Sataa

Asuinkaupungissamme on satanut vettä viimeksi maaliskuussa. Heinäkuussa joillakin alueilla kävi kevyt kuuro. Viime viikolla osa lähialueista koki toisen tihkutuksen. Meidät se kiersi.

Tälle päivälle ennusteet antoivat 60 % varmuuden kunnon sateelle. Niveleni tiesivät jo maanantaina kertoa sateen tulon täysin varmaksi. Yöllä heräsin pisaroiden ääniin.

Aamuvarhaisella naapuri oli lapsineen ulkona kävelemässä, kun vein koiran ulos. Tytär oli herättänyt isänsä kuin Suomessa lapset ensilumeen ja vaatinut päästä ulos. Kävin viisivuotiaan kanssa herttaisen keskustelun siitä, kuinka sade on Kalifornialle hyväksi.

Koira ei ollut samaa mieltä. Se vinkui ja hyppi ja kääntyili kohti kotia. Normaalista innokkaasta nuuskijasta ei näkynyt jälkeäkään. Pihalla tuli vastaan myös opossumi, joka ilmeisessä paniikissa juoksenteli karkuun luonnonmullistusta. Lopulta se puikahti talon alle. Ehkä sen koti on siellä?

Kouluun valmistautuminen oli yhtä kaaosta, kun lasten piti etsiä päälleen takitkin. Samaa kaaosta on lupa odottaa kodin ulkopuolella: teiniintyvän luokkakaverin äiti varoitteli jo viikkoja sitten liikenteestä ensimmäisen sateen jälkeen. Kuukausien pölyt ja roskat lähtevät veden mukana liikkeelle ja tekevät tiestä jäisen liukkaan. Talvi yllättää autoilijat vuosi vuoden jälkeen täälläkin ja peltiä kolisee.

Ennusteen mukaan sade loppuu aamupäivän aikana eikä ainakaan seuraavaan kymmeneen päivään ole odotettavissa uutta. Useamman vuoden kuivuuteen ei yksi sade paljoa tee, vaikka hyväksi onkin.

Vettä!

Hysteerinen opossumi.

"Mentäiskö sisälle, please?"

Valituksen vastapainoksi

Perustin puhelimeeni uuden listan. Kaiken valituksen, pahan mielen ja koti-ikävän vastapainoksi kirjaan siihen uuden arjen hyviä asioita, joita kaipaisin, jos ne eivät enää olisi läsnä.

Tällä hetkellä listan kärjessä keikkuu viime viikolla hankittu keittiönjäsen.

Tämän lattialla seisovan korkean jäteastian kansi avautuu automaattisesti, kun sen päällä heilauttaa kättään (tai kun kävelee ohitse turhan läheltä). Kannen voi antaa joko sulkeutua itsestään aikaviiveen jälkeen - fiksusti se ei kuitenkaan lävähdä kiinni, jos käsi on välissä - tai, jos haluaa nopeamman toiminnon, voi painaa close-nappia.

En vielä ole keksinyt vedenpitäviä perusteluja sille, miksi tämä nappipatterisyöppö on ehdottoman tarpeellinen. Mutta tykkään siitä.

Kävelyillä

Kävelyillä koiran kanssa tulen kolunneeksi puskanvieriä, joita ei muuten tulisi katsahdettua kahdesti. Samalla näkee katuja, joita ei tavallisesti kävele. Luonnon ilmiötkin näkyvät silmiin helposti, kun intonuuskijaa pitää tuon tuosta pysähtyä odottelemaan.

Tämä kuva on kadulta tästä aivan läheltä. Kävelemme sinne suuren expresswayn viertä, toki turvallisesti aidan toisella puolella. Kun käännymme tälle kadulle, suuren tien meteli taianomaisesti lakkaa. Sen todellakin pitäisi vielä kuulua. Sen sijaan kuuluu linnunlaulua. Kaikkialla on kukkia ja komeita taloja, joiden hyvinhoidetuilla pihoilla pyörii henkilökuntaa huolehtimassa ruusujen leikkauksesta ja isäntäväen pienokaisista. Se on kuin toinen maailma. Ja katsokaa, kuinka suuria nuo marketan (?) kukatkin ovat!

Koiran edun vuoksi päiviin tulee hyviä hetkiä meille kaikille. Jotta poika tulisi ulkoilleeksi riittävästi, suuntasimme viikolla koululta lähipuistoon. Minä kiertelin lähipusikoita koiran kanssa hiljalleen ja suomalaislapseni leikkivät kuvassa näkyvän kuusen alla (ks. punaisen vaatteen pilkahdusta). Lämpöä oli lempeät 32 C.

Ensimmäisinä päivinä ihmettelin, missä oikein on se tila, johon koira mahtuu ulkoilemaan. Ne ovat nämä tienvieret. Teknisesti ne kuuluvat kullekin talolle ja jokaisen on huolehdittava tontinpätkästään kävelytien toisella puolen. Siksi muutaman metrin välein tienreunan materiaali vaihtuu. Joku tahtoo siihen hiekkaa, toinen nurmikkoa. Näkyy myös keinonurmea, kivikkoa ja tiili- tai hirsikatetta. 

Toisten pihoille en oikein tohdi koiraa laskea, mutta näillä tienvierillä se käsittääkseni saa nuuhkia ja tehdä tarpeensa, kunhan siivoan jäljet. Pidämme kaiken aikaa pussia mukana. 

Ongelma tulee sitten, kun pussi on täytetty. Julkisia roskiksia ei ole enkä aina tahtoisi kantaa pussia kotiin asti, etenkin jos olemme kauempana. Perjantai onkin hyvä päivä ulkoilla. Lähikaduilla on silloin roskiksentyhjennyspäivä ja potentiaalisia pönttöjä seisoo vieri vieressä. Odotan kyllä, että jonain päivänä joku tulee epäystävällisesti huomauttamaan siitä, että lainaan juuri tyhjennettyä / pian tyhjennettävää astiaa.

Eilen olisin viihtynyt ulkosalla vaikka kuinka pitkään. Päivä oli poikkeuksellisen pilvinen ja lähitienoilla kuulemma satoikin kunnolla ensi kertaa sitten maaliskuun. Meillä ei satanut, mutta pilvet saivat koko maailman tuntumaan hetken aikaa lempeämmältä.

Ihminen tarvitsee syyn

Eilen sattui silmiin uutinen, joka kertoi Kymenlaaksoon rekrytoiduista espanjalaisista sairaanhoitajista. YLE lähetti hoitajien elämää seuranneen dokumentin. Linkkiä ei enää löydy, mutta tämä uutinen kertoo, mistä on kyse.

Suomeen siis haettiin noin vuosi sitten huolellisen rekrytointiprosessin kautta useita espanjalaisia hoitajia. Heitä koetettiin auttaa maahan ja työhön sopeutumisessa monin tavoin, mutta yli puolet tulijoista on jo palannut Espanjaan. Dokumentin esittelyteksti, jota eilen luin, kommentoi mielestäni hiukan kitkerään sävyyn nuorten espanjalaisnaisten kaipuuta Välimeren rytmeihin ja antoi ymmärtää, että kenelle tahansa keski-ikäiselle tai perheelliselle olisi kyllä riittänyt se, että Kouvolassa kaikki oli hyvin sekä kotona että töissä.

Koti-ikävä toki mainittiin, mutta sitä tunnuttiin pitävän aika vähäpätöisenä syynä kotiinpaluulle. Mietin, onkohan tekstin kirjoittaja koskaan koettanut asua ulkomailla. Olen itse viime päivinä potenut koti-ikävää ja todennut, että sitä vastaan on taisteltava aktiivisesti kuin se olisi kroonista kipua. Mutta toimiakseen näin ihminen tarvitsee syyn.

Rakkaus on varsin hyvä syy. Sosiaaliseen elämään pettymistä pidettiinkin jälkipuinnissa suurena syynä espanjalaishoitajien lähdölle. Kouvolassa olisi kannattanut tehdä töitä paitsi sen eteen, että nuoret espanjattaret saivat hyviä työkavereita, myös sen edistämiseksi, että nämä olisivat oikopäätä rakastuneet ja sännänneet naimisiin hyvien suomalaismiesten kanssa.

Tosin Suomi on sen verran hardship-kohde, että palava rakkauskaan ei välttämättä riittäisi. Taitaa olla aika usein niin, että pariskunnan suomalainen osapuoli itsekin toteaa olevan helpompaa, hauskempaa ja ainakin lämpimämpää rakentaa suhdetta, perhettä ja yhteistä elämää jossakin muualla kuin Pohjolan jään ja hankien piirittämänä.

Työ on yleinen syy. Ja tämän vuoksihan espanjattaret Suomeen alunperin varmaan lähtivät. Espanjassa työttömyys on käsittääkseni edelleen erittäin ankaralla tasolla. Toisaalta, jos on vuoden työskennellyt Suomessa ja opiskellut ahkerasti kieltä, voisi tämän jo kuvitella edistävän työnsaantia maassa, jossa turismi on tietyillä alueilla keskeinen elinkeino.

Seikkailunhalu ja kokemisen tahto ovat aika heikkoja syitä lähteä toiseen maahan: ne eivät sido ja kuihtuvat pois. Muutaman kuukauden jälkeen uutuus on koettu ja kotimaan hyvät puolet palaavat kirkkaina mieleen.

Pakko on tietysti ankara konsti. Varsinainen pakolaisuus on asia sinänsä, mutta se saa monenkirjavia muotoja, kun lähtemisen pakon nähdään ulottuvan kaikkiin niihin ihmisiin, jotka lähtevät kotimaastaan etsimään jotakin parempaa tai jotakin vähemmän huonoa.

Meidän asuinympäristömme on täynnä ihmisiä, jotka ovat tulleet, koska eivät muutakaan voineet tai koska juuri tämän verran voivat. Yksi iso asia on tietysti virallinen ja epävirallinen maahanmuutto etelän suunnalta ja siinä on paljon aidon pakolaisuuden piirteitä.

Mutta myös työperäisessä maahantulossa on samaa. Joku kommentoi eräässä nettikeskustelussa aika kitkerästikin sitä, että näihin koko maan asumiskustannuksiltaan kalleimpiin kaupunkeihin palkataan paljon osaavia (mutta ehkä epätoivoisia) ulkomaalaisia, jotka maahan päästäkseen suostuvat alhaisiin tai kohtuullisiin palkkoihin. Vähitellen se johtaa tilanteeseen, jossa yritykset eivät tahdo maksaa paikalliselle väelle sitä, mitä nämä pyytävät, koska saavat samantasoisen tekijän edullisemminkin. Ja vaikka tulokkaat saavat vain kohtuullisen palkan eivätkä missään tapauksessa osta perheelleen hulppeaa huvilaa, he silti kokevat elämänlaatunsa parantuneen (tai lastensa elämänlaadun aikanaan parantuvan) merkittävästi lähtötasoonsa nähden.

Kuinka Kouvola sitten saisi aikaan sen, että hoitajien (ja muiden rekrytoitujen) elämänlaatu paranisi niin paljon, että heidän kannattaisi jäädä? Jos tätä tavoitellaan luonnollisin keinoin, yrityksen varoja ylellisen elämän tukemiseen laittamatta, ehkä oikea lähtömaa ei alunperinkään ole Espanja. Kontrastin olisi oltava suurempi.

Jos ulkomuistista lainaan oikein, Kata Jenkeissä -blogin kirjoittaja sanoi jossakin tekstissään, että ihminen rakentaa kahdessa vuodessa kodin minne tahansa. Ehkäpä Kymenlaakson rekrytointihankkeet onnistuisivat paremmin, jos työsopimuksiin alun alkaen kirjattaisiin tiettyyn vuosimäärään sitoutumisen pakko ja sitoumuksen rikkomisesta seuraava riittävän suuri sakko. Näin tulokkaat saisivat motivaation sille, että he antaisivat uuden elämänsä rakentumiselle ajan, jonka se tarvitsee. Ja ehtisivät ehkä sitten löytää sen rakkaudenkin. :)

Uusi vauva

Koira köllöttelee sohvalla vierelläni. (Kyllä, se saa tulla sohvalle.) Olemme tänään käyneet pitkällä kävelyllä yhdessä ja koiraa väsyttää. Menomatkalla se nuuhki paikkoja innolla, jolla lapsi paneutuu kauan kaipaamaansa karkkipussiin. Tämä koira rakastaa ulkona olemista, mutta aavistelen sen myös pelkäävän, ettei sitä iloa riitä kylliksi.

Toivomme, että tulevina päivinä ja viikkoina löytökoiramme oppii luottamaan moniin päivittäisiin ulkoiluihin ja moneen muuhunkin asiaan, kuten ympäristön turvallisuuteen ja uusien omien ihmisten luotettavuuteen.

Tämä ja liki kymmenen sen kaveria oli jätetty usean peräkkäisen yön aikana pareittain eläinsairaalan liepeille. Eläinsuojeluyhdistyksen väki arveli, että kyse oli yhden talon koirista. Ehkä joku kasvatti koiria (mutta ne ovat kuitenkin sekarotuisia)? Mitähän mahtoi tapahtua?

Koiramme pelkää ihmisten jalkoja ja kovia ääniä. Se ei todellakaan halua, että sitä nostetaan. Sitä ei ole koulutettu lainkaan tottelemaan käskyjä: se ei osaa istua eikä tulla luokse, mutta kävelee hihnassa aika mukavasti. Luonteeltaan se on rauhallinen ja kärsivällinen. Illalla koira hakeutui sohvalle puolison syliin köllöttelemään ja yön nukkui tiiviisti sängynpäädyssä. Ruoka on toistaiseksi maistunut vain ihmisen kädestä, mutta huomenna on jo toivottavasti toisin.

Eläinsuojeluyhdistyksen työntekijä oli aavistuksen huolissaan siitä, ettei koira ensitapaamisella oikopäätä syöksynyt lasten syliin ja nuollut naamaa. Hän varmisteli, että meiltä löytyy kärsivällisyyttä viikon tai parikin katsella koiran sopeutumista. Hiukan hämmästyin. Itse olisin ollut enemmän huolissani löytökoirasta, joka olisi välittömästi osoittanut intoa ja luottamusta uppo-outoja ihmisiä kohtaan. Onneksi lapsillakin on tarvittava kärsivällisyys: he osaavat upeasti odottaa, että koira tekee aloitteen.

Todella siistin ja hyvin pidetyn eläinsuojeluyhdistyksen tiloissa katselimme monia pieniä ja suurempiakin kissoja, jotka köllöttelivät ikkunallisissa huoneissaan tyytyväisen oloisina. Salaa suretti katti, jonka jouduimme jättämään Suomeen. Edelleen koen, että jo valmiiksi hiukan haastavan kissan raahaaminen pitkän ja pelottavan lentomatkan läpi olisi ollut väärin. Koiraa etsiessämme pidimme tiukasti huolta siitä, että meille muuttava otus on riittävän pieni, jotta se voi tarvittaessa vaikka käsimatkatavarana meidän kanssamme kulkea, mikäli pakko on.

Toivottavasti kaikki menee hyvin tämän uuden perheenjäsenemme kanssa.

Ihan tavallinen perjantai

Siskoni pyysi laittelemaan kuvia myös kodista ja sen lähistöltä. Päätin muokata pyyntöä hiukan ja kuvata yhden päivän arkea sieltä täältä. Monta hetkeä jäi kuvaamatta, kun ympärillä alkoi tapahtua - siis ihan tavallinen perjantai.

Herätyskello soi 7.01. Seitsemästä kahdeksaan hoputimme lapsia pukeisiin, pöytään ja pesuille. Arkiaamuisin haaveilen kotikoulusta aina siihen saakka, kunnes saan lapset koululla viivan yli.

Preschool-päivinä matka jatkuu koululta puolison työpaikalle ja sieltä preschoolille. Laakson yllä on vielä aamulla pilviä, menomatkalla ilmastointia käännetään varovasti lämmityksen suuntaan. Lapsilla on takit tai hupparit.

Yhdeksältä olin taas kotona. Hoidin kaikkea tärkeää, kuten uutistenluvun Ylen nettisivuilta ja blogimaailman tarkistelun. Tänään sain siivottuakin.

Oli tarpeenkin. Järjestelin aikuisten makuuhuoneesta viimein pois matkalaukkuja ja pahvilaatikoita, jotka ovat siellä muutosta asti lojuneet.

Yhdentoista jälkeen hain puolison kotiin lounaalle. Ehdimme kerrankin jutella ilman hentoja keskeyttäviä ääniä.

Vein puolison takaisin töihin samalla, kun lähdin hakemaan pientä preschoolista. Vähän ennen yhtä pilvet olivat jo jonkin aikaa sitten antaneet periksi ja ilmastointia sai vääntää niin kylmälle kuin koneesta lähtee. Aamuisesta noin 18 C:stä oli päästy 32 C:een. Syksyn tulo taisi lykkääntyä vielä tovin.

Preschoolin portin ulkopuolella vastaan vilisti villi luonto. :) Oravankin näimme.

Paluumatkalla pyörähdimme vielä uudestaan puolison työpaikan vierestä, sillä siinä sijaitsee ihana kahvila / teepuoti. Pikkuihminen olisi mielellään tyhjentänyt koko leivosvitriinin, minä sain suosikkini vihreän teen mangosorbetilla. 

Kotona ehdittiin tässä välissä olla puolisen tuntia. Raivasin lasten lelulaatikoista kiloittain piirrustuspapereita ja kuvasin talteen olennaisia aarteita. 

Koululla piti olla kahden jälkeen. Siellä olikin tänään yllättävän paljon tekemistä. Kouluuntuneelle ostettiin sovittelutuokion jälkeen koulun oma paita, vanhempainyhdistyksen aktiivit olivat niitä toimiston nurkilla myymässä. Piti myös jonottaa toimistoon kysymään toimintaohjeita erääseen sääntöasiaan ensi viikkoa varten. Puolituntinen, joka nuoremman ja vanhemman lapsen tuntien loppumisen väliin jää, sujahti joutuisasti. Sitten vielä vähän keskusteltiin teiniintyvän luokkakaverin äidin kanssa heillä riehuneesta flunssasta.

Välipalan ja lyhyiden leikkien jälkeen oli puoli viiden maissa aika lähteä hakemaan puolisoa. Teiniintyvä unohti tehdä läksynsä ja kouluuntuvan kirjaa luettiin vasta nukkumaanmenoaikaan. Opin paljon kiintoisia seikkoja hevosten kolmivarpaisesta esihistoriasta, mutta veikkaan, ettei lapsi saanut tekstin kokonaisuudesta kovin selkeää kuvaa. Heppojen kuvat kyllä olivat kivoja. Hän oli siis itse lainannut tämän kirjan koulun kirjastosta.

Teiniintyvä puolestaan lainasi sieltä jonkinlaisen jumppaohjekirjan, joka etäisesti muistuttaa cheerleadingia.

Puoliso halusi käydä kaupassa. Wholefoods-käynti oli kieltämättä kodin kylmäkaapistolle tarpeen, mutta lapsille se alkoi viikon päätteeksi olla ihan liikaa. Ja minustakin alkoi vähitellen tuntua siltä, että autoilu alkaisi tälle päivälle riittää...

Dinneriksi tarjoiltiin seitsemän aikoihin monen päivän tähteitä, tuoretta salaattia ja valkosipulileipää. Teiniintyvän kanssa käytiin pitkä keskustelu garlic breadista, jota hänen ystävällään on usein koulussa eväänä. Tyttö sanoi pitävänsä siitä ja söi tätäkin oikein mielellään, kunnes tuli kysäisseeksi, mitä "garlic" oikeastaan tarkoittaa suomeksi. :)

Lapset unille, telkkarista muutama hömpötys-nauhoitus vielä (kyllä, kuvassa on Maajussille morsian, jota en tosin kuin vilkaissut nähdäkseni, oliko kausi uusi) ja jo alkaisi tämä perjantai riittää... Paitsi että naapurissa tuntuu olevan kutsut, joiden luonteeseen kuuluu kovaääninen keskustelu parvekkeella ja puolisokin tekee vielä työjuttuja (kello on täällä jo lähempänä puoltayötä).

Huomenna on uusi päivä. Ja onkin muuten varsin jännä sellainen. ;)

Vaimo vaihtoon vain

Päällimmäinen tunne lienee tämä: en minä ymmärrä.

Ennen kuin laitoimme viimeisimmät viisumihakemukset, tarkistimme tietysti tarkkaan, mitä keväällä lähetetyille anomuksille kuuluu. Ne olivat samassa tilassa kuin alusta asti. Siis olivat tulleet, oli ilmoitettu tulleiksi, oli laitettu pinoon ja siinä pölyttyivät.

Nyt sitten muutama viikko uuden hakemuksen jälkeen olemme saaneet hyväksyttyinä takaisin molemmat minun paperini. Jostain syystä emme vielä lasten. Hyväksyttynä tuli ensin se, minkä piti olla nopeampi, mutta jota ei ehkä edes ollut olemassa (I-129F) ja kaksi päivää myöhemmin se, joka on hidas, mutta ei vaadi jatkotoimenpiteitä lainkaan niin paljon (I-130). Mutta ei, älkää ilosta hihkuko, tämä ei nyt ollut tässä.

Kaiken hankkimamme informaation mukaan luulimme valistuneina niin, että nämä paperit läimäistään nyt ihan tutkimatta ja päättämättä samaan kasaan sen uusimman (I-485) kanssa ja vain uusin juttu lopulta tulee uunista ulos. Miksi niitä sitten meille tähän väliin edes lähetellään...?

Nämä edelliset paperithan ovat valmiita vasta sikäli, kuin ne ensimmäisen kerran tässä maassa käsitellään. Hyväksytyt paperit voisi siis nyt työntää matkalaukkuun ja lähteä pariksi kuukaudeksi Suomeen selvittämään asiaa konsulaatin kanssa. Se kauan haikailtu haastattelu, lääkärintarkastus jne. Ja ei, älkää vieläkään siellä Pohjolassa hihkuko, ei sitä taideta niin nyt tehdä. Jäämme tänne kiltisti odottelemaan uusimman hakemuksen käsittelyä.

Sillä en missään tapauksessa suostu olemaan erossa puolisosta paria kuukautta.

Enkä varmasti lennä lasten kanssa yksin edestakaisin, laitata niitä Suomessa vieraaseen kouluun muutamaksi kuukaudeksi, asu sen aikaa sukulaisen (äidin?) nurkissa - ja palele. (Täälläkin on kyllä syksy tuloillaan, koskapa kookosöljy jähmettyy keittiössä. Aamuisin on hyytävät 15 C ja iltapäivällä joutuu välillä käyttämään farkkuja. Tänään oli kyllä iltapäivällä yllättävät 27 C eivätkä farkut tuntuneet hyvältä. Mutta se on siis tietysti aivan eri juttu kuin pipo-lapaset-ja-kevyttoppis-repertuaari. Jotkut tosin kertovat nähneensä paikallisilla kevyttoppiksia jo täälläkin.)

Ja maksaisivathan ne lentoliputkin taas jotain. Enkä oikeasti yhtään luota siihen, että asia sujuisi sutjakasti ja ongelmitta. Saatettaisiin vaikka lopulta jäädä palaamatta. En lainkaan enää ihmettele, miksi ihmiset ottavat lakimiehiä hoitamaan näitä sotkuja, joskin me olemme tainneet siitä lahjakkaasti hämmentää isomman puoleisen sopan. Pelkkään papereiden täyttelyyn ei asiantuntijaa mielestäni tarvita, mutta se, että suoriltaan tietäisi, kuinka kussakin tilanteessa jokin tuntematon sääntö sanoo.

Melkein luulen, ja myönnän tässä kohden auliisti kyynisyyteni, että maahanmuuttoviranomainenkin laskeskeli asian suunnilleen samoin kuin minä. Ihan veikkaisin, että uuden anomuksen tultua joku räknäsi yhteenlaskunsa oikein ja totesi, että tämä hakija arvioidaan sitten oikeasti tuon viimeisimmän paperin kanssa. Ne kaksi edellistä saatettiin kaivaa vikkelästi pinosta ja leimata sen enempiä kyselemättä - ja kas muuten, miten näppärästi ne samalla siloittivat käsittelyajan keskiarvotaulukkoa, aikojen venymisestä ja paukkumisestahan täällä ajoittain nostetaan keskisuuri haloo.

En tiedä, en oikeasti. Puoliso nyt on kuitenkin kysellyt jostakin ohjeistustoimistosta aikaa keskustelua varten ja ihme kyllä saanutkin sellaisen (keväällä niitä ei ollut sadan mailin säteellä saatavilla ainuttakaan). Tästä voitaneen sitten keskustella samalla (siis että onko esim. järkevää nyt laittaa tämä hyväksytty paperi liitteeksi viimeisimpään hakemukseen, se voisi nopeuttaa sen käsittelyä, ehkä?). Varsinainen keskustelunaihe oli kuitenkin se, että viimeisimmän hakemuksen maastapoistumislupapaperi tuli yhdeltä lapselta heti bumerangina takaisin. Siitä puuttui vahingossa allekirjoitus ja ilmeisesti se pitää siksi myös maksaa uudelleen, sillä jotain shekkiäkin saatekirjeessä kaipailtiin. (Shekki oli alunperin nätisti sen paperin vieressä niin kuin pitikin.)

Yksinkertaista - tämä ei ole kerrassaan miltään kohden. Puoliso kanniskeli näitä papereita ja uusimman anomuksen NOA-papereita (niitä, jotka kertovat hakemuksen vastaanotetuksi) työpaikan henkilöstohallintoon (jotta sairasvakuutus pysyy voimassa) ja sai useammaltakin ihmiseltä kuulla arvioita siitä, kuinka olisi ollut halvempaa, helpompaa ja hässäkättömämpää hankkia tältä mantereelta uusi vaimo ja uudet lapset sen sijaan, että niitä alkoi vanhasta maasta mukanaan raijata.

Puoliso kertoi luvanneensa kommentoijille välittää heidän ystävälliset terveisensä vaimon korviin. Joku oli kalveten rientänyt varmistamaan, että puoliso ymmärsi hänen puheensa leikinlaskuksi ja tuntui toivoneen, jotta vaimokin ymmärtäisi. Yhtä lailla vakavissani kaavailin puolisolle, jotta leivon suunsoittajille cupcaket. Liitän mukaan lapun, jossa lämpimästi tuesta kiittäen totean leivoksen immigrantti-vaimon kotona omin kätösin tekemäksi ja toivotan maukkaita kahvihetkiä ;) Ja höps, en kuitenkaan tule leiponeeksi.

Äkkiä oli toisin

Elämässämme tapahtuneen mullistuksen tulokset ovat olleet hienovaraisia. Yhtäältä muuttui tietysti kaikki. Toisaalta arki on samaa kuin ennenkin, hiukan haastavampaa vain. Joitakin muutoksia tunnistan.

Olemme rennompia (minäkin). Perjantai-iltana seitsemältä olemme valmistamassa dinneriä. On mennyt vähän myöhäiseksi, sillä puolison kanssa lojuimme sohvalla telkkarin edessä ja annoimme lasten napostella chilisiä riisisipsejä ja kahvisia popcorneja ruokaa odotellessaan. Kyllä. En meinaa itsekään uskoa todeksi.

Puolison työ ja elämä kietoutuvat tiukasti toisiinsa. Kun vihdoin kädet ovat perjantain pitsataikinassa, puolison puhelin soi. Firmassa on otettu käyttöön uusi päivystyssysteemi: viikon vuorollaan kukin on tavoitettavissa käytännössä vuorokauden ja viikon läpeensä. Siitä ei makseta ekstraa. Nyt ei ole puolison päivystysviikko, mutta  joku olettaa silti hänen tekevän töitä. Myös lomalle soiteltiin perään. Näistä jutuista ei voi kieltäytyä.

Toisaalta työnantaja antaa elämän kietoutua työhön. Edellisellä viikolla puoliso otti pariksi tunniksi pienimmän mukaansa toimistolle, kun minä käväisin lääkärissä. Lapsi piirteli, pelasi ja pälpätti eikä ilmeisesti häirinnyt ketään.

Loman jälkeen itsensä pahasti auringossa polttanut puoliso kieriskeli tuskaisena makuuhuoneen lattialla jäähdytetty siemenpussi rintakehänsä päällä ja koetti kuulostaa kohtuullisen normaalilta aina, kun oli kommentoitava jotakin nettipalaveriin. Sairaspäiviä ei ole, mutta sairaana saa tehdä töitä kotoa.

Koska puoliso työskentelee ja minä en, ennen niin tasa-arvoiset roolimme ovat täällä aikamatkustaneet viisikymmenluvulle. Kolmen lapsen äidin ei kyllä edes oleteta yrittävän työskennellä kodin ulkopuolella. Nainen voi toki saada perheen ja uran, mutta ei samaan aikaan. Täällä lapset on vietävä ja haettava kouluun ja koulusta - siniselle viivalle ja siniseltä viivalta. Koulun jälkeen tehtävä läksyt, luettava kirjoja ja autettava projekteissa. Harrastuksiin vanhemmat (lue: äidit) vievät, tuovat ja osallistuvat. Preschoolille pitäisi kerran kuussa viedä snack koko ryhmälle, opettaja odottaa osallistumista koulun tempauksiin, vapaaehtoistoimintaa olisi tarjolla koululla, kirkolla ja terveysasemalla. Jos äiti aikoo käydä töissä, on tienattava sen verran, että maksetaan jollekulle muulle äidin töistä.

Koska olemme siis yhdessä koko ajan, perheestä on tullut entistäkin tiiviimpi. Lapset eivät juoksentele ulkona kavereidensa kanssa eivätkä vietä iltapäiviä jossakin repun pohjalle unohtuneen kännykän päässä. Jos lapset tapaavat kavereitaan, tapaamisen nimi on play date. Siitä sovitaan etukäteen. Lapset ovat silloinkin jonkun aikuisen valvovan silmän alla - siis joko minun tai kaverin äidin. Täällä ajatellaan, että lasten jättäminen ilman aikuisen valvontaa johtaa huonoon käytökseen. Sitä paitsi se on myös laitonta niin kauan, kuin lapsi on alle 12-vuotias.

Lasten turvallisuutta pitää miettiä joka tilanteessa, vaikka oikeasti uhkat saattavat olla enemmän kuviteltuja kuin mitään muuta. Kodinsisustuslehden perhepalstalla pohdittiin, minkä ikäisenä lapsen saa lähettää jugurttijäätelömyymälän toilettiin yksin. Kuusivuotias halusi yrittää. Urhea äiti otti riskin lapsen itsenäisyyskasvatuksen nimissä ja jäi pikkulan ainoan oven viereen seisomaan. Järkytyin, kun en ollut tuotakaan osannut pelätä.

Sen sijaan säikähdin, kun muutama viikko takaisin kotiovelle tuli iltapimeällä sanomalehden myyjä.  Puoliso olisi tilannut lehden oikopäätä. Minä pistin vastaan tietäen, että lehtikasoja on kannettava kierrätykseen - aina väärää tavaraa täyteen ahdettuun pikkuruiseen peltirasiaan pihan toiselle puolelle. Päädyimme tilaamaan pelkän sähköposti-/nettiversion. Perjantaina, lauantaina ja sunnuntaina nostelin ulko-oven edestä kolmen eri sanomalehden paperiversioita, muovipusseissa ja ilman. Kerralla ei mikään paperia sisältävä asia mene oikein.

Onneksi siihenkin opitaan vähitellen suhtautumaan rennommin.

Vielä kuvia San Diegon lomaselta

Ruokailemassa tunnelmallisesti Sea Worldissa. Kävelimme alueen halki edestakaisin ennen kuin löysimme pitkän jonon, johon asettua ruokailemaan. Lapset olisivat löytäneet pitsaa ja nugetteja lyhyemmistäkin jonoista, mutta me aikuiset kaipasimme jotain parempaa. Koko lomasen jälkeen oli ihana palata takaisin oman jääkaapin luokse: sieltä on paljon helpompi löytää tuoreita kasviksia ja hedelmiä kuin matkan päältä.

Illat pimenevät melko varhain, kahdeksalta on pilkkopimeää. Hienot valot sopivat iltaan kauniisti. Miekkavalasesityksestä olikin tehty valo- ja poppishow. Valaista oli piippuhyllyltä käsin vaikea saada minkäänlaisia kuvia, mutta tuossa ne etualalla heiluvat ja samat kuvat ovat myös suurilla screeneillä.

Tämän verran pysähdyimme seuraavana aamuna Los Angelesiin.

Kaupunki Hollywood-kyltin katselutasanteelta päin. Kuvan etualalla näkyy varsin kuivan maaston halki kulkevia ulkoilureittejä. Niitä oli lisää myös takanamme kukkuloilla. Lämpötila oli jo aamupäivällä ainakin sen 30 C, mutta yllättävän monet olivat silti valinneet vapaapäivänsä viettotavaksi raskaat aavikkoulkoilun olosuhteet.

Kotimatkan alkuosa taittui vuoristomaisemien halki. Pitkiä nousuja ja pitkiä laskuja. Reitillä kulkee erittäin paljon rekkoja. Pisimmissä laskuissa oli rekoille varattu oma pysähtymisramppi hätätilanteita varten: jos jarrut pettäisivät pitkässä laskussa, kuljettaja voisi ohjata ajokkinsa skeittirampin muotoiseen rakennelmaan, joka pysäyttäisi rekan.

Vuoriston jälkeen maisema muuttui aavikkoiseksi tasangoksi. Paikka paikoin pölypalleroinen maa oli kovalla työllä ja tuontivedellä muokattu reheväksi viiniköynnösviljelmäksi. On helppoa kuvitella, kuinka järjettömästi siihen tarvitaan vettä.

Ja siksipä viljelijöillä onkin hätä. Tuontivettä riittää vielä, mutta se on kallista ja senkin käyttöä on ymmärtääkseni rajoitettu. Puoliso taisi vastikään referoida artikkelia, jossa varoitettiin tuontivedenkin ottoalueen muuttuvan lopulta suolavedeksi, sillä alueelta imetään nyt jo niin paljon, että kohta virtaus kääntyy (jos nyt muistan suunnilleen oikein).

Meille matka oli herättävä, vaikka tilanne on toki ollut tiedossa. Kerrostaloasunnossa vettä on kuitenkin vaikea säästää vettä, kun landlord ei siihen ryhdy: tarvittaisiin uudet pöntöt, suihkut ja kodinkoneet - tai ainakin jotain justeerausta vanhoihin. Niin kauan kuin ei ole pakko, kukaan ei tällaiseen ryhdy.

Nuo vuoret taitavat olla jo niitä, joita katselemme horisontissa joka päivä.
Ilta alkoi taas koittaa, kun lopulta lähestyimme kotia.

Splish splash San Diego

Sunnuntaina pääsimme viimein sinne kaiken aikaa ajateltuun vesipuistoon. Valitsimme Aquatics-parkin, jonne piti hotelliltamme ajaa vain vajaa puolisen tuntia etelään. Muut alueen vesipuistot olisivat olleet hiukan kauempana. Melkein olisi kyllä voinut ajaa pidemmälle...

Aquaticsiin piti aluksi jonottaa kolme kertaa. Ensimmäisessä jonossa tarkistettiin kassit (ilmeisesti etsittiin lasisia vesipulloja), toisesta haettiin liput ja kolmannessa tarkistutettiin ne. Meidän yhteislipun ohjeissa luki, että toisen jonon voi skipata, mikä ei sitten tietenkään pitänyt paikkaansa ja näin ollen jonotimme vielä uudestaan.

Myöhemmin puolisolta kiehahti hermot, kun hän oli reilun puoli tuntia jonottanut hienoon vesiliukumäkeen ja kuullut vasta vuoronsa tultua, ettei mäkeä saanut laskea, ellei laskemassa ollut ainakin kaksi ihmistä kerralla. Meidän tytöt olivat päättäneet olla liukumatta ja kelluttelivat sen sijaan kanssani hiljaisessa, aluetta kiertävässä virrassa. Hiukan ennen kuin puoliso marssi hiiltyneenä lopulta löytämillemme aurinkotuoleille, hiljainen virtaus ja kaksi lastenallasta oli tyhjennetty asiakkaista vedenlaatuongelman vuoksi.

Tavallista uimiseen tarkoitettua allasta tuolla ei ollut lainkaan, mutta liukumäkiä ja vesileikkipaikkoja riittämiin. Vesi oli aika kylmää, joten lapset viettivät yllättävän paljon aikaa aurinkotuoleilla popcorn-ämpäreitä tyhjennellen. Hoidimme aurinkorasvauksen hiukan huolimattomasti kuvitellen, että olemme jo aika ruskeita - tämän harhakuvan seurauksena puoliso on edelleen massupuoleltaan saman värinen kuin sisäänkäynnin tietämillä käyskennelleet kauniit flamingot.

Vesipuistokäynnin ehkä  kiinnostavinta antia oli uima-asuston havainnointi. Miehethän täällä eivät ui uimahousuissa, kuten aiemminkin on tainnut tulla todettua. Kaikilla on sellaiset polvipituiset shortsit, joilla Suomessa saisi mistä tahansa uimahallista lentävän lähdön. Leidien pukeutuminen jakautuu. Joko ollaan täysin bikineillä tai sitten päällä voi olla vaikka pitkähihainen uimapaita tai kokonainen märkäpuku. Tuolla vesipuistossa useat naiset näyttivät suosivan erilaisia uimamekkoja, jotka enemmän tai vähemmän pitsisinä peittivät varsinaista uikkaria.

Iltaohjelmana jatkoimme vesiteemaa ja pistäydyimme San Diegon Sea Worldissa. Jälleen kohde, jota ei päivässäkään kerkeä, joten lähdimme sinne tietäen kokevamme vain pintaraapaisun kaikesta. Jätimme kiertokävelyt kokonaan sikseen ja kävimme katsomassa delfiini-, lemmikkieläin- ja miekkavalasesitykset. Ensimmäinen oli ok, toinen aika hupsu ja kolmannesta jäi outo olo. Oli hienoa nähdä upeat eläimet kohtuullisen läheltä, mutta se, miten show oli rakennettu, vaivasi.

Sea Worldin ilta olisi päättynyt ilotulitukseen, mutta meidän pienimmällä lupsuivat jo silmät siihen malliin, että oli parasta ajella takaisin hotellille.

Maanantai-aamuna lähdimme heti aamiaisen jälkeen ajelemaan takaisin kotiin. Tällä kerralla matkalla ei ollut maastopaloja eikä onnettomuuksia ja Labor Dayn vuoksi pahimmat ruuhkatkin puuttuivat. Maisemat olivat huikeat: vuoristoa, aavikkoa ja viljelmiä. Pysähdyksillä tarkistelimme kännyköistä lämpötiloja, taidettiin käydä lähellä sataa Fahrenheitia (n. 38 C).

Pohdimme hetken aikaa kiertokäyntiä LA:ssa, kun kerran kulmilla olimme, mutta tyydyimme sitten vain ajelemaan kuuluisalle kyltille muutamaa kuvaa varten. Hyvä niin, sillä kotona oltiin kuitenkin vasta lasten nukkumaanmenoaikaan ja aamullahan piti tyttöjen nousta kouluun.

Kun ajelimme valoisaan aikaan samat tienoot, jotka tullessa taitoimme pimeän turvin, silmät avautuivat eteläisen Kalifornian kuivuudelle. Kaikki näkemämme joet olivat kuivia uomia. Pienemmät järvet olivat kuivia tasankoja. Suuremmat järvet olivat vetäytyneet kilometrien päähän entisistä rannoistaan. Vettä oli vain keinotekoisissa kanavissa, joihin sitä pumpataan tuhansien kilometrien takaa.

Teiden varsilla oli kylttejä, joista saattoi aistia maanviljelyksestä elantonsa saavien hädän. "No water = No jobs!" Osassa kylteistä syytettiin vedenkäyttörajoituksia asettanutta hallintoa koko kuivuuden keksimisestä. Salaliittoteoriat elävät ja voivat hyvin Amerikassa.

Kuva delfiinishow´sta. Show oli täysi paketti: musiikkia, juonta, lavasteita, uimahyppyjä - myös ihmisten esittämänä.

Internet-yhteys kieltäytyy lataamasta lisää kuvia tänään. Koetan tehdä kokonaisen kuvapostauksen huomenna uudelleen.

Samalla otan takaisin kaikki epäluuloiset ajatukset, joita USAn postilaitoksesta esitin. Olemme saaneet lasten legot takaisin!

San Diego ja Legoland

 

Lauantai-aamuna suuntasimme jälleen aamiaiselle Westside Cafehen. Tällä kerralla olimme liikkeellä jo Early Bird -aamiaisen aikaan ja oletimme näin ollen hoitelevamme aamiaismaksut pikkurahoilla. Westsidessa oli hurja hässäkkä päällä - jonkinlaisena kehuna voitaneen pitää sitä, että paikalliset suosivat kahvilaa aamiaispaikkanaan. Ainoa tarjoilija ilmoitti olevansa "completely snowed here" ja lähtevänsä nyt soittamaan pomolleen. Tämä kannatti, kymmenen minuutin sisällä paikassa oli neljä tarjoilijaa lisää ja ruokaa alkoi ilmestyä pöytiin. Yksi työntekijöistä oli selvästi ensimmäistä päivää harjoittelemassa ja hänen kehitystään oli hauska seurata sillä välin, kun me odottelimme ruokaamme. Lapset viihtyivät saatuaan taas värityskirjat ja leluja.

Lasku vain yllätti. Makselimme mm. kahveista, vaikka meistä kukaan ei juo kahvia. Superkiva tarjoilija onnistui kuitenkin selittämään kaikki kuitin kummallisuudet parhain päin. Suosittelen kyllä kokeilemaan tätä edelleen! Lähdimme päivän kohteeseen iso pancake-laatikko mukanamme, sillä ilmeisesti kokki halusi korvata odotuksen annoksen koossa.

Päivän ohjelmassa oli lapsille retken kaikista tärkein kohde, Legoland California.

Tämäkin huvituspuisto on niin laaja, että kannattaa jo etukäteen vähän katsastella, mitä sieltä tahtoo nähdä. Päivän kuumuus vei meiltä voimat jo ennen iltaa ja ahkerasta hileisten limonadien lipittämisestä huolimatta monta osiota jäi täältäkin katsomatta. Alkuun jumituimme pitkäksi aikaa huvipuistolaitteisiin, mutta jaksoimme sitten kuitenkin vielä kävellä katsomaan pienoismalleja ja muutaman esityksen. Kivaan liikennepuistoon tai Legolandin omaan vesipuistoon emme edes yrittäneet. Helposti tuonne saisi pari päivää vierähtämään.

Hampurilaispäivällisen jälkeen loppuilta rentouduttiin taas hotellin uima-altaalla. Hotellin hot tubillekin löytyi käyttöä. Se oli nimittäin lämmityksen ja kuumien päivien jäljiltä illalla miltei kiehuvan kuuma. Väsyneiden jalkojen kylvettämiseen allas soveltuikin mainiosti.

Lego-talonkin pihalla liehuu lippu.

Hei, China-town!

Ja Pier 39.

Pien- ja suurkaupunkeja.

Mardi Gras.

Lego Clubhouset olivat varsin kivoja. Ensimmäisessä, joka oli aivan sisäänkäynnin tuntumassa, tuunattiin omanlainen kilpa-auto ja sitten sillä ajettiin alamäkirataa ajanottoon rinnakkain toisten kanssa. Melkein kävelimme tämän aktiviteetin ohi, mutta kannatti kyllä pistäytyä sisälle.

Alueen toisella laidalla kävimme viimeiseksi toisessa Clubhousessa, jossa myytiin legopalikoita irtokarkkimyyntinä ja annettiin mahdollisuus kasata oma ukkeli itse valituista osista. Sopivasti kolme kaveria kuului samaan pakettiin, joten jokainen tyttö sai tehdä omansa. Irtopusseihin kerättiin kaikkea pinkkiä ja violettia. :)

Suru oli kotiin tultuamme melkoinen, kun huomasimme, että nämä lego-ostokset olivat siinä kassissa, joka unohtui hotellille. Eilen puoliso kulutti huomattavasti aikaa puhelimessa järjestellen UPSin kaveria hakemaan pussia. Siellä on sisällä paitsi matkamuisto-ostokset, myös runsaasti elektroniikkaa... Vähän jänskättää, noinko tuo löytää meitä enää.

Lomanen San Diegossa - ensimmäinen päivä

Syyskuun ensimmäinen päivä oli täällä lomapäivä, Labor Day. Pyysimme lapsille vapaata koulusta myös perjantain ja vietimme pitkän viikonlopun San Diegon tietämillä. Siellä oli paitsi lämmintä (iltapäivisin n. 32-33 C) myös paljon, paljon tekemistä lapsiperheelle. Kaikissa käymissämme kohteissa jouduimme lähtiessä toteamaan lapsille, että kaikkea ei tässäkään paikassa yhden päivän aikana kerkeä. Ja me emme siis tällä reissulla edes menneet siihen mikkihiiripuistoon.

Suunnitelma oli ajaa suurin osa matkasta I-5-nimistä reittiä, jota pitkin voi ajella rannikon suuntaisesti San Franciscosta Los Angelesiin ja ylikin. Menomatkalla emme vain koskaan I-5:lle päässeet. Sinne johtavalla tiellä oli jossain kohden kyltti, että edessä on ruohopalo ja odotettavissa on viivytyksiä. Myös kirsikkakojun myyjä varoitti puolisoa samasta. Todellisuudessa tie oli täysin poikki. Yllä kuva maastopalon paikalle kiitävistä paloautoista. Maasto paloi lukemamme mukaan molemmin puolin tietä ja vasta seuraavana aamuna netistä löytyi tietoja siitä, että palo oli sammutettu.

Me satuimme paikalle varsin pian sen jälkeen, kun kulku oli katkaistu. Päätimme tuota pikaa kääntyä ympäri ja etsiä vaihtoehtoisen reitin. Jo tuolloin autojono takanamme kiemurteli kilometrien mittaisena. Autoja ei kuitenkaan käännytetty, vaan joitakin tunteja myöhemmin paikalta pääsi kuulemma jatkamaan matkaa yhtä kaistaa pitkin.

Vaihtoehtoreitti tarkoitti meille koukkausta itään ja parin kolmen tunnin lisäystä ajomatkaan. Matkalla näkyi vielä kaksi muuta ruuhkaa, joista ensimmäinen johtui tietyöstä ja toinen onnettomuudesta. Olimme lopulta perillä majoituspaikassa Escondidossa joskus yön pieninä tunteina.

Hotellimme aamiainen osoittautui juuri niin kehnoksi kuin etukäteen netistä katsomamme käyttäjäarvostelut olivat varoittaneet. Tarjolla oli kahdenlaisia sokerihuurrettuja muroja, vehnäleipää ja vohveleita; kahvia, teetä ja mehua. Olin onneksi napannut jo kotoa mukaan paketin gluteenitonta leipää, sillä yhtään mitään syötäväähän tuossa ei minulle ollut. Ensimmäisenä aamuna kuitenkin nukuimme sen verran pitkään, että kävelimme jo siivotun aamiaistilan halki ja löysimme läheltä ihanan pienen Westside Cafen. Suosittelen!

Yön lyhyydestä huolimatta lapset lähtivät hyvän aamiaisen jälkeen yllättävän reippasti ensimmäiseen hauskanpitokohteeseen. San Diegoon suuntaavien kannattaa hiukan katsella, jos mahdollista, millaisella lipulla lähtee matkaan. Pääsylippuja voi toki ostaa paikan päällä jokaiselta lippuluukulta, mutta useammankinlaisia etukäteis- ja yhteislippuja on saatavilla ja ne käyvät useamman kohteen kävijän kukkarolle edullisemmiksi.

San Diegon eläintarha safareineen oli jälkeenpäin ajatellen matkamme parasta antia. Eläintarha oli kaunis ja siellä oli paljon nähtävää. Kävimme katsomassa myös lintuesityksen, jossa papukaijat, kotkat, sihteerilinnut ja villisiat (kyllä) tekivät meihin suuren vaikutuksen. Meidän lippumme salli safareista Afrikan. Se oli hieno. Kirahvit ja virtahevot näyttivät käyskentelevän laajalla alueellaan melko tyytyväisinä oloonsa.










Ihmisten viilennystä oli noin 93 Fahrenheitin (34 C) lämmössä ajateltu myös. Jokainen myyntikoju täytti maksutta asiakkaiden vesipullot ja lapsille oli vesileikkialue. Meidän lapsemme kastelivat siellä vaatteensa ja kenkänsä läpimäriksi kuin olisivat kylvyssä käyneet - ja hyvä olikin. Kuvassa näkyy katoksen reunaan asennettuja sumuttimia, joilla ihmisiä spreijattiin aina, kun he asettuivat jotakin jonottamaan. 

San Diegon eläintarhassa puhuttiin paljon luonnon monimuotoisuudesta ja suojelemisesta. Kaiken kaikkiaan jäi hyvä mieli siitä, että oli saanut viettää päivän kauniissa, hyvin hoidetussa, loppuun saakka ajatellussa ja vastuullisesti toimivassa paikassa.

Amerikanlippukuva otettiin hotelliinmenomatkalla omia hedelmiä myyvän maatilan portilta. Jos näet tämän matkallasi, pysähdy ja osta tästä paikasta appelsiineja ja appelsiinimehua. Ne appelsiinit ovat taivaallisia! Kuin silkki ja appelsiini olisi risteytetty! Puolison mielestä nautin näistä appelsiineista ehkä hiukan enemmän kuin ihmisen olisi terveellistä mistään ruoasta nauttia, mutta aivan todella - täältä saa appelsiineja, jotka ovat parempia kuin suklaa.

Olimme etukäteen suunnitelleet menevämme safarin jälkeen vielä uimaan. Waterpark sai kuitenkin jäädä odottamaan toista päivää, sen sijaan viilennyimme kaikki yhdessä hotellin uima-altaassa. Lapsista oli ratkiriemukasta riekkua vedessä yhdessä omien aikuisten kanssa. Tämä kerrottakoon erityisesti sille ystävälle, joka vastikään lähetti minulle artikkelin "huonoista äideistä", jotka lueskelevat altaan reunalla sen sijaan, että leikkisivät lastensa kanssa. ;)

Päivällisellä kävimme tutustumassa Chipotlen konseptiin, joka puolisolle oli toki jo tuttu. Lapset yllättivät taas, he söivät chilistä ruokaa varsin mielellään. Chipotlelle täytyy antaa tunnustusta myös keliaakikkojen huomioimisesta. Kun sanoin tahtovani gluteenittoman ruoan, yksi annostelijoista vaihtoi puhtaat hanskat käteensä ja ilmoitti hoitavansa koko annokseni (yleensä lautanen siirtyy henkilöltä toiselle, kunnes päätyy kassalle). Haluamani täytteen astia vaihdettiin kaiken varalta uuteen, koska edelliseen olisi voinut muiden asiakkaiden jäljiltä päätyä gluteenia muista ruoista. Myös puolisolta tiedusteltiin, kuinka tarkkana hänen lautasensa kanssa on oltava.

Jälkiruoka nautittiin viereisessä frozen yogurt -paikassa. Muutaman pöydän päässä kuulimme puhuttavan suomea. Vain suomalaiseen kohteliaisuuskoodiin kuuluu se, että kun me harvat maailmalla kulkevat kohtaamme, jätämme toisemme kauniisti rauhaan ja luikimme pakoon katsekontaktia välttäen. :)

Kaiken kaikkiaan ihana päivä. Uni tuli odottelematta.