Another lovely week

Istun meidän parvekkeella. Teeni on mukavan lämmintä. Lapseni pyöräilevät pihalla, pienempi lahjaksi saamallaan pyörällä; kouluuntuva barbie-pyörällä, jonka puoliso hänelle eilen osti. Molemmilla lapsilla on kypärät, mikä herättää täällä jonkin verran huomiota.

On käsittämätöntä, että ihmiset todella pyöräilevät autotien reunaan vedetyllä kapealla pyörätiellä ilman kypärää - sello selässä, painava reppu selässä, tiheään liikennöidyillä teillä, joilla autot käyttävät pyöräkaistaa kääntyessään punaisissa valoissa oikealle (sallittua).

Kello on seitsemän, aikainen dinnerimme syöty. On yhä lämmin. Miltei kuuman puoleinen lämmin. Tänään lämpötila päivällä oli noin 84 F, huomenna mennään ennusteen mukaan yli yhdeksänkymmenen. Teiniintyvän uusi kaveri tulee meille uimaan, mutta uskallan altaalle vasta iltapäivällä, kun päivän kuumin aika on ohi.

Tällä viikolla tapasimme suomalaisia. Kävimme kylässä ja puistossa. Ajelin autoa sujuvasti. Aina siihen saakka, kunnes auto oli eri mieltä. Täällä on ihan tavallista, että navigaattorin ohjaama reitti menee jotenkin niin, että sen varrella on tehtävä u-käännös. Joko kohde on toisella puolella tietä, jonne ei pääse kuin ukarilla tai - tätä tapahtuu usein moottoritielle mennessä - oikeaan suuntaan mennäkseen on ensin mentävä väärään suuntaan.

Tällä kerralla ajoin kyllä harhaan ihan itse. En ollenkaan hahmota ympäristöä vielä, joten olen koko ajan navigaattorin varassa. Navigaattori puhuu jaloista ja maileista. Uh?? Käännyn harva se kerta väärästä risteyksestä, kun en tiedä, kuinka pitkä matka käännökseen oikeasti on.

Tiukan u-käännöksen jälkeen auto alkoi rahista. Tiesin, että olisimme aika lähellä kotia, jos löytäisimme sinne ilman ylimääräisiä käännöksiä. Toisaalta en tiennyt, mikä autolla oli hätänä ja vaikuttaisiko hätä jarruihin (tärkeät täkäläisellä ajotyylillä!) tai ohjaukseen. Ajoin pikkutielle ja pysähdyin katsomaan, mikä äänen aiheutti. Osa auton pohjasta oli pudonnut.

Puoliso tuli töistä kollegansa kyyditsemänä tilkkimään pohjaa paikalleen jonkinlaisella nippusidevirityksellä. Kollega oli ihan että ei mitään ja esimieskin oli kuulemma pitänyt täysin luonnollisena asiana sitä, että miehen piti kesken päivän lähteä pelastamaan vaimoa, koska - kuten puoliso sanoi - "täällä kukaan ei oletakaan, että nainen olisi itsenäinen olento, joka selviää tilanteesta kuin tilanteesta". Työkaverille pitäisi nyt hankkia jokin cupcake kiitokseksi.

Vähän katselemme, josko auton kanssa saataisiin jokin uusi viritys aikaiseksi. Eilen ajelimme Oaklandiin ja Richmondiin ja Berkeleyhin ja jostain syystä tekemään U-käännös melkein San Franciscoon. Kauniita maisemia. Matkalla mm. selviteltiin auton tulevaisuutta (voisiko sen pommin vaikka myydä pois) ja etsittiin puolison paitaa, joka viime viikonvaihteessa katosi samoihin maisemiin. Se löytyi jo tuolloin erään JCPenneyn sovitushuoneesta ja oli viikko sitten sunnuntaina puhelimen toisessa päässä olleen asiakaspalvelijan kädessä. Eilen se oli kuitenkin ehtinyt jo löytää uuden omistajan, sillä paitaa ei löytynyt enää mistään, mikä harmitti meitä aika lailla.

Kävimme tällä viikolla Farmer´s Marketilla ja frozen yogurtilla ekaa kertaa omassa kaupungissa. Oman kaupungin market on lauantaisin. Tällä tavoin vapautimme sunnuntai-aamun paikallisen luterilaisen kirkon jumalanpalvelukselle. Teiniintyvä marisi jo lauantaina, kun kuuli suunnitelmasta. Kirkkoon meno oli tyyyylsää, vaikka hän sai ottaa mukaan uuden askarteluhässäkkänsä, jolla tehdään pienistä kumilenksuista käsi- tai kaulakoruja.

Ensimmäisen laulun alkaessa teiniintyvän pää nytkähti ylös. Kirkossa oli bändi eikä laulu kuulostanut ollenkaan virreltä. Ihan sellaiseen villiin ylistysmeininkiin eivät paikalliset luterilaiset kovin monessa kohdin yltyneet, mutta kaiken kaikkiaan varsin vapaata, rentoa ja viihtyisää kirkossa oli. Meidän pienet juoksentelivat penkin ja nurseryn väliä - nurseryssä oli leluja, englanninkielisiä kavereita ja suuri, saliin aukeava lasi-ikkuna. Lapset viihtyivät erittäin hyvin. Pastori mainitsi kahteen tai kolmeen kertaan suomalaisen perheen, joka oli tullut mukaan toimitukseen. Hänhän oli tutustunut meihin jo ennen palveluksen alkua ja nähnyt kovasti vaivaa painaakseen mieleensä meidän kaikkien nimet.

Palveluksen jälkeen jäimme pitkäksi aikaa kirkon pihalle hengailemaan. Kirkolla grillattiin, lapset leikkivät nurmikentällä, ystävälliset seurakuntalaiset halusivat jutella kanssamme ja kysellä meistä. Pääsin myös katsomaan kirkon yhteydessä toimivaa esikoulua (päiväkotia). Ensi viikolla varaan sinne käyntiajan ja menemme yhdessä pienimmän kanssa katsomaan, olisiko tämä hänen tuleva pre-schoolinsa. Tuttavilta kuulimme tästä paikasta pelkkää hyvää.

Asunnon kanssa olemme hiukan kahden vaiheilla. Nykyinen koti sijaitsee toisessa kerroksessa, mikä on maanjäristysalueella hyvä asia. Muutaman kerran polvi- ja nilkkaniveleni ovat kuitenkin jo esittäneet vakavia valituksia jatkuvasta kävelystä toiseen kerrokseen. Pohdimme toista ratkaisua, joka toisi portaattomuuden lisäksi puolisolle lyhyemmät työmatkat ja isommille hyvin pisteytetyt koulut. Täydellisiä ratkaisuja ei tosin ole: jostain kivasta on luovuttava, ellei asumiseen aio laittaa noin viittä tuhatta dollaria kuukausittain. (Tämä ei ollenkaan vastaa tilannetta kaikkialla USAssa, mutta tällä alueella kyllä.)

Pienin on kirjoittaessani satuttanut polvensa pyörän kaaduttua jyrkässä mutkassa. Teini jatkaa käsityöhässäköitään ja koko kolmikko istuu sohvalla katselemassa suomenkielisiä lastenohjelmia. Puoliso kasaa ja korjaa tilaamaansa pyörää, joka ei tietenkään tullut ensimmäisellä kerralla kokonaisena / ehjänä niin kuin olisi toivottu. Se on aivan tavallista.

Alkamassa on uusi viikko. Tiedossa on uusia leikkejä uusien kavereiden kanssa. Kesäkurssit alkavat. Perjantaina juhlitaan itsenäisyyspäivää.

Siniseltä maistuvaa vadelma-jääjuomaa. Isänmaallisissa väreissä, totta kai.

Lähellä San Franciscoa.

Lähellä San Franciscoa.

Liikenne on aina runsasta, vaikka se soljuisikin hyvin eikä varsinaista ruuhkaa olisi. Aina täytyy miettiä, mihin aikaan liikuu ja minne. Vartin matkaan voi väärään aikaan ja suuntaan kulkiessaan saada tuhlattua helposti reilun tunnin.

Ihanat kukat tulivat Farmer´s Marketilta mukaan vain kuvana, sillä eihän meillä vielä ole maljakkoa, johon niitä laittaisi.

Etappeja

Luomutomaatteja paperipussissa.

Sunnuntaina puoliso työnsi minulle setelin käteen ja komensi ostamaan tomaatteja. Olimme Campbellissa Farmer´s Marketilla.

Teiniintyvä vinkui. Market on pystytetty sunnuntaisin suljetulle tien pätkälle. Aurinko paistaa ja asvaltti kertaa lämmön, vaikkei päivä muutoin tuskastuttavan kuuma olisikaan. Kouluuntuva ja Pikkuinen pitivät hauskaa. Joku katusoittajista soitti kappaletta "Happy" ja pienet pyörivät jonkun aurinkovarjon ympärillä kiljahdellen vuoronperään "happy!" Joku setä pysähtyi kommentoimaan heille englanniksi, että tytöillä tuntui olevan hauskaa.

Minusta tunnelma Marketilla on ihana. On lämmintä, aurinkoa, hyvää musiikkia, rentoja ihmisiä, puhdasta ja lähellä tuotettua ruokaa. Kiusoittelin loppuostostelun ajan nyrpeää teiniintyvää heiluttelemalla välillä käsiäni sekopäätyyliin pään vieressä ja kiljahtelemalla arvaamattomasti "happyyyy!" Tyttöä alkoi lopulta hymyilyttää maailman noloin äiti.

Tomaattikojussa oli tarjolla vaikka mitä. En tunnistanut vihreitä enkä keltaisia tomaatteja ja peruspunaiset eivät olleet ihan parhaimmillaan. Ostin sitten tuollaisia raidallisia, jotka näkyvät kuvassa. Kulutin ensimmäiset dollarini. Puoliso kysyi tomaattien hintaa, kun toin paperipussin koriin. Tunnustin, etten ollut vilkaissutkaan. Puoliso kokeili pussin painoa ja kertoi, kuinka monta paunaa siinä on ja laski hinnan, kun kerroin, paljonko maksoin. Puoliso on siis jo elävä paunavaaka.

Osa teiniintyvän nyrpeilystä selittyi väsymyksellä. Olimme päättäneet jo viikolla, että jet lagistä nyt jo selvittyämme oli aika road tripille. Ehdotin rantareissua ja puoliso äänesti ehdotuksen kumoon päättämällä, että menemme tapaamaan sukulaisia pohjoisempaan. Täällä taitaa olla vielä vähän sellainen pistäytymiskulttuuri, joka Suomesta on kännyköiden myötä kuollut. Puoliso siis soitti sukulaisille vasta lauantai-aamuna ja kertoi, että olisimme tänään liikkeellä siellä päin.

Puhelun aikana selvisi, että sukulaiset juhlivat lauantai-iltana puolison serkkutyttöjen valmistujaisia ja meidät kutsuttiin juhliin.

Oli todella kivaa olla mukana ja todella epätodellista myös. Puoliso laittoi minut ajamaan sinne päin. Kuvat ovat nyt taas kadonneet puhelimesta, mutta liikenne oli vilkas sekä mennessä että alkuyöstä takaisin ajettaessa. Suomessa se olisi ollut juhannusruuhka, täällä vain kohtuullisen hyvin soljuvaa viikonloppuliikennettä.

Puoliso onneksi ajoi takaisinpäin, kun seikkailimme jossakin Berkeleyn laitamilla hankkimassa autoon etanolia pelkän navigaattorin varassa. Huitaisimme ohitse muutamasta liittymästä ja palailimme seuraavista. Pienet alkoivat painua takapenkillä uneen, mutta teiniintyvä taisteli urheasti pysyäkseen hereillä, koska "kaikki oli niin mahtavaa eikä hän halunnut menettää mitään".

Päivällä ennen juhlaa käväisimme suht. läheisessä JCPenneysissä säästämässä rahaa ja hankkimassa kaikille jotain juhlallisempaa päälle laitettavaa. Kuitin mukaan kulutimme noin sata dollaria ja säästimme alennuksien ja kuponkien ansiosta sataviisikymmentä. Siis kuin olisi käynyt laittamassa rahaa pankkiin!

Teiniintyvä löysi sen osastonsa suunnilleen ainoan mekon, joka ei ollut missään alennuksessa. Mutta jestas, että se olikin nätti, valkoinen sievä pitsimekko. Ja koska se oli niin ihana, eikä siitäkään kupongin jälkeen maksettu kuin suomalaisen t-paidan hinta, teiniintyvä mekkonsa tietysti sai.

Juhlissa kaikki olivat hurjan ystävällisiä ja mekin koetimme ylittää suomalaisuutemme sosiaalisuudessa. Kehuimme puolison kanssa teiniintyvää kilvan, kun tämä oma-aloitteisesti tuli perässämme tervehtimään puolison sukulaisen vaimoa. Kouluuntuva nappasi jossakin kohdassa minun puhelimeni kamerakseen ja kulki ympäri juhlatilaa napsimassa toista sataa kuvaa. Niissä ihmiset vilkuttelevat tytölle iloisesti ja ilveilevät kameran edessä hyväntuulisesti.

Uusi viikko uusine seikkailuineen on alkamassa. Tänään puoliso lähetettiin töihin ystävän polkupyörällä (joka on palautettava tällä viikolla, meillä on siis pyöräkaupoille meno edessä) ja me tyttöjen kanssa lähdemme lounaan jälkeen keskenämme Mountain View´hun. Suunnittelin varaavani vartin matkaan aikaa noin tunnin, jotta varaudumme liikenteeseen - ja ehdimme eksyä riittävän monta kertaa.

Smile when you're sad

Viikko alkoi lasten lääkärikäynneillä. Vieraassa maassa arkipäiväisetkin asiat tuntuvat seikkailulta! Puoliso vei yhdelle tohtorille kouluuntuvan ja seuraneidiksi pikkuisen. Minä menin toiselle lääkärille teiniintyvän kanssa. Täällähän vanhemman on oltava mukana tarkistuksessa.

Puolison tohtori oli etuajassa (!) ja he selvisivät ulos leikkimään oikeastaan jo ennen, kuin meillä tarkistusta edes aloitettiin. Lähinnä tytöt tarvitsivat rokotuksia ja rokotustodistuksia kouluunmenoa varten. Rokotusten ottaminen on täällä täysin vapaaehtoista, mutta toisaalta ainakaan julkiseen kouluun tai päivähoitoon (yksityiseenkään) ei ole asiaa ilman asianmukaisia rokotustodistuksia.

Koska rokotusohjelmat ovat Suomessa ja USAssa varsin erilaiset, asia ei ihan vielä ole järjestyksessä. Kaikista tiukin juttu on tuberkuloosi. Se, että tulemme low-risk maasta, riitti tohtoreille - mutta koulusihteerille ei. Kummallekin tytölle tuikattiin lisäksi hepatiitti-rokotteita, joita meidän muidenkin pitää itsellemme hankkia.

Teiniintyvästä oli hassua pukeutua sellaiseen takaa avonaiseen sairaalakaapuun, joita lääkärisarjoissakin joskus näkee. Mutta muuten kaikki oli tosi mukavaa, keskusteltiin läpi kaikki terveysasiat hedelmänsyönnistä televisionkatseluun. Kotiin saatiin vielä ohjeita mm. aseiden turvallisesta säilyttämisestä.

Teiniintyvän piti käydä laboratoriossa antamassa näyte anemian poissulkemiseksi (tyttö on luonnostaan pitkä ja hoikka) ja kun niistä jonoista lopulta selvittiin, oli ilta jo pitkällä. Palkitsimme reippaasti ja kauniisti käyttäytyneet tytöt illallisella japanilaisessa ravintolassa. Seisova jälkiruokapöytä suklaa-suihkulähteineen oli valtaisa menestys, halusipa pienin maistella sushiakin.

Keskiviikkona tapasimme puistotreffeillä muita suomalaisia. Lapset saivat uusia kavereita ja minäkin juttuseuraa. Oli tarkoitus uskaltautua ajamaan Mountain View'hun leikkitreffeille torstainakin, mutta keskiviikon lämmin päivä (ja ehkä liian huoleton suojautuminen auringolta) nostattivat jo keskiviikko-iltana migreenin, joka ei vielä torstai-aamunakin ollut kokonaan irrottanut otettaan.

Onneksi suomalaisyhteisö ei tästä lannistunut. Tänään teiniintyvä leikkii uuden kaverinsa kanssa ja maanantaiksi on sovittu uudet treffit Los Gatosiin. Olen aika ahkerasti harjoitellut autolla ajoa, kun olemme olleet liikenteessä koko perheen kesken, mutta toki rattiin istahtaminen ilman puolisoa vielä vähän jännittää. Uskallettava kuitenkin on, ei täällä muuten pääse liikkumaan.

Viikonloppuna aiomme vierailla puolison paikallisten sukulaisten luona. Yhteys on surullisella tavalla ajankohtainen: tiistai-aamuna saimme suruviestin Suomesta.

Tällaisella hetkellä tuntuu ontolta olla täällä kaukana. On hyvä, että olemme yhdessä. Kuitenkin yhteisön tuki surussa puuttuu, toisaalta myös mahdollisuus auttaa kaikissa järjestelyissä. Puolison työyhteisö reagoi ihanasti. He ovat ilmaisseet pahoittelunsa ja tukensa kauniisti monin tavoin. Ja vaikka se ehkä osin on kulttuurisesti soveliasta puhetta, tulee sieltä myös aitoa tukea ja myötäelämistä.

Suomessa juhlitaan juhannusta, elämä menee eteenpäin. Täällä ei juhannusta tunneta ja kesäkin on vasta virallisesti alussa. Paikallinen suomalaisjärjestö tarjosi mahdollisuutta telttailuun ja yhteiseen juhannuksenviettoon, mutta totesimme, että rouvan telttayöt ovat varmaan tällä selällä taakse jäänyttä elämää. Katselemme kuitenkin hymyillen sosiaalisesta mediasta kuvia räntäsateesta, villasukista ja takkatulista. Selvästi on päätetty iloita keskikesästä, vaikka se viileä olisikin.

Hyvää juhannusta, ystävät ja rakkaat Suomessa!

The good with the bad

Joku kysyi minulta, miltä nyt tuntuu. En tunne olevani sellaisessa maalissa, että osaisin siihen vastata. Ja miltä arki nyt yleensäkään tuntuu, sillä arkeenhan me tänne heti tulimme.

Lapset ovat vuoroin ihastuksissaan ja vuoroin kaipaavat Suomeen. Odotimme, että olisi jokin kuherruskuukausi, jonka aikana kaikki on vain ihanaa. Joko sitä ei ole tai seuraavassa vaiheessa ihanuus loppuu kokonaan.

You have to take the good with the bad.

Näin kesällä on aika upeaa, että joka päivä on lämmin ja joka päivä paistaa aurinko. Sateen todennäköisyys on joka päivä 0 %. On ihanaa, että voi pitää pääasiassa mekkoja, shortseja ja t-paitoja, käydä uimassa melkein aina kuin siltä tuntuu, kuivattaa pyykit päivässä parvekkeella.

Toisaalta lämmintä on välillä ihan liikaakin ja lämpimämmäksi kai vain menee. Pitää muista vesipullo, aurinkorasva, hattu ja aurinkolasit. Pitää muistaa keskipäivän aurinko, jonka aikana on parempi olla sisällä. Välillä tarvitaan ilmastointia aivan oikeasti.

Lämpöön kyllä myös tottuu. Tänään ennuste oli vain 67 F (n. 19-20 C) ja meillä oli aamupäivällä niin kylmä, että tarvitsimme farkkuja ja huppareita. Eilen oli 72 F ja teiniintyvä sanoi, että on liian kylmä uida. Ilmoitin jo puolisolle, että talveksi on ehkä tarve muuttaa jonnekin lämpimään. ;)

Veden käyttöä säännöstellään täällä (hyvin lievästi) kuivuuden takia. Jos ilmastonmuutos joskus etenee siihen pisteeseen, että täällä on hankaluuksia sekä veden riittävyyden että energiansaannin kanssa, olot voivat olla tosi tukalat kuumina kesäkuukausina.

Paikalliset tosin pukeutuvat edelleen varsin läpimpästi - viikonloppuna näin kaupassa tytön toppatakissa. Se toki voi olla vain varautumista kauppojen erittäin tehokkaaseen ilmastointiin. Periamerikkalaiset kertovat myös kesätarinoita Arizonasta ja Texasista. Niissä tarinoissa kuumaa on 120 F eikä kukaan käytännössä aavikolla elävä lapsi ehdi vuoden ikäiseksi, ennen kuin oppii uimaan, tietysti altaassa.

On upeaa, että saatavilla on paljon hyvää, edullista, mahdollisimman puhdasta luomu(kasvis)ruokaa. Farmer's market on ihana yhteisöllinenkin tapahtuma, jossa meidät opitaan vähitellen tunnistamaan ja jossa joka kerta ventovieraatkin juttelevat ystävällisesti.

Toisaalta esimerkiksi hanavettä ei voi juoda tai käyttää keitettynäkään. Äsken kävin vastaanottamassa vesilähetyksen. Meille tuotiin vuorilta viisi gallonaa lähdevettä. Sen kanssa tulee vielä oma show'nsa, ennen kuin se on pikkupulloissa ja kylmässä tai jotenkin käyttöönotettavissa. Lasipullot ovat suuria ja raskaita. Mutta sellaista siis toimitetaan kohtuullisesta maksusta kotiovelle ja siinä ohella jutustellaan ystävällisesti.

On ihanaa, että monet asiat on tehty niin helpoiksi. Luomusalaatin raaka-aineet saa kaupasta yhdessä paketissa, valmiiksi pilkottuina, kulhoa vailla. Toisaalta saman paketin jätettä on lähes mahdotonta kierrättää. Koko jätehuolto tuntuu olevan aivan lapsenkengissä.

Etenkin kevään työteliään rutistuksen jälkeen on mahtavaa herätä kiireettömään aamuun ja tietää, että koko päivä on avoinna. Voidaan uida, puistoilla, herkutella jätskillä (maidottomia vaihtoehtoja on runsaasti), leikkiä, piirrellä, kirjoittaa. Minulla on ihan oikeasti aikaa istua parvekkeella nyppimässä kukkia basilikasta ja varkaita tomaatinvarresta.

Toisaalta, kun puoliso on töissä eikä minulla ole autoa, minnekään kauemmas ei kotikulmilta ole asiaa. En ole vielä käyttänyt dollariakaan itse (puolison lompakosta / kortilta tietysti useampiakin) enkä toki ensimmäistäkään myöskään ansainnut. Puoliksi vitsaillen pohdimme talousrahapurkin hankkimista.

Minulla on aikaa olla lasten kanssa. Lapsilla on aikaa olla toistensa kanssa. Välillä käymme rojaalisti toistemme hermoille. Lapset eivät vieläkään pääse kulmakunnan touhuihin mukaan, vaan pyörivät keskenään. Siihen on tosin jo tälle viikolle kehitelty ratkaisuyrityksiä, joista myöhemmin lisää.

On oikeasti aika vapauttavaa, kun voi olla mitä on ilman ympäristön oletuksia. Toisaalta näin suuri vapaus tietysti edellyttää myös suurta yksinäisyyttä. Naapuruston aikuisten kanssa ainekset tuttavuuden tekoon taisivat karahtaa viimeistään siihen, että rouva näyttäytyi altaalla uimapuvussa. Oman kulttuuritaustansa vuoksi heistä monet taitavat sitä paheksua - tai niin koin, kun hellemekon heitettyäni naapureiden lapset haettiin parvekkeilta ja ovet paukautettiin kiinni.

Varsinaiseen rasismiin täällä ei tietenkään ole mahdollisuutta, etnisten taustojen kirjavuus on sääntö eikä poikkeus. Juuri tässä gated communityssä me kuitenkin olemme se vähemmistö, jonka lapset voivat arvella toisenlaisen ihonvärinsä vaikuttavan muiden asenteisiin. Tai siltä se juuri nyt tuntuu.

On ihanaa tulla tänne kesällä. Toisaalta jos olisimme tulleet sellaiseen aikaan, jona lapset olisivat suoraan sujahtaneet koulun ja päivähoidon lapsiryhmiin, se olisi ollut heille helpompaa. Kesäkurssit ja muut suunnitelmat toivottavasti aikanaan helpottavat tätä tilannetta.

Eilen amerikkalaiset viettivät isänpäivää. Me emme oikein vielä ehtineet hypätä siihen mukaan. Lapset kyllä piirsivät kortit, kun kuulivat asiasta. Puoliso halasi tyttöjä ja sanoi, että hän on lahjansa saanut, kun perhe on hänen luonaan. Se onkin kaiken syy, että olisimme yhdessä.

Pientä puhelinhässäkkää

Olen tahtonut laittaa tänne kuvia Farmer's marketilta ja sieltä täältä. Nyt kerron, miksen ole tehnyt niin.

Puhelimen kanssa on ollut juttuja. Jo lähtiessä mies infosi mulle, että olen jonkin aikaa langattoman kotiverkon varassa ilman paikallista liittymää. Puolentoista viikon jälkeen olen edelleen.

Perillä selvisi nopeasti, että mun puhelin toimii sillä kotilangattomalla varsin värjyen. Tykkään esimerkiksi aamuisin köllötellä puoli tuntia sängyssä selaamassa sosiaalista mediaa, jossa kaikki Suomi-tapahtuma on tapahtunut meidän yön aikana. Puhelimen mielestä makuuhuoneessa ei ollut mitään verkkoa. Muissa huoneissa oli verkko, joskus. Parvekkeella ei minkään laitteen mielestä ole verkkoa, uima-altaasta puhumattakaan.

Puoliso kuunteli muutaman päivän kitinää siitä, että olemme muutaman hassun mailin päässä kyseisen puhelinvalmistajan isosta toimistosta, eikä verkko silti pelaa. Voisi kuvitella, että laitteiden myytävyyden kannalta niiden käytettävyydestä huolehtiminen kiinnostaisi melko paljon. Mies valisti, että täällä se verkkojuttu ei vain ole niin viimeisen päälle tärkeä juttu tai että tärkeän toimivuuden kohdentaminen voi olla varsin tarkkaa. (Alkaa kuulostaa tosi hyviltä ne suomalaiset linjaukset, joissa on oikeasti mietitty, millä nopeudella kaistaa pitää tiettyyn vuoteen mennessä saada kulkemaan jokaiseen torppaan.)

Sitten mies nappasi mun puhelimen ja vaihtoi sen omaansa, uudempaan malliin, joka pystyy löytämään langattoman verkon myös makuuhuoneessa. Mies kun ei ole aivan niin junkie tuon sosiaalisen median kanssa kuin minä. Tässä yhteydessä todettiin, että noin 2500 kuvaa piti siirtää mun puhelimesta jonnekin talteen.

Aiemmin ne on siirretty mun läppäriin. Sen kanssa oli kuitenkin kevään erossa elon aikana joitakin juttuja, eikä siirtojen yhteydessä mitään kuvia poistunut puhelimesta. Ja nyt koko läppäri on Suomessa ystäväperheen pojan omistukseen lahjoitettuna eikä siellä ole enää kuvan kuvaa, toivottavasti. Ystäväperheen isä ainakin ilmoitti sosiaalisessa mediassa laittaneensa kaikki kiinnostavat otokset jo nettiin. ;)

Yhden illan puoliso siivosi Dropboxia, jonka tila on ihan naurettavan pieni (ainakin jos joku perheessä ottaa useampia satoja kuvia kuukaudessa). Nyt ne kaksi ja puoli tuhatta kuvaa on ehkä siellä. Tai ehkä ne lopulta tuupattiin Flickriin. (Tuttavat huom! Meidän arkea voi seurata kuvista Flickrissä. Lisätietoja puolisolta, älkää kysykö multa!) Ja jotta niitä voisi käyttää, pitäisi muistaa joku salasana ja muutama taikatemppu, joiden ajatteleminenkin ahdistaa.

En siis mitään vihaa niin kuin salasanoja ja tunnuksia. Niin paljon, etten ole kahteen kuukauteen edes avannut puolison lähettämää linkkiä siihen palveluun, joka lupaa säilyttää turvallisesti tiedossaan kaikki tunnukseni ja salasanani, jotta minun ei tarvitsisi muistaa enää kuin se yksi. Siis se varmaan edellyttää jotain kirjautumista, että sen saa käyttöön!

Mutta kännykkää varten on keittiön pöydällä nyt jokin tänään pitkän ja uuvuttavan ostostelun aikana hankittu hässäkkä. Se on ehkä paikallinen pre-paid? Siinä vaiheessa shoppailukierrosta en todella jaksanut enää välittää siitä, mitä puoliso halusi hankkia. Tämä hässäkkä ehkä saa paikallisen liittymän toimimaan (mutta edellyttää kuulemma jotain kirjautumisia jne., joten mä en tod. tee sitä itse) ja poistaa Suomi-puhelimen tekstarien vastaanoton kokonaan. Puhelut suunnittelimme ohjaavamme puolison Suomi-puhelimeen. Jonka sim-kortti on kylläkin hämäävästi edelleen siinä puhelimessa, jota nyt käytän, niin että lopulta kukaan ei ehkä enää tiedä, kuka soitti kenelle ja mihin puhelimeen.

Kertaalleen jo ilmoitin tekstarilla jollekulle, joka oli Suomesta yön aikana soittanut, että elän kymmenen tuntia menneisyydessä ja toivoin yhteydenottoa sähköpostitse. Vasta useita tunteja myöhemmin tulimme ajatelleeksi, että ihminen yritti itse asiassa tavoittaa puolisoa. Mutta eipä sitten ottanut yhteyttä kumpaankaan enää.

Jonain päivänä viime viikolla etsittiin tyttären puhelinta. Tytärhän hukkaa näitä useamman vuodessa. (Yhden puhelimen kevään siivoojat löysivät Suomi-kodissa pari viikkoa ennen lähtöä - sohvan sisältä.)

Puhelinta etsittäessä selvisi, että puolison puhelimella, joka siis oli jo mulla, ei ollut lapsen numeroa. Tytär muisteli sitä ja soitin annettuun numeroon. Ääntä ei kuulunut. Lapsi kävi alhaalla altaalta katsomassa, olisiko puhelin siellä. Minä jatkoin soittelua. Lapsi tuli sisään puhelimetta ja alkoi epäillä, ettei ehkä muistanut numeroaan oikein. Laskin pikaisesti kellonaikaa ja totesin mahdollisesti soittelevani anteeksi-väärään-numeroon kolmelta yöllä Suomen aikaa.

Puhelin löytyi lopulta ja siinä oli helpotukseksemme monta soittoa mammalta. Ehkä päivää myöhemmin nappasin kännykän lapsen kädestä ziljoonannen cheerleader-videon katselun aikana ja laitoin jonnekin talteen. Kaikki kaapit on jo katsottu enkä enää yhtään piilopaikka keksi.

Ensi viikolla varmaan ostetaan tai vähintäänkin kinutaan ostamaan jo uutta puhelinta, jos tytärtäni yhtään tunnen. Ja kohta ollaan taas jossain shoppailemassa siihen liittymää ja dataa, minkä jälkeen huomataan, että kotiverkko toimii vain värjyen...

Sopeutumispäiviä

Muutamassa päivässä on ehtinyt tapahtua paljon eikä oikeastaan juuri sen kummempia.

Olemme edelleen aika väsyneitä matkasta. Pienin nukkui yhdet autoon nukahtaneena aloitetut neljäntoista tunnin yöunet, joihin osasyyllisenä taisi olla vasta lapsen herättyä havaittu auringonpistos. Tyttö toipui muutamassa tunnissa runsaalla nesteytyksellä.

Isommatkin edelleen itkeskelevät ja kiukuttelevat, isoin etenkin aamuisin ja kouluuntuva erityisesti iltaisin. Puolison "isäntäperheen" isä sanoi, että jet lag kestää kymmenisen päivää.

Viime yönä me aikuisetkin heräsimme jälleen kolmelta. Tällä kerralla syynä tosin oli auton varashälytin, joka huuteli talon parkkipaikalla. Illalla nukkumaan mennessä kuuntelimme ylitien naapurin koko päivän jatkuneita (synttäri?)juhlia: vielä yhdeksän jälkeen illalla lauma lapsia pomppi pihalle ilmestyneessä pomppulinnassa. Uni tuli kyllä meille silti.

Olemme ostostelleet paljon, tietysti vain tarpeeseen. :) Lapset ovat saaneet vaatteita ja kenkiä Suomen päässä hävitettyjen ja Lontooseen jääneiden tilalle. Amerikan-kotiinkin on tarvittu pieniä asioita, kuten uusi suihku. Se edellinen, joka ei sekään ollut enää vuokranantajan alkuperäinen, syöksi vettä kovina pikkusuihkuina, jotka itkettivät pienintä. Uusi suihku on kiva.

Myös kaupat ovat kivoja. Tykkään erityisesti visuaalisesti selkeästä ja idyllisestä Sproutsista, joka siis myy luomu- ja luontaistuotteita. Tätä tarkoitin pari vuotta sitten, kun Suomessa kunnallisvaalien aikaan puhuin ekologisen elämäntavan tekemisestä helpoksi ihmisille. Sprouts on isohko marketti, hinnat ovat kohtuulliset (suomalaisittain edulliset) eikä ostostellessa tarvitse etsiä luomuvaihtoehtoa, kun joko kaikki on tai sitten ne on hyvin selkeästi merkitty.

Gluteenittomia tuotteita löytyy valtavasti. "Gluten free" -lehdestä (!) luin tosin jutun siitä, että gluteenittomuustrendin myötä saatavilla on paljon myös valegluteenittomia tuotteita. Esimerkiksi ravintoloissa aito keliaakikko saa olla tarkkana, jotta hänen ruokaansa ei valmisteta keittiössä vehnäjauhojen lennellessä vieressä.

Maidottomuuskin on täällä helppoa. Totutamme myös lapsia manteli- ja pähkinämaitoihin. Vaniljalla maustettu uppoaa pienimpään, kaksi isompaa juovat toistaiseksi kakomatta vain suklaamaitoa. :) Sproutsista löysin mantelimaitojogurttia. Sen rakenne on kylläkin niin jännä, että kokeilen ensi kerralla esim. lampaanmaitojogurttia, jota hyllystä myös löytyi.

Olen siis innoissani kaikista vaihtoehdoista, joita Suomesta ei saa. Lapsille ruokailu on ollut lievästi hankalaa. Painotamme täällä ollessamme koko perheen ravintoa kasvisten suuntaan, koska emme halua lasten syövän hormoneilla ja antibiooteilla tehotuotettua lihaa.

Kotona tehdyt pöperöt eivät aina ole tuottaneet ilonkiljahduksia, mutta eilen Soulplantation & Sweet Tomatoes -ravintolassa huomasimme vuosien salaattityrkytyksen kantaneen hedelmää. Jo ennen jälkiruokamahdollisuuksien selviämistä teiniintyvä ilmoitti ravintolan olevan paras ikinä (ideana kasata itse oma annoksensa linjastolta). Noin puoli kiloa maissileipää (maistui muffinssilta),  suklaamuffinsseja, jello-hyytelöä ja pehmisjätskiä olivat vain piste i:n päälle.

Into uima-altaasta ei vielä ole yhtään tasoittunut. Kellukkeet ovat edelleen Lontoossa kadonneessa laukussa, joten pikkuinen ja kouluuntuva kahlailevat tai liikkuvat altaassa säälittävästi reunoja myöten. Eilen taloyhtiön manager-leidin lapsenlapsi esitteli meille altaassa uimaliiviään - sellaiset haemme myös näille kahdelle, kunhan ehdimme taas Walmartiin. Managerin lapsenlapsi ja meidän pienin ovat melko samanikäisiä ja osoittavat muutaman lyhyen kohtaamisen jälkeen orastavaa ystävyyttä toisiaan kohtaan.

Isompien ystävyysasiat sen sijaan tuottavat jonkin verran huolta. Eilen kaksikolla oli aikaa pyöriä tovi pihalla samaan aikaan, kuin talon muutkin lapset siinä leikkivät ja pelasivat palloa. Istuskelin itse parvekkeella pitämässä lapsiin näköyhteyttä ja samalla kuulin. Tytöt ovat arkoja lähestymään toisia eikä heitäkään kukaan houkutellut mukaan. Joku kävi kysymässä ikää ja siinäpä se. Isoin itkahti kotiin tultuaan: "Me ollaan ainoat, joilla on näin vaalea iho, ei ne halua olla meidän kanssa."

Enkä minäkään tarkkaan touhua kuunneltuani ole aivan varma, haluaisinko juuri tuosta joukosta ystäviä lapsilleni. Sen verran siellä vilisi rumaa kielenkäyttöä puheessa... Jos mahdollista, haluaisin vielä käydä katsomassa tuota lähikoulua ja vähän huolestuneena mietin, onko meidän vielä koetettava  vaihtaa koulua ja asuinaluetta, jos koko ilmapiiri tässä ympäristössä on pikkukovisten puolikatulapsien hallinnoima. Toivottavasti eilinen olisi ollut vain esitystä uusien lasten edessä.

Arki avautuu täällä siis hiljalleen. Tänään lähdetään katselemaan Farmer's Marketin antimia.

Tervetuloa Amerikkaan

Olemme perillä. Kukuimme hereillä jo aamukolmelta, vaikka nukkumaan päästessä väsytti niin, että tajunlähtö oli lähellä.

Matka sujui kokonaisuutena hyvin, vaikka olikin toki pitkä ja rasittava. Helsingistä lähtiessämme jakauduimme kahteen turvatarkistusjonoon tarkistusta nopeuttaaksemme. Puoliso juuttui omaan jonoonsa elektroniikkaa runsaasti sisältäneen käsimatkatavaralaukkunsa kanssa ja pääsi vielä ylläriarvonnan lisätaputteluun. Minä juutuin omaan jonooni, koska tarkastajasta oli epäilyttävää, että puolisoni meni jossain muualla. Laukkua availtiin.

Lennähdys Helsingistä Lontooseen tuntui pikkuruiselta ja hujahti ohitse syödessä ja lasten mankuessa pelikonsoleitaan, jotka kyllä sitten ruoalle nyrpisteltyään saivat. Kolmelle meistä viidestä kannettiin eteen erikoisruokavaliota. Gluteenitonta ja maidotonta ei mitenkään ollut saatu yhdistettyä, vaikka esimerkiksi sen ison koneen kasvis-couscousin tekeminen muiden ruokalaatikoiden tapaan riisillä olisi varmaan ollut aika yksinkertaista. Minun ruokani oli siis maidoton vegan meal. Pikkunivelissä tuntuu.

Isoon koneeseen siirtyminen Lontoossa oli lapsista ilahduttavaa. Oma ruutu nenän edessä, lupa katsella niin monta lasten elokuvaa ja ohjelmaa kuin ehtii, tiheä mehu- ja kokistarjoilu... Tätä voisivat kuulemma tehdä enemmänkin.

Koneeseen pääseminen oli kuitenkin luku sinänsä. Vaihtoaikaa oli melko kireästi vain parisen tuntia ja kuinka ollakaan, juutuimme turvatarkistukseen. Lasten käsimatkatavarat olivat ok, mutta yksi "sweetie" yritti salakuljettaa kassissaan kolmen desilitran vetoista käsidesiä (joka oli siis päässyt Helsingistä eteenpäin!) ja toinen "darling" sai jälleen esitellä sen elektroniikkalaukkunsa. Sitten pikkuiselle iski pikkulantarve (kahdesti) ja vielä piti siirtyä kaukaiseen terminaaliin. Ehdittiin lopulta hienosti, päästiin koneeseen ensimmäisten joukossa lapsiperhesyistä ja istuttiin sitten vielä pitkään odottamassa joidenkuiden matkalaukkuja.

Nelisen tuntia ennen laskeutumisaikaa yritimme tainnuttaa lapsia unille. Pikkuinen ja teiniintyvä nukkuivat aika hyvät päiväunet, kouluuntuva torkahteli ja itkeskeli vuorotellen. Pieni, aina urhea matkaaja oli tosi uuvuksissa. Omat unet jäivät aikuisilta vähille.

Uupumus tosin unohtui, kun päästiin perille. Eka jännitys täällä oli passintarkistus. Olimme tässä vaiheessa jo käyttäneet lapsia taas pikkulan puolella koneen takavaiheilta päästyämme, joten olimme tarkistuksessa aivan viimeisten joukossa. Edellä vielä oli jokin keissi ja halli ehti todella tyhjentyä ennen omaa vuoroa. Tarkastaja tuntui kaipaavan taukoa, kun lopulta pääsimme tiskille.

Minulta otettiin sormenjäljet ja otettiin vielä uudestaan. Kysyttiin, koska aion palata. Pohdittiin, onko se 90 päivän aikarajassa. Sitten meillä olikin jo leimat paperissa ja tervetuloa Amerikkaan. Ei tarvittu paluulippua, siteitä Suomeen -papereita (jotka odottivat käännettyinä käsimatkatavaroissa) eikä keskustelua sivuhuoneessa. Kaikkia näitä odotimme. I-130-hakemuksesta (tilassa "pending") ei tullut puhetta.

Matkalaukkuja hakiessamme varmistuimme siitä, että omia laukkujamme olimme siellä Lontoossa odotelleet. Puolison ärtsynpinkkiä pakaasia päästiin kyselemään oversized luggage claimistä. Se oli tsekattu sisään Heathrow'lla, mutta jäänyt sinne. Ilmeisesti sähköhärpäkkeiden, piuhojen ja epämääräisen luontaistuotejauhopussin yhdistelmä johti ylimääräisiin turvatarkastuksiin.

Illalla keikuttiin sitkeästi valveilla kahdeksaan yhdeksään asti (paikallista aikaa). Kävimme ihastelemassa Sproutsia, isoa luontais- ja luomutuotteita myyvää markettia (tykkään!). Lapsille haettiin mäkkäriruokaa ja aikuisille sushia, koska kukaan ei jaksanut ryhtyä laittamaan ruokaa.

Tänään naisväki varmaankin suuntaa uima-altaalle, kun puoliso lähtee toimistolle. Ohjelmassa olisi myös lisää kaupassa käyntiä (tarvitaan mm. pyyhkeitä), pyykinpesua ja puolison "isäntäperheen" kauan odotettu tapaaminen. Niin ja se yksi matkalaukku ehkä lentää tänään San Fransiscoon ja pitäisi käydä noutamassa. Puolisoa harmittaa mm. shortsien puuttuminen. Päivän lämpötilaennuste on näin puolipilvisenä päivänä vain kolmenkymmenen celsiuksen hujakoilla. :)

Almost there

Talo luovutettiin eteenpäin eilen. Paras neuvoni tähän on, että on tosi hyvä olla paikka, johon viimeiset roinat voi jättää. Huolimatta huolellisesta valmistautumisesta meiltäkin löytyi se jokaisen muuton kas-tämäkin-vielä, joka ajan loppuessa piti vain kipata johonkin laatikkoon ja kuljettaa pois.

Kaikenlaista pientä päätyy näinä päivinä vääriin paikkoihin. Tänään vietiin lämpimiä vaatteita sukulaiselle, mutta niinpä vain täällä toisen sukulaisen kodissa nyt katselen lämpimiä kenkiä, jotka ovat pesun jälkeen jääneet kuivumaan eivätkä siis kulkeneet sinne, minne piti. Ne ja moni muu juttu jäävät sitten minne sattuu ja kaiken tämän materian kasaaminen uudelleen järkeväksi kokonaisuudeksi syksyn koittaessa on epäilemättä jännittävää.

Tänään haettiin myös mun kansainvälinen ajokortti (ikään kuin oikeasti uskaltaisin Kaliforniassa ajaa), käytettiin lapsosia toisen biologisen vanhempansa luona, ratsattiin yksi Prisma tyhjäksi xylitol-purukumeista ja lopetettiin muutama turhana roikkunut tili (yhdestä löytyi vähäinen summa unohtuneita varoja, mikä oli toki mukava ylläri).

Tämän kaiken hoitaminen edellytti usean tunnin autoajelua, mikä ehkä oli lapsille hyödyllistä harjoitusta lennon vaatimuksia varten. Lopulta väsähtäneet ja riehaantuneet lapset lahjottiin jätskipalkalla keskittymään punaisten autojen laskemiseen, mitä mainiosti toiminutta jippoa ei lennolla valitettavasti voi toisintaa.

Luvatut jätskinsä lapsoset saivat illan päätteeksi ravintolassa, johon kokoonnuimme muutaman läheisen ihmisen kanssa läksiäisillalliselle. Puoliso oli tehnyt varauksen jotenkin epämääräiseen sävyyn ja ravintola odotti kabinettiinsa kuutta ihmistä. Tarjoilija kalpeni silminnähden, kun selvisi, että paikalle saapuu kymmenkunta henkeä enemmän. Mutta kaikki sujui hienosti eikä ruokia paljon tarvinnut odotella.

Oli ihana nähdä tärkeitä ihmisiä, jutella ja nauraa yhdessä. Lapset juoksentelivat, nauroivat, leikkivät, kiljuivat, murjottivat ja ujostelivat ja sekin oli kaikki vain tosi mukavaa. Olin superilahtunut siitä, että teiniintyvä, kouluuntuva ja pikkuinen käyttäytyivät kaikki kuten ihmiset (mitä en heiltä uskaltanut päivän haasteiden jälkeen edellyttää) ja suuressa joukossa ehkä vielä paremmin kuin silloin, kun olemme olleet samassa ravintolassa perheen kesken ja kunkin omalle show'lle on ollut enemmän tilaa.

Huomenna tehdään vielä sitä sun tätä, mm. pakataan varsin täydet matkalaukut vielä kerran ja käydään selvityttämässä ne jo ennakolta lähtöön. Ylihuomenaamuna nousemme lentoon. Viimeinen puolitoista viikkoa on hujahtanut aivan siivillä. Meininki on ollut hyvä - sinne tänne randomisti nukahtelevan puolison läsnäolo on kummasti antanut kaikille lisää virtaa ja iloa. Kukaan ei tunnusta pahemmin jänskäävänsä - home is where your heart is.