä puhujia lainkaan ja joilla englannin kieltä opetetaan tehostetusti. Teiniintyvästä oli hyvä ajatella, etteivät luokkatoveritkaan vielä osaisi. En kertonut hänelle, että jo pelkästään kieleen liittyviä kotitehtäviä tulee ilmeisesti moninkertaisesti suomalaiseen läksymäärään verrattuna.

Kaupasta ostettiin viemisiä. Kassaneiti reagoi hillitysti kymmeneen suklaalevyyn. Osa niistä kai on puolison eväitä, osa menee yhdessä muumimukin kanssa kohdesijainnissa jo asuvalle suomalaissyntyiselle. Meidät esitteli yhteinen suomalainen tuttava ja olemme jo nyt saaneet valtavan ystävällistä apua käytännön pulmiin ja kysymyksiin. Puoliso taitaa itse asiassa sijoittua kevään aikana heille toviksi asumaankin.

Suklaata varmaan viedään kesän korvalla vielä lisää. Netissä toimii onneksi myös Suomi-kauppa, joka auttanee, jos kotimaan omia herkkuja tulee ylitsepääsemätön ikävä. Tässä asiassa pääsen rajoitetun ruokavalioni vuoksi muuta perhettä helpommalla. Mutta sen eilen ymmärsin, että jokainen omankielinen kirja on muutaman kuukauden kuluttua harvinaisuus ja aarre. Ehkä netistä löytyy ensiapu myös suomenkielisen runouden akuuttiin kaipaukseen.

Haaste

Hetkeä ennen nukahtamista aivoni halusivat laskea päiviä. Sitten uni ei enää ollut tullakseen.

Sitä lajia on tulevina kuukausina luvassa runsaasti: en osaa nukkua ilman puolisoa. Tähtäämme silti liki 9000 kilometrin etäisyyteen ja yhdeksän tunnin aikaeroon.

Suvun mummoihmisetkin ovat luvanneet opetella skypettämään.

Puoliso solahtanee jokseenkin ongelmitta toisen vanhempansa kulttuuriin ja kotimaahan. Uuden työn ohella haasteena on etsiä perheelle koti. Ehkä sisustaakin sitä vähän (patja lattialla ois kiva yllätys).

Puoliso veti sen pidemmän tikun.

Suomeen jäävä juoksee kolmen kuukauden ajan rinkiä työpaikkansa ja päivähoitopaikkojen väliä, kuuntelee lasten raivarit aamuyöllä ja iltamyöhällä, hoitaa viisumihakemusprosessia (ei pikkujuttu ollenkaan), tyhjentää talon ja varastot sekä vuokraa ne (huutakaa jep, jos tunnette perheen vailla kotia!), myy autot, siivoaa paikat ja hankkii mitä ilmeisimmin uuden kodin maailman mahtavimmalle sekopääkatille, joka leikkauksesta huolimatta edelleen välillä pissii ihmisten sänkyihin.

En oikeasti tiedä, mitä teen sellaisina iltoina kuin tänään, kun olen liian kipeä liikkumaan. Ei, meillä ei ole maijapoppas-sukulaista, joka voisi muuttaa meille kevääksi asumaan. Kahden viikon päästä.

Kyllästän mieleni ja Facebook-seinäni self-help-genren mietelauseilla.

"Make it happen. Shock everyone."

Puhdistus

Ihan alusta asti olen valittanut siitä, että meillä on liikaa tavaraa. Yhdistimme vuosia sitten kaksi täysin varusteltua kotia ja meillä oli kaikkea yli oman tarpeen. Kaksi juustohöylää on hyvä juttu - onnistun silti laittamaan ne molemmat samaan pesukone-erään -, mutta ainakin kattiloita, muovikippoja, lakanoita, patjoja, sohvia ja lapsia meillä on ollut enemmän kuin useimmilla.

Aivan merkityksetön ei ole sekään seikka, että olen naimisissa Herra Hamsterin kanssa. Hänen poskipusseissaan on juttu jos toinenkin. Esimerkiksi laatikoita, joita ei kahteen muuttoon ole avattukaan. Mutta jotka silti ovat erittäin tärkeitä.

Taivas on kuullut vuosien huokaukseni. Tämä on katharsis.

Mutta mikä homma!

Olen luvannut itselleni, että teen joka päivä jotain edistääkseni muuttoa. Edes vähän. Kun tulee töistä kaikkensa antaneena, lapset kaipaavat huomiota ja syliä, kaikki tarvitsevat ruokaa mieluiten puoli tuntia sitten ja kaaos odottaa jo eteisessä, on "edes vähän" se ainoa pillinkorsi, jonka kautta uponnut hengittää. Tähän saakka olen onnistunut, kiitos nettikirppisten.

Hävitysprosessi paljastaa tekijälleen tämän peilikuvan. Vaatehuoneessa huseerasin monta päivää täysin kivuitta. Kirjahyllyllä löysin pikkuhamsterin itsestäni.

Tavoitteena on varastoida vain välttämättömin (varastotilat ovat julmetun kalliita, hyödynnämme kaikkien myötämielisten sukulaisten sopet), myydä tai lahjoittaa lähes kaikki ja lähteä matkaan yhdellä matkalaukulla per person. On onni, ettei kohdesijainnissa tarvita kausivaatteita.

Pitkä työhaastattelu

Puoliso oli työkkärisedän unelma-asiakas. Sille printattiin työnhakusuunnitelmaksi vakiolappu, jossa yhteisesti päätettiin, että puoliso hakee pontevasti töitä. Ihannetapaus otti ja teki työnhausta päivätyön.

En tiedä, montako kymmentä hakemusta meni Suomeen. Aika pian huomasin, että useampia menee Jenkkeihin.

Lähialueilla alkoi nykiä. Nyt vähän hymyilyttää, kun huomaan todella ajatelleeni, että puoliso siitä rauhoittuu.

Sitten isoissa vesissäkin alkoi nykiä.

Työnhakuprosessi oli kokemus. Puoliso puhui etä-skype-puheluita useisiin maihin useina iltoina useiden ihmisten kanssa. Netistä jotenkin puolivahingossa löytyi ohje haastatteluiden jälkihoitoon. Tämä ei ollut meille ennestään kummallekaan tuttua - niin suomalaisia olemme.

Jokaiselle netitse tavatulle henkilölle kuului kahdenkymmenen neljän tunnin sisällä lähettää formaattipohjasta henkilökohtaistettu kiitoskirje. Käsin uniikkipaperille kirjoitettuun ei ollut realistisia mahdollisuuksia, puoliso turvautui sähköposteihin. Yhdessä hioimme ja hihittelimme. Kuinka monta pykälää voi oikeasti nostaa suomalaisesta vaatimattomuudesta ennen kuin alkaa vaikuttaa korskealta pyrkyriltä myös pohjoisamerikkalaisessa kulttuurissa? Ilmeisesti loputtomasti:

"I thank you for the opportunity to talk with you and would love to tell you more about myself and my skills and why I am the best possible applicant for the job you offer."

Ei yhtään överi teksti. Keskustelu jatkui aina seuraavalla tasolla.

Suunnilleen neljännessä puhelussa joku sieltä kaukaa oli halunnut tietää asioita perheestä. Mitä puoliso tekisi täällä kaukana, lapsillehan olisi vakuutus ja joku heiltä voisi lähettää tietoja kouluista.

Viimeisen haastattelun jälkeen vastaus viipyi juuri sen verran liian pitkään, että asiaa piti miettiä. Perjantaina olisin sanonut, että ei kai me.

Maanantai-aamuna herätimme lapset hieman aiemmin kuin tavallisesti. "Haluttiin kertoa teille, että..."

Kylmästä lämpimään?

YT-neuvotteluiden tulos ei varsinaisesti ollut yllätys. Kun mies odotetun puhelun jälkeen marssi pihalle leukapielet kireinä, osasin kävellä vastaan halaamaan ilman ainuttakaan sanaa.

Oli se silti isku kaikkien muiden iskujen lisäksi. Takana oli paljon, vuosi oli lyönyt ja lyönyt.

Jäin syystalven raakaan ilmaan pohtimaan. Lapset juoksentelivat ympärillä huolettomissa leikeissään. Laskin, montako kuukautta ehkä pärjättäisiin. Punnitsin vaihtoehtoja niiden jälkeen. Toimia pitäisi heti, mutta entä josseja jäisi silti paljon.

Olen synkän taivaan maalari. Vaikka myöhemmin ilmeni, että kaikki olisi järjestynyt ilman rajuja liikkeitäkin, tuona päivänä ehdin pihamaalla miettiä kaikki pahimmat skenaariot. Päätin, että lasten on helpompi luopua ja saada uutta tilalle kuin menettää hallitsemattomasti ja kituuttaa vähässä.

Olen vakuuttunut siitä, että mies olisi tullut samaan johtopäätökseen itsekin. Myöhemmissä myötä- ja vastoinkäymisissä hän kuitenkin aina muistuttaa, että minä sen tekstarin hänelle kirjoitin. Oikeastaan ehdotukseni oli naurettavankin perinteinen: epätoivon keskeltä tuhannet ovat ennen meitä löytäneet saman kipinän toivoa ja rohkeutta.

"Entä jos me lähdetään Ison Veden taakse?"