Tämän kupletin juoni tiivistettynä:

näkökulmasta riippuen
joko suomenamerikkalainen
tai amerikansuomalainen mies,
suomalainen vaimo,
kolme tytärtä,
kalifornialainen löytökoira
ja vasta alkaneita seikkailuja
Yhdysvaltojen länsirannikolla.


perjantai 31. lokakuuta 2014

Susi, lammas, kaali ja halloween

Teiniintyvän luokkakaverin äiti varoitti minua tästä jo yli kuukausi sitten: Halloween on ISO juttu.

Tänään, kun näin ensimmäisen Minecraft-pojan, olin kuitenkin tosi onnellinen. Kyseinen poika näytti aivan siltä, että hänen äitinsä olisi tavallinen ihminen. Sellainen, joka ei ehkä saanut leivottua perheelleen kurpitsajuustokakkua, koristeltua talon pihaa hautausmaaksi, osallistuttua leipojaisiin ja juhlanjärjestelyihin sekä preschoolilla että koululla ja lisäksi hankittua lapselleen palkintosijalle yltävää naamiaisasua. Se suoraan sanoen näytti siltä, että lapselle oli aamukiiressä istutettu pahvilaatikko päähän ja todettu, että kylläpä tuli hyvä.

Sitten näin useampia minecraft-asuja ja tajusin, että se onkin juttu ja ne pahvilaatikot on luultavasti kovalla rahalla ostettu kaupasta kuukausia sitten, koska nehän vietiin varmasti käsistä ja saatavuus loppui kauan ennen kysyntää.

No oli meidän lapsilla asut. Ja ihan ookoot sellaiset.

Mutta muuten tämä päivä on ollut kuin se koululaisten vanha arvoitus, jossa yhdellä veneellä soudetaan saareen kaalia, lammasta ja sutta eikä kukaan saa päästä syömään ketään.

On tosi hienoa, että amerikkalaiset jaksavat panostaa lapsiin.

Panostuksen määrä vain on aivan armoton.

Tavallaan on ehkä ok (no ei ole, mutta sovitaan että olisi), että koululla on joka viikko vähintäänkin yksi erityistapahtuma. Esimerkiksi ensi viikolla siellä voisi viettää kolme iltaa, koska on Family Reading Night ja kaksi iltaa Book Fair. Ja totta kai jotain NIIN ISOA kuin Halloween pitää juhlistaa kunnolla! Mutta voisiko olla vaikka sellainen sääntö kuitenkin, ettei yhtä lasta kohden saisi olla yhden päivän aikana enempää kuin yksi juttu, johon vanhemman tulee osallistua?

Tänään aamu alkoi koululaisten pukuparaatilla 8.30. Puoliso vei lapset ensin kouluun autolla ja koska minä en ehtinyt siihen kyytiin mukaan, kävelin kymmenen minuuttia jäljessä koululle videoimaan.  Kukaan ei koululla oikein tuntunut tietävän, mistä paraati kulkee ja minne. Joku sanoi, että se on sisällä ja joku, että ulkona. Molemmat olivat oikeassa: lapset kulkivat jonoissa luokittain sisään ja ulos rakennuksista, joissa siis kaikissa on useampia sisäänkäyntejä (varmaankin turvallisuussyistä).

Näin ensin monta kertaa Kouluuntuneen enkä kertaakaan isompaa tyttöä. Lopulta päätin parkkeerata hänen luokkahuoneensa ulkopuolelle, koska siitä sen lapsen olisi pakko kävellä, kun palaisi luokkaansa. Odotin. Ja odotin. Ja joko sanoin, että tänään on satanut koko päivän vettä?

Lopulta selvisi, että isomman lapsen luokka ei vielä ollut paraatiin liittynytkään, sillä he olivat istuneet omassa luokkahuoneessaan vilkuttelemassa koulutovereille, jotka kävelivät heidän pulpettiensa lomitse kohti toista ovea.

Olin koululla miltei tunnin videoimassa letkakävelyä. Sain kuin sainkin videolle molemmat lapset.

Siinä seisoskellessa kerkesi muistua mieleen, että aamupala-aikaan huolehdin enemmän koiran ulkoilutuksesta kuin esimerkiksi omien lääkkeiden muistamisesta. Huimaus vielä vaivaa vähän, koulunpiha keinui ja tie tilttasi välillä pystyyn. Pidin parhaana hakea kotoa lääkkeet ennen seuraavaa rastia.

Tällä välin puoliso oli ajanut pienimmän preschooliin ja mennyt hetkeksi töihin. Mehän siis suhasimme tätä päivää edelleen yhdellä autolla, mistä se koululaisarvoitus-fiilis kivasti saatiin aikaiseksi. Nyt puolison piti tulla hakemaan minut kotoa ja minun viedä hänet takaisin töihin. Sen jälkeen jatkoin matkaa preschoolille, jossa perinteinen trunk & treat - eli jaa lapsille karkkia autosi takaluukusta käsin - oli siirretty sateen vuoksi sisätiloihin. Lapset kiersivät valtavaa pöytämuodostelmaa kassit ojossa ja aikuiset lappoivat pusseihin karkkia, rusinoita, tarroja, pretzeleitä ja hammasharjoja.

Joku innokas vanhempi oli tuonut paikalle valtavan koristeen, jonka sisällä puhalsi tuuletin ja humisutti ympäriinsä koristepapereita. Koristeluun oli kyllä muutoinkin panostettu merkittävästi ja miltei kaikilla aikuisilla oli hieno asu. Minulla oli noitahattu päässä ja karkit kulhossa. Asetin ne jonkun ahkeran äidin koristeleman pöydän kulmalle. Viereeni asteli merirosvoasuinen pastori, joka läjäytti pöytään karkkinsa muovipussissa. Huojennus.

Oma pienimmäinen oli trick & treat -kierroksella tietysti ensi kerran elämässään, mutta oppi jutun jujun kiitettävän vikkelästi. Hän hoksasi, että yleisessä kaaoksessa kukaan karkkia jakavista aikuisista ei oikeastaan tiennyt, oliko joku lapsi tulossa vai menossa ja kuinka monetta kertaa. Siinä vaiheessa, kun näin lapseni ja häntä innoissaan peesaamaan lähteneen pikkupojan omalla kulhollani viidettä kertaa, vihelsin pelin poikki ja talutin lapsen opettajan luokse. Kassi oli ehtinyt tulla hyvin, hyvin täyteen. Hammasharja-täti on kuitenkin selvästi ollut tavallista tarkempana, koska harjoja kassissa on vain yksi. Rusinapaketteja kaksi, pretzel-pusseja useampia...

Koska lapsen preschool-päivää oli tässä vaiheessa vielä parisen tuntia jäljellä, jätin pienimmän preschoolille ja lähdin ajamaan puolison työpaikalle. Noukin hänet mukaan ja kävimme pikapikaa lounaalla. Palautin puolison työpaikalle lähtiessäni hakemaan pienintä ja hain hänet taas kyytiin paluumatkalla. Tehokasta työaikaa oli tässä vaiheessa taas kerrytetty puoli tuntia, minä aikana puoliso oli ehtinyt kertoa pomolle, että oli jo ehtinyt hoitaa asian, jonka tämä pyysi häntä aloittamaan ja ettei aikonut osallistua työpaikalla juuri alkaviin kolmen tunnin halloween-juhlallisuuksiin.

Niiden aikana kukaan ei luonnollisesti olettanut kenenkään tekevän töitä, mikä olikin tosi hyvä juttu, sillä teiniintyvän opettaja oli päättänyt olla oikein yli-innokas ja järjestää iltapäiväksi luokkajuhlat! Näistä oli tiedotettu opettajan pitämässä ylimääräisessä blogissa joskus parisen viikkoa sitten. Minä en oikein sitä blogia seuraa ja kuulin juhlista ekaa kertaa, kun sain kalenterimuistutuksen sähköpostiini eilen illalla seitsemältä. Enkä siis ole paria viikkoa leiponut ja koristellut, kuten kaikki muut hyvät ja aktiiviset äidit ovat tehneet. Koetin myös ehdottaa teiniintyvälle, etten ehkä pääse osallistumaan tähän partyyn, minkä lapsi reippaasti myönsi mahdolliseksi ja ymmärsi minua ääni ja leuka väristen, vaikka totesi kaikkien muiden vanhempien kyllä tulevan.

Niin että puoliso on nyt sitten siellä.

Minä sen sijaan pidän sadetta kotona puolisen tuntia ja haen sitten kotiin kouluuntuneen. Mahdollisesti odotamme koululla toiset puoli tuntia, että luokkapirskeet päättyvät, jotta puolison ja teiniintyvän ei tarvitse kävellä kotiin sateessa, joka juuri nyt näyttää yltyneen tihkuttelusta ihan kelvolliseksi kaatosateeksi.

Koetin ehdotella, että voisimme kieltäytyä tämän juhlapyhän viettämisestä siihen vedoten, että se loukkaa kulttuurista taustaamme. Puoliso sanoi "höpö höpö" ja totesi ensi vuonna pyytävänsä koko päivän henkilökohtaiseksi vapaapäiväksi. Toki kuvio helpottuu jonkin verran jo siitä, että ensi kerralla kaikki lapset ovat - toivottavasti - samassa oppilaitoksessa, eikä edestakaisin suhaamista - toivottavasti - kerry aivan näin paljon.

Hei, mutta taas on mentävä. Eikä tässä siis olla ehditty siihen varsinaiseen iltajuhlintaan vielä ollenkaan! Kuvia seuraa myöhemmin. :)


keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Se mitä en sano

Yksi tuttu ihminen pyysi, että olisin hiljaa. Oikeastaan se oli vihje. Mutta naisten kesken on tapana lukea rivien välitkin. Asia tuli siis ihan selväksi: eikö elämässäni oikeasti ole mitään muuta? Enkö edes joskus voisi olla hiljaa siitä, että olen sairas ja kipeä?

Olen ollut kiukkuinen kolme päivää. Ne samat päivät olen potenut migreeniä.

Päänsärkyä edelsi käynti ensiavussa. Sinne mentiin tällä kerralla ensihoitajien kanssa, sillä oireet olivat kotona sitä luokkaa, että pyysin miestä hankkimaan apua. Ensihoitajat - en minä itse - olivat tilannetta tarkisteltuaan sitä mieltä, että rouvan on syytä lähteä mukaan. Vointi koheni muutaman tunnin testien, tarkkailun ja tarkistusten jälkeen. Oireet olivat kuitenkin todellisia, mitattavia ja hiukan pelottaviakin. Ne saattavat kuulua vanhojen sairauksieni kirjoon tai olla jotain muuta, uutta. Tämän kokemuksen koetin tutulle ihmiselle kertoa.

Kroonisesti kipeistä ihmisistä jokainen tietää sen, miltä tuntuu, kun toiset mitätöivät, vähättelevät eivätkä kuuntele. "Joko sä taas kävit lääkärissä / podet jotain kipua / otit lääkkeen / valitat?" Ajatella. Että pysyvästi sairas kehtaakin. "Sun pitäisi vain piristyä / ajatella jotain muuta / liikkua vähän enemmän / koettaa tätä ihmelääkettä." Luuletko oikeasti, etten jo yrittänyt tuota kaikkea?

Kukaan ei juokse lääkärissä huvikseen. Tuskin kukaan säälisirkuksen vuoksi tekee itselleen sitä, mitä krooninen vaiva ihmiselle tekee. Kipukroonikot pääsääntöisesti eivät ole laiskoja, itsekeskeisiä, hulluja, huomionhakuisia tai hypokondrikkoja. Muutaman vertaisryhmän perusteella väitän tietäväni, että suurin osa heistä - meistä - on tavallisia ihmisiä. Ihmisiä, jotka taistelevat joka päivä omaa hiljaista taisteluaan näyttääkseen kohtuullisen normaaleilta, elääkseen osapuilleen kuten haaveilivat ja suorittaakseen edes osan velvollisuuksistaan.

Huonona päivänä kipu on silti tauotonta. Kun kipu alkaa näkyä tai kuulua, se on jo sietämätöntä tai esimerkiksi rajoittaa merkittävästi jonkin nivelen liikerataa. Siihen asti siitä ollaan hiljaa.

Tänään menin taas lääkäriin. Menin taas laboratorioon. Odotan taas lähetettä. Uudessa maassa ja uudessa elämänvaiheessa tekisin mielelläni niin paljon muutakin kuin oppisin ulkoa lääkärikeskuksen käytävät. Se, että sinä, tuttu ihminen, kyllästyneenä kysyt, mitä muuta minulle kuuluu, on yksinkertaisesti loukkaavaa. Ikään kuin olisin valinnut tämän itse. Ikään kuin se ei olisi jotain, jonka kaikin voimin koetan joka päivä ohittaa.

10 000


Blogia on käyty nyt katsomassa yli kymmenen tuhatta kertaa!

Tiedämme, että jotkut läheiset ihmisemme käyvät täällä, mutta sattumalta tai tarkoituksella, on tänne löytynyt muitakin lukijoita. Blogin tilastoista selviää, että tekstejä katsellaan eniten Suomesta, toiseksi eniten Yhdysvalloista. Käyntejä on kuitenkin melkein joka mantereelta: täällä on piipahdettu Euroopan ja Pohjois-Amerikan lisäksi myös Lähi-idästä, Aasiasta, Afrikasta ja Australiasta. Unohdinko jonkun?

Blogia on haettu sen nimellä ja nimentapaisilla hakusanoilla. Sen lisäksi tänne on päädytty, kun on etsitty tietoa kipsinpoistosta, ratsastustunneista, Kalifornian kuivuudesta ja matkustelusta San Franciscon alueella. Toivottavasti viihdykettä on ollut tarjolla silloinkin, kun varsinaista tietoa ei ole löytynyt...

Blogilla näyttää olevan vakituisia kävijöitä ja seuraajia sen lisäksi, että esimerkiksi blogilistan kautta käväistään satunnaisesti. Jossain vaiheessa tätä näyttivät selkeästi selaavan robotit ja aina välillä huomaan, että joku on juuri aloittanut blogin lukemisen vanhemmista teksteistä alkaen. Tilastot ovat sitten ihania!

Kaikkein suosituimpiin teksteihin kuuluu mm. "Puhdistukseksi" nimeämäni teksti, joka kertoi kevään raivausurakasta - osumien toivossa tekstit kannattaa siis nimetä esimerkiksi kuuluisien kirjojen nimillä. :) Suosituin on kuitenkin se postaus, jossa selostan puolison työhaastatteluprosessia meren yli. Siitä on toivottavasti jollekulle ollut hyötyä.

Blogin kommenteista olen ymmärtänyt, että tekstejäni ovat lukeneet mm. alueelle muuttamassa olevat ihmiset. Jonkun heistä tiedän sittemmin tavanneenikin, mikä on tosi hauskaa! Luultavasti tapaaja itsekin tietää tavanneensa minut, vaikka blogi näennäisen anonyymi onkin. Se on lähinnä valinta lasten puolesta, sillä hehän seikkailevat blogin teksteissä tahtomattaan ja koko blogista vain aavistuksenomaisesti tietoisina.

Lukijat ovat blogin tärkein juttu. Kiitos yli kymmenestätuhannesta käynnistä ja tervetuloa aina vain uudelleen. Jättämänne käyntijäljet ja kommentit ovat kirjoittajalle ilo.

torstai 23. lokakuuta 2014

Päivä San Franciscossa

Ennen kuin tärkeät ihmisemme lähtivät takaisin Suomeen, vietimme vielä yhden kivan päivän San Franciscossa heidän kanssaan. Kuvistakin näkyy, että päivä oli viileä ja pilvinen. Sekä meno- että tulomatkalla sateli vettä. Se oli toinen sade täällä. Mennessä katselin jo hiukan hädissäni sääennusteita, sillä eihän meillä ollut edes takkeja mukanamme. Onneksi ennusteet sanoivat, että voisin odottaa sateen päättyvän puolessa tunnissa - ja niinhän se tekikin.



Pääsimme ajelemaan vanhoilla kaapelilinjoilla. Oli oikeastaan aika hurjaa menoa. Avonaisella penkillä ollessamme olin huolissani siitä, että joku lapsista päättää muksahtaa maahan ja siitä, että vastaantulevan samanlaisen vaunun matkustajat tuuppaavat repuillaan ryhmämme seisovia jäseniä ja siitä, että mahtaako koko vaunu oikeasti nousta turvallisesti ylös jyrkkää mäkeä - saati laskea sen toista puolta alas. Kaikki huolet olivat turhia ja ajelu lasten mielestä melkein kuin huvipuistossa.

Satunnaiselle matkaajalle muutamia vinkkejä: lipun tähän ja muihinkin kulkupeleihin saa ostettua kuljettajalta joko kerta- tai päivälippuversiona, mutta vain, jos mukana on tasaraha. Maksun määrä kannattaa tarkistaa useammasta lähteestä, sillä nettisivuilta löytyy vanhentunuttakin tietoa. Useamman päivän lippua varten on kipaistava visitor centeriin, joka löytyy näppärästi ainakin kahden linjan kääntöpaikan vierestä. Sieltä ei välttämättä kuitenkaan kannata kivuta vaunun kyytiin, sillä jos pitkän jonottamisen sijaan kävelee lyhyen matkan seuraavalle pysäkille, voi ajelulle päästä nopeammin.


Päädyimme ostostelemaan ja jätskeille Fisherman's Wharfin alueelle. Lapset olivat jälleen erinomaisen hyvin jokaisen turistimyyjän kohderyhmää, emmekä varmaan yhdestäkään kimaltavia asioita myyneestä kojusta päässeet kompastumatta eteenpäin.


Aaltoja lapset olisivat katselleet vaikka kuinka kauan. Niiden ikuisessa rytmissä on jotakin syvästi rauhoittavaa.


Mäkien jyrkkyyttä on kuvista vaikeaa hahmottaa. Monissa kohdin autot ovat risteyksissä yhtään liioittelematta ainakin 45 asteen kulmassa. Hyvät jarrut ja mäkilähtötaidot ovat tässä kaupungissa tarpeen. Muutoinkin liikenne oli aivan toisenhenkistä kuin muilla alueilla, joilla olemme ajelleet. Esimerkiksi jalankulkijat saattoivat hyppelehtiä eteen aika arvaamattomasti tai joku autoilija päättää, että punaisilla valoilla on vasemmallekin kääntyminen sallittua. Omilla kotikulmilla taas tuntuu, että jokaista silminkantamattomiin typötyhjän pikkukadun stop-merkkiäkin totellaan ihailtavan uskollisesti.

Päädyimme ennen kotiin ajelua vielä purkamaan lasten energiaa satunnaiseen leikkipuistoon, josta olikin huikeat näkymät yli kaupungin.

lauantai 18. lokakuuta 2014

Katastrofivalmiudessa

Sairastuvan pito on jatkunut. Onneksi sairastamme vain harmittomia tauteja, mutta ikävää se on ollut yhtä kaikki. Pienin on mennyt kuumeessa toista kierrosta napattuaan puolisolla jo olleen flunssan ja minä poden pienimmän viime viikolla pitämää tautia. Koira on makoillut uskollisesti päivästä toiseen sen vieressä, joka kulloinkin on ankarimmin sairastanut. Tänään koira on hakeutunut jo tavanomaisille lepopaikoilleen toiseen huoneeseen. Se tarkoittanee, että olemme toipumassa?

Onneksi on puoliso. Kun nukahtelin kuumeessani on/off koko päivän, puoliso teki töitä etänä ja kuljetteli koululaiset. Tätä kirjoittaessani hän on teiniintyvän ja tämän ystävän kanssa shoppailukierroksella, jota tytöt ovat odottaneet monta viikkoa. Minulle lähetellään kuvia WhatsAppiin: samalla taitaa tarttua mukaan joitakin hankintoja myös meille kotiin jääneille. Pääsen todella helpolla, varsinkin kun en muutenkaan kauheasti ostostelusta nauti.

Onneksi on kotiin kuljettavia ostospalveluita. Ensi viikon alussa preschoolille tulee toimittaa suureen pakastepussiin pakattua säilykelihaa, välipalapatukoita, pähkinöitä ja kuivattuja hedelmiä, mehua, unikaveri, hammasharja ja rauhoittava kirje siltä varalta, että jokin katastrofi (lähinnä maanjäristys) sattuisi lapsen hoitopäivän aikana. Tarvikkeet ovatkin sairastamisesta ja kotona nyhjäämisestä huolimatta kasassa, kunhan viimeisetkin pähkinähössäkkelit (kuten pienin sanoo) illansuussa toimitetaan suoraan ovelle.

Selviytymispakkaus on jälkimaininkeja preschoolilla jokunen viikko sitten järjestetystä maanjäristyspäivästä. En silloin ollut siihen kovin tyytyväinen: kovassa helteessä suurin osa päivästä vietettiin ulkosalla / teltassa ja varauduttiin pahimpaan. Lapsille ammattitaitoinen henkilökunta tietysti markkinoi jutun ulkoleikkinä, leiriytymisenä ja picnicinä, niin että pienimmästä päivä oli aika kiva. Harjoitus vietiin pitkälle: jokaisen vanhemman piti todistaa henkilöllisyytensä lastaan hakiessaan.

Selviytymispakkaus pitäisi kyllä koota myös kotiin, vaikka meillä toki puhdasta pullovettä ja kuivaruokaa kaiken aikaa on. Eilen tuli kuluneeksi 25 vuotta edellisestä suuresta maanjäristyksestä alueella, paikallislehti muisteli tapahtunutta laajassa artikkelissa ja netissäkin teema tuli vastaan. Selviytyminen maanjäristyksestä näyttäytyi paikallislehden artikkelin valossa arpapeliltä: kun tiet halkeilevat ja kerrostalot romahtelevat, sattumanvarainen muutaman metrin ero ihmisen tai auton sijainnissa voi olla ratkaiseva.

Koululle selviytymispakkauksia ei ole (vielä?) pyydetty, mutta turvallisuusasiat otetaan sielläkin hyvin vakavasti. Aamuisin opettajat esimerkiksi valvovat, etteivät lapset astu yön jäljiltä yhä kostealle nurmikolle - sillä siinä voi liukastua. Molemmilla koululaisilla on tähän mennessä ollut myös maanjäristysharjoituksia ja tulipaloon varautumista.

Kouluuntuneelle perjantaiset paloharjoitukset jäivät hyvin mieleen. Palomiesten opetustuokion jälkeen hän halusi tarkistaa meidän palovaroittimemme ja keskustella hätäpoistumisteistä. Selostus kääntyi herkästi englanniksi, kun asia oli sillä kielellä lapselle opetettu. "Sit kun ne tulee hakemaan, niin ei saa hide, vaan pitää huutaa: "I am here!"

Kaiken kaikkiaan kotoisat katastrofimme ovat tänään hyvin pieniä. Illalla aiomme ratkoa yhdessä kuivakaapin kriisiä. Ilmeni, että sitä on siivottava hyvin tiheästi, muuten iltaisin keittiössä piankin lepattelee vaarattomia, mutta ällöttäviä riisiä ja jauhoja syöviä koihyönteisiä (rice moth). Helpollapa siis selviämme, kaikki on hyvää sekä kaunista - ja ensi viikolla hankin kuivakaapin tavaroille hirveän läjän lasipurkkeja.

maanantai 13. lokakuuta 2014

Pistäytyminen Yosemitessa


Perjantaina pikkuneiti oli sen verran kunnossa, että uskalsimme lähteä tien päälle. Alkuperäisen suunnitelman mukaan olisimme ajaneet vasta lauantaina. Puoliso kuitenkin löysi perjantaina iltapäivällä lemmikkiystävällisen motellin, jonne koira sai lähteä mukaan. Lähdöstä tuli aika haipakkaa. 

Meidän piti olla perillä jokseenkin järkevään aikaan. Kun tuttuun tapaan sitten sujahdimme ohi jostakin olennaisesta käännöksestä ja päädyimme jälleen ajelemaan pimeitä pikkuteitä, oli italialaisravintolan sulkeutumisaikaan lopulta vain vartti, kun istahdimme pöytään. Meitä palveltiin silti iloisesti ja kiireettömästi. Kaksi lasta yritti urheasti pistellä maailman suurinta pitsaa, nuorin koetti kovasti olla nukkumatta lautasensa päällä. Jälkiruokalistan lupaama gluteeniton suklaakakku jäi harmittavasti odottamaan seuraavaa kertaa.

Äkkilähtö perjantaina osoittautui kaikin puolin hyväksi ratkaisuksi. Ajamista oli näinkin aivan riittämiin ja nyt lapsille jäi kuitenkin sunnuntai aikaa toipua, ennen kuin tänään oli taas jaksettava kouluun. 

Varsin mielelläni olisin kyllä jatkanut autoilua eteenpäin suomalaisten läheisten kanssa. Kun me käännyimme kohti kotia, he suunnittelivat katsastavansa Yosemitea vielä vähän lisää ja jatkavansa matkaa Death Valleyyn.

Menomatkan maisemia.

Yön vietimme Jamestownissa ja aamulla suuntasimme etsimään aamiaista hyvin viehättävään Sonoraan. Tämän talon kuvasin aamukävelyllä koiran kanssa.

Kävellessäni puoliso tilaili minullekin hashbrownia, kananmunia sunny side up ja pekonia. Lapset söivät pancakeseja, tietysti.

Sonorasta oli vielä puolentoista tunnin matka Yosemite Visitor Centeriin. Matka kulki upeiden maisemien halki.

Osa maisemista piti kuvata auton ikkunasta, tässäkin oli alla mutkainen vuoristotie, jossa ei pysähtymispaikkaa ollut. Mennessä näkyi kylttejä, joissa kehotettiin sammuttamaan auton ilmastointi. Korkeassa nousussa sen päällä pitäminen voisi tuottaa ongelmia. Ilmoitustauluilla näkyi tekstejä, joissa kehotettiin kaikin puolin pitämään hyvää huolta kulkuneuvon kunnosta. Alueen viimeviikkoisen maastopalon arveltiin syttyneen auton tuottamasta kipinästä. Kun maasto on täysin kuivaa, yksi kipinä riittää. Ja toden totta, paluumatkalla näimme itsekin peräkärryä vetäneen auton, jonka alla sinkoili kipinöitä. Maastoon ne eivät onneksi osuneet.

Halusimme nähdä ainakin vesiputouksen...

...mutta loppukesästä ja alkusyksystä sekä kolme vuotta kestäneen kuivuuden aikaan voi käydä niin, ettei vesiputouksessa ole vettä pisaraakaan. Putouksesta alkava kuohuva koski oli sekin tässä kohden rutikuiva. Tullessa olimme tien varrella nähneet sentään pienen puron verran virtausta. Puoliso muisteli edellisen kerran vuosia sitten käydessään nähneensä siinä koskenlaskua. Nyt vettä ei todella ollut laskettavaksi asti. Vesi oli ehkä peräisin Upper Fallsilta, jonne emme edes lähteneet yrittämään: sinne kulkua kuvataan vaativaksi, kun taas Lower Falls oli jonkun sivuston mukaan fall-out-of-your-car -nähtävyys. Varsin sopiva siis lapsiperheille.


Mennessä puoliso kysyi, ottaako hän samantien lipun, jolla pääsemme puistoon vuoden ajan lisämaksuitta. Olisi ehkä pitänyt suostua. Tuolla on niin paljon nähtävää, että haluan sinne pian uudelleen!

torstai 9. lokakuuta 2014

Kotipesässä

Kolmatta päivää sairastava pienimmäinen nukkuu vieressäni olohuoneeseen avatulla sohvasängyllä. Hänen jaloissaan nukkuu koira, nyt kunnioittavasti hiukan kauemmas siirtyneenä. Koko aamun koira koetti lohduttaa pienintä ja toisen myötätuntoa ymmärtämätöntä lasta harmitti, että hänen jalkojensa päälle asetuttiin.

Ulkoa kaikuu kova ratatatatatam epätasaisella rytmillä. Siellä kunnostetaan jollain tavoin uima-allasta. Tai rakennetaan siihen jotakin uutta? Toissapäivänä se näytti hot tubilta. Eilen reikiä oli jo epäilyttävän monta. Infoa työn laadusta tai kestosta ei ole asukkaille tullut.

Suomalaiset sukulaiset saapuivat eilen. Kävelivät huoltomiehen avoimeksi jättämästä ovesta sisälle noin vain! Nyt he ovat tutustumassa maahan, päiväretkellä jossakin täällä. Kun ratatatatam hetkeksi taukoaa, kuuluu vain näppäimistön ääni, on poikkeuksellisen hiljaista.

Se, että suomalaiset sukulaiset ovat täällä, on tosi, tosi kivaa. Samalla se on myös aivan kummallista. Kotimaa ja tämä maa ovat olleet mielessäni kaksi erillistä todellisuutta. Olemme kuulleet tapahtumista siellä, mutta emme ole voineet mihinkään osallistua. Jotkut siellä ovat kuulleet elämästämme täällä, mutta osallisuus jää siinäkin ohueksi. Ja nyt yhtäkkiä nämä tutut ihmiset ovat siirtyneet todellisuudesta toiseen!

Teiniintyvä on erityisen innoissaan sukulaisleidistä, jonka kanssa hän kokee voivansa tehdä tyttöjen juttuja. Eilen lakkailtiin kynsiä ja meikkailtiin. "Voidaan kaksi viikkoa elää niin kuin naiset!" teiniintyvä julisti. Lapsi alkaa selvästi tehdä pesäeroa äitiinsä, joka on - hänen armottoman arvionsa mukaan - täysin tyylitajuton eikä, käsittämätöntä kyllä, edes tippaakaan huolissaan siitä.

Kipeän lapsen ympärille kietoutuva arkinen pesä tuntuu tänään todella ahtaalta. Koirakin pääsee ulos vain lähimmille luonnonlaikuille. Puolison kanssa sumplitaan auton siirtoa edestakaisin, jotta koululaiset saadaan haettua. Luullakseni saisin hätäapua lapsen luokkakaverin äidiltä, mutta teiniintyvän nilkan vuoksi lapsia ei voi kävelyttää koululta kenenkään kanssa (ja itsekseen kulkeminen on mahdotonta ajatuksenakin).

Onneksi Suomesta tulleet ovat täynnä seikkailua ja suunnitelmia, me saamme majapaikan tarjoajina itsellemme ilon ilman vähäistäkään vaivannäköä. Toivottavasti viikonloppuna ehditään ja voidaan kuitenkin tehdä jotakin myös yhdessä. Sitä ennen he saavat katsella maailmaa vähän kuin puolestammekin.


tiistai 7. lokakuuta 2014

Ruuhkavuosien mahdottomuudesta

Mainio Sari Helin, "huono äiti", jonka jutuista tykkään kovasti, kirjoitti muutama päivä sitten blogissaan ruuhkavuosien mahdottomuudesta ja sai mm. YLEn uutisoimaan asiasta. Blogiteksti on nähdäkseni kannanotto laajempaan yhteiskunnalliseen keskusteluun naisista, naisten asemasta, perheistä, perheiden tukemisesta ja työllisyydestä. Tämä keskustelu tuntuu ajankohtaisin painotuksin elävän Suomessa vuodesta toiseen. Tällä hetkellä sitä ylläpitää mm. tilastollinen havainto naisten työllisyyden heikkenemisestä.

Täältä katsoen suomalaisia keskusteluja on muuten kiva seurata. Joskus ne tosin ärsyttävät, harmittavat tai surettavat - kuten viikkokaupalla iltapäivälehden nettisivulla vellonut keskustelu siitä, mikä itse kutakin toisissa kaupan tilassa liikkuvissa ihmisissä ottaa päähän. Ehkä en vielä ole kyllin sisällä tässä kulttuurissa nähdäkseni paikallista keskustelua tämän mittakaavan aiheista. Tai ehkä Suomen suhteellinen pienuus antaa yhteiselle keskustelulle aivan erilaisen areenan kuin suuressa maassa koskaan.

Helinin ajatuksen tulkitsen nyt kuitenkin olleen, että Suomessa asuvissa perheissä lastenhoito vaatii niin paljon, että tietynikäisistä naisista tuntuu todella houkuttelevalta jättäytyä pois työelämästä, jos siihen vain on mahdollisuus. Näin käy etenkin, jos naisen huomiota ja huolenpitoa kaipaavat myös ikääntyvät vanhemmat. Helin varmaan tietoisesti kärjistää, kun sanoo ruuhkavuosien haasteiden tekevän töissäkäynnistä mahdotonta.

Ymmärrän oikein hyvin arjen, jota Helin kuvaa. Olen elänyt Suomessa äitinä ja/tai kasvattavan aikuisen vastuuta kantavana perheen naispuoleisena henkilönä eri elämänvaiheissa niin, että huolehdittavinani on ollut yksi, kaksi, neljä, viisi tai kuusi alaikäistä lasta. Kaksi lyhyttä ajanjaksoa olen ollut myös perheen ainoa aikuinen. Olen ollut kotonakin, mutta suurimmaksi osaksi käynyt töissä joko koko- tai osa-aikaisesti. Muistan kyllä sen ajan, kun ovesta lähtiessä piti tarkistaa, onko muistanut itsekin pukeutua. Arki oli haastavaa eikä ihan joka hetki niin kivaakaan.

Silti kummastelen, mihin muuhun kuin ilmiön kuvaamiseen Helin kirjoituksellaan pyrkii. Tulee hakematta mieleen se mainittu kauppakeskustelun teksti, jossa joku valitti kassalla hitaasti ostoksiaan pakkaavista asiakkaista. Joku toinen (se en ollut minä, mutta kommentti ilahdutti minua kyllä) totesi kommenttikenttään, että Kaliforniassa niitä ostoksia pakkaa siinä hihnan päässä mukavia jutusteleva pakkaaja, eikä ketään ärsytä. Ja tästä riemastuneet rääkäisivät, että kai se pakkaaja tulee moisille uusavuttomille myös kotiin kokkaamaan.

Täällä nimittäin huomaan ensimmäistä kertaa, että sosiaalipoliittisilla pohdinnoilla ja päätöksillä esimerkiksi lapsilisistä, vanhempainvapaista ja kunnallisesta päivähoidosta sekä toisaalta myös toimivasta terveyden- ja vanhustenhuollosta, puhumattakaan kohtuuhintaisista asunnoista, viihtyisistä leikkipuistoista, neuvolapalveluista, pikkukoululaisten iltapäivähoidosta, koulukuljetuksista, tilapäisestä vanhempainvapaasta sairaan lapsen hoitoa varten ja oikeudesta omaan sairaslomaan on oikeasti merkitystä perhesuunnittelun kannalta.

Suomessa tällaisista oikeuksista ja tukirakenteista keskustellaan lähinnä vaalien aikaan. Minullekin niiden olemassaolo on ollut itsestään selvää. Koskaan ei päivähoitopaikan kuukausihinta ole ollut ratkaiseva tekijä siinä, kuinka monta lasta olen kokenut voivani kasvattaa - ja silti käydä töissä. Kummastelen siis Helinin tekstiä kuten se kassahihnan pakkaajista riehaantunut: mitä vielä enemmän jokin taho voisi toisen eteen tehdä? Kun naisten työllisyyden mahdollistavat rakenteet jo ovat aika hyvässä jamassa, onko vuodesta toiseen jatkuva ruuhkavuosivalitus ehkä vain osa suomalaiseen julkiseen keskusteluun ikävästi pesiytynyttä marmatusta?

Tätä nykyä iltapäivisin, kun odottelen lapsia koululla helteessä puun alla, leikittelen usein miettien, millaiseksi elämäni olisi muodostunut, jos olisinkin kasvanut ja elänyt aina täällä. Olisiko minulla kolmea rakasta tytärtäni? Olisiko minulla koulutusta / työtä / toimeentuloa? Tästä leikistä lienee todellista hyötyä vain sikäli kuin se auttaa pohtimaan, tohdinko antaa omien tyttölasteni elämän muotoutua täkäläisten realiteettien ehdoilla.

Täkäläisissä realiteeteissa vanhemmilta vaaditaan paljon, koska he kantavat vastuun lapsestaan yksin, ilman että yhteiskunta paljoakaan kannattelisi puun toista päätä. Vaaditaan enemmän aikaa (lasten kuljettamiseen, läksyjen tekoon yhdessä), enemmän rahaa (julkinen koulukin haluaa kaiken aikaa lahjoituksia).

Toki nainen saa täälläkin kaiken jos haluaa ja hänellä on siitä varaa maksaa sekä lopputuloksen rahallinen että henkinen hinta. Seisoohan esimerkiksi iltapäivisin lasteni koulun edessä kuljetusautoja, jotka vievät töissäkäyvien äitien kuusi tai seitsemisen tuntia opiskelleet alakoululaiset vielä useaksi tunniksi tasokkaisiin yksityisiin iltapäiväkerhoihin opettelemaan shakkia, taekwondoa tai vaikkapa kiinaa. Näin autojen kyljissä luvataan.

Ehkä oikea ongelma onkin tässä: Suomessa naisen on usein pakko käydä töissä, jotta arki toimisi. Täällä naisen on usein oltava kotona, jotta arki toimisi. Vaikka tilannetta koetettaisiin kuinka korjata, jokin ulkopuolinen voima (kuten raha) lopulta sanelee päätöksen kotona olemisesta tai töissä käymisestä naisen itsensä (tai koko perheen) ohitse.

Meidän elämäntilanteessamme pidän suurena etuoikeutena sitä, että saan näinä päivinä olla tiiviisti läsnä lasten arjessa. Toivon silti, että kun väliaikainen työlupa aikanaan tulee, pääsen kokeilemaan myös osa-aikaista töissäkäyntiä, vaikka se saattaa edellyttää monenlaisia järjestelyjä ja aiheuttaa arkeen uudenlaista kaaosta.

Perheen ja työn yhteensovittaminen saattaa olla kaikkialla vaativaa. Lieneekö se kuitenkaan monessakaan paikassa mahdotonta?


maanantai 6. lokakuuta 2014

Sairasta sakkia

Puoliso on ollut kipeänä viikon. Vaikuttaisi tavalliselta flunssalta, vähän joltakin sitkeämmältä variantilta vain. Tänään mies menee vihdoin lääkäriin, jotta saa taudista lääkärin näkemyksen.

Siellä täällä koko maassa tavataan tällä hetkellä enteroviruksen ikävää muotoa D68, joka on vienyt erityisesti astmaa sairastaneita (lapsia) sairaalahoitoon. Sairauden laadusta olisi hyvä saada tieto, nyt kun se vähitellen näyttää tarttuneen eteenpäin ja lapsistakin jo kuuluu vaimeaa niiskutusta.

Samaan aikaan, kun puoliso tänään katsotuttaa hengitysteitään, viemme suuren lääkärikeskuksen toisessa päässä tarkistettavaksi teiniintyvän nilkan. Se kipeytyi viime viikolla ja äityi viikonloppuna sen verran ikäväksi, ettei jalalla ollut tänään asiaa kouluun. Toivottavasti jalka on lähinnä rasittunut: tyttöhän on jumpannut ja venytellyt jotakuinkin tauotta  siitä saakka, kun keksi innostuneensa cheerleaderöinnistä.

Ja jottei kahta kolmannetta, itsekin valmistaudun huomenna tehtävään pieneen toimenpiteeseen enkä näin viikon lääkkeittä kuljettuani enää ole aivan se notkein taikka kivuttomin tinasotamies.

Puolison kantava yskä on herättänyt kanssakulkijoissa havaittavia reaktioita nyt, kun koko maassa ollaan hiukan varpaillaan ebolan vuoksi. Oli toki alun alkaenkin vain ajan kysymys, koska virus tähän suureen maahan saapuu. Levollisia olemme toistaiseksi, semminkin kun Dallas on meistä vielä matkan päässä. Tämän tapauksen hoidossa tapahtuneista kömmähdyksistä soisi kyllä opittavan ja ennen kaikkea tapauksen tulisi kaikkialla avata silmiä avuntarpeelle läntisessä Afrikassa.

Jossakin uutisessa pelättiin virusmatkailun nostavan päätään. Maansa tasokkaasta terveydenhuollosta tietoiset ja ylpeät amerikkalaiset pelkäävät, että useat sairastuneet tietoisesti hakeutuisivat maahan hyvää hoitoa saadakseen.

Ja kieltämättä, kulttuurista lisäväriä näihin arkisiin haasteisiimme tuo ehkä ainoastaan hyvä sairasvakuutus, joka  tällä hetkellä takaa meille nopean ja osaavan, tasoltaan Suomessa yksityiseen työterveyshuoltoon verrattavissa olevan palvelun lähellä kotia. Teiniintyvää on tänäänkin vastassa lasten omalääkäri. Hän erityisesti on jo käynyt koko perheelle tutuksi. Tuntuu lohdulliselta tavata aina sama ihminen, jolle kaikkea ei tarvitse selittää alusta alkaen.

Flunssa ja muutkin vaivat tulevat, tietysti, huonoon aikaan. Soisin meidän olevan täydessä iskussa muutaman päivän päästä, kun saamme malttamattomasti odotettuja läheisiä ihmisiä kylään Suomesta. Ja tulee sieltä kuulemma vähän salmiakkia ja xylitolia myös, niitäkin odotetaan innolla. :)

perjantai 3. lokakuuta 2014

Varainkeruuta


"Amerikkalaisena olen tottunut maksamaan kaikesta." Luultavasti luin tämän lauseen jostakin seuraamastani blogista. Täällä arkista elämää leimaa julkisen sektorin hentoisuus ja yksityisen sektorin painavuus. Vapaaehtoistoiminta ja kaikenlainen lahjoittaminen kuuluu arkiseen elämään ihan toisella tavalla kuin Suomessa, jossa kärsivän ohi on huolestuttavasti opittu kävelemään, kun "joku toinen" tai vahva yhteiskunta hoitaa.

Huomasin muutamia viikkoja sitten, että netistä löytyy useampikin sivusto, joilla kerrotaan kotikaupungissamme ja lähialueilla avoinna olevista vapaaehtoistehtävistä. Minä päivänä hyvänsä vaihtoehtoja löytyy satoja ja alat vaihtelevat laidasta laitaan. Voi edistää terveyttä, ympäristönsuojelua tai koulutusta, auttaa vanhuksia, lapsia tai eläimiä. Voi tehdä sydämen hyvyydestä tai vuosien koulutusta hyödyntääkseen.

Ellei ole aikaa toimia, voi antaa myös rahaa. Oikeastaan pikkurahan syytäminen sinne tänne tuntuu miltei olevan yhtä olennaista hyvää käytöstä kuin kuulumisten kyseleminen. 

Yhtenä iltana asunnottomien edustaja seisoi ovemme takana. Tänään puoliso kertoi saaneensa sähköpostiin vetoomuksen köyhien lasten auttamisesta. Nälkäiset lapset katselivat suurin silmin pöydälle asetetusta brosyyristä, kun ruokailimme ravintolassa. Ympäristöjärjestön feissarit päivystivät farmer's marketilla, eläinsuojelujärjestö tuli esittäytymään puolison työpaikalle. Kirkko osallistuu talojen kunnostamiseen vähävaraisille perheille ja meidän kaikkien kuuluisi osallistua ylläpitotöihin kirkon tontilla.

Tätä kirjoittaessani lapset ja puoliso ovat koululla kävelytapahtumassa. Kävelyn oheen on järjestetty myyjäiset, arpajaiset ja hiljainen huutokauppa. Tällä kaikella kerätään varoja koulun toimintaan. Koululta on tullut viikkokaupalla sähköposteja: varatkaa aikaa, tuokaa lompakkonne ja shekkivihkonne, muistakaa ostaa, kaikki on lasten hyväksi!

En ole vieläkään aivan varma, kuinka lasten kävely liittyy varainhankkimiseen. Luultavasti maksamme jälkikäteen jokaisesta kierroksesta, jonka lapset nyt taapertavat superhelteisellä kentällä, vaikka mieluummin soisin, etteivät kävelisi lainkaan. Äsken kännykän sääohjelma mittasi 39 celciusastetta.

Autolla ajaessani tykkään kuunnella ilmeisesti suunnilleen koko maassa kuuluvaa yleiskristillistä radiokanavaa. Se mainostaa olevansa positiivinen ja kannustava, yleensä sen sellaiseksi koenkin. Puhetta on vähän, tuputusta ei ollenkaan, mutta kevyttä kristillistä poppia sen sijaan piisaa. (Koetin joskus Suomessakin kuunnella kristillistä kanavaa, mutta en vain oikeasti jaksa yksisilmäisyyttä enkä kovin monia virsiäkään.)

Nyt tuo paikallinen radiokanava kerää varoja toimintaansa. Se kertoi, ettei taustalla ole yhtään suurta organisaatiota, mikä on tietysti hyvä asia: kukaan ei sanele, mitä aalloilla puhutaan. Toisaalta se kuitenkin tarkoittaa, että suuri osa varoista kerätään ihan tavallisten kuuntelijoiden lahjoituksina. Ja nyt niitä siis tarvitaan.

Ensimmäiset keruupäivät olivat ihan jees. Musiikin lomassa aina välillä muistutettiin, että kaikesta vähästäkin oltaisiin kiitollisia. Eilen musiikki oli jo aika vähissä ja sen sijaan käynnissä oli jonkinlainen puhelinstudio, jossa ihmisiä kannustettiin ryhtymään kuukausilahjoittajiksi 40 dollarin panostuksella. Sillä rahalla tuli lahjoittaneeksi myös lämpimän takin sitä tarvitsevalle lapselle. 

Käsittääkseni kuulijoilta tuli ehdotus 20 + 20 -lahjoituksesta, jossa yksi lahjoittaja sitoutui yhteen, toinen toiseen osaan. Tämän jälkeen kuultiin suloinen tarina päiväkoti-ikäisestä, joka halusi jatkossakin kuunnella kanavaa, jota oli koko ikänsä kuunnellut ja kannusti näin vanhempansa lahjoittajiksi.

Tänään minun oli kuitenkin jo vaihdettava kanavaa autoilun ajaksi. Keskustelun sankariksi oli noussut yksinhuoltajaäiti, joka kamppaili saadakseen lapsensa college-maksut hoidettua, mutta halusi silti tukea radiokanavaa. Hän otti uskonloikan ja sitoutui kymmeneen dollariin kuukaudessa - vakuuttuneena siitä, että Jumala auttaisi häntä joka kuukausi tuon summan toimittamaan.

Yök. Jos yksinhuoltajaäideiltä aletaan viedä kymppejä, joita heillä ei ole, haluaisin vähintäänkin firman tilinpäätöksen nettisivuille kaikkien nähtäväksi. Olisi hyvä tietää, että sitä vaivalla kokoon raavittua kymppiä ei käytetä kanavan viikkopalaverin donitseihin tai, mikä vielä irvokkaampaa, lahjoittajaa luultavasti merkittävästi kovemmilla liksoilla elelevien henkilöiden palkkoihin.

Kirjoittaessani lapset ovat tulleet kävelytapahtumastaan onnellisina siitä, kuinka hauskaa heillä oli kavereidensa kanssa ja kuinka he saattoivat olla yhdessä tekemässä jotakin koulunsa hyväksi. Puoliso sanoo, että muutaman kierroksen aikana kuumuus ei ehtinyt haitata pahasti, kun lapsia kävelytettiin käytännössä juomapisteeltä seuraavalle. 

Yhteiset ponnistukset luovat yhteisöllisyyttä ja hyvää mieltä. On aivan loistavaa, että ihmiset oppivat pienestä  pitäen kantamaan vastuuta toisistaan ja yhteisöstään. Täällä silminnähden pahoinvoivan ihmisen ohi ei kävellä. Pientä maalaisjärjen hitua toisinaan kuitenkin kaipaan.