Joulureissu, osa 3

Huoneen palautusta sai siirrettyä muutamalla tunnilla eteenpäin. Vannotin teiniä, ettei ovea saa avata kenellekään. Koiran suojelemana hän jäi hotellihuoneeseen lepäämään siksi aikaa, kun me muut lähdimme tekemään konsulaattiin passireissua.

Teinin voinnin huomioiden ratkaisu oli ainoa mahdollinen, mutta kieltämättä tyhmänrohkea. Edellisenä päivänä olin seurannut Targetissa paikallisen äidin vessareissua. Sen aikana kouluikäiset lapset (poikakin) seisoivat tiukasti eriön edessä niin, että äiti näki kaiken aikaa heidän kenkänsä. Suurkaupunki.

Konsulaatissa asiat olivat hillitysti mullin mallin. Meihin arkiset hankaluudet heijastuivat vain hienoisena viivytyksenä. Passihakemus saatiin järjestelmäongelmista huolimatta - ehkä? - järjestelmään eikä säikähdyksen aiheuttanut asiakirjakaan tuottanut hankaluuksia.

Alkoi olla kotimatkan aika.

Teini alkoi tässä kohden voida aavistuksen paremmin, mutta päätimme silti jättää toimintalistalta  aiemmin suunnitellun rantareittikierroksen ja ajella kotiin suorinta tietä. Pihistin hotellisiivoojan kärryistä muutaman roskapussin mukaan autoon. Kun kirjoitan tätä edelleen kotimatkalla, pimeyden jo laskeuduttua, niille ei vielä ole tullut kysyntää.

Lumihuippuiset vuoret näkyivät tällä kerralla päivänvalossa viime retkellä tutuksi tulleen Gormanin kohdalla. Nyt lapset pelasivat tableteilla eivätkä paljoa yltyneet lumesta hihkumaan. Hetken päästä saimme kuitenkin kokea ihan oikean talvimyrskyn. Seuraavien mailien aikana tie matkasi tiukasti ylös ja alas keskellä vuoristoa. Navakka tuuli toi mukanaan ensin vettä ja riittävän korkealle ehdittyämme - räntää. Vaakatasossa.

Kalifornialaisten kanssa ajo talviolosuhteissa on vähintäänkin jännittävää. Kenelläkään ei ole talvirenkaita. Juuri kenelläkään ei ole kokemusta talviajosta. Ja sitten oli tietysti vielä se vuoristotie ja niillä ryömivät rekat.

Huokaisimme helpotuksesta, kun laskeuduimme seuraavaan laaksoon ja myräkkä loppui kuin seinään. Auto päätti ilmaista helpotuksensa hermoromahduksena ja arpoi siinä samassa vikailmoitusvalikosta päivän viestiksi jotain sellaista, joka päättyi sanoihin RIGHT NOW.

Tuntia myöhemmin piilottelin koiraa Tommyn burgeripaikan perimmäisen pöydän alla ja teini lepuutti kalpeaa päätään samaisen pöydän yllä. Ulkona puhalsi erittäin talvinen tuuli ja puolen mailin kävelymatkan päässä Bakersfieldin taaemman varikon sikhimies tutki auton sisuksia. Pienet tytöt pistelivät hodareita hyvällä halulla ja nauttivat uudelleentäytettyjä limsamukillisiaan.

Automiehet arvelivat, että auton edellisessä huollossa oli ehkä vain jäänyt jokin nollausnappi painamatta, mutta silittelivät ja hyvittelivät sen siitä huolimatta priimakuntoon. Ajoimme pitkin lähes päällystämättömiä teitä halki maaseudun, usean cows-witschiksi nimeämme paikan ohitse takaisin moottoritielle kohti oikeaa suuntaa. Moottoritien saavutettuamme auto hälytti uudelleen jotakin Suuri Hätä -tyyppistä.

Jumalan hyväntahtoisesta huumorintajusta kertoo jotakin se, että puolison buutatessa autoa hän sai puhelun autokauppiaalta, jonka kanssa oli muutamaa viikkoa aiemmin ollut puheissa. Mehän odotamme kevättalveksi kylään mummia ja olemme syrjäsilmällä seuranneet astetta isompien autojen tarjouksia. Tähän hätään, moottoritien laidalle, ei kauppoja kuitenkaan tehty.

Teini nukkuu ja virkoaa takapenkillä. Pimeys laskeutui ja pienet siirtyivät leikeistä ja piirtelystä jälleen tablettien viihdytettäviksi. Maisemia ei ole katseltavaksi. Nyt vain mennään taas, maili kerrallaan. Toivottavasti päästään turvallisesti kotiin.

Lunta!

Räntää!

Ssshhhh!

Joulureissu, osa 2

Toisen yön jälkeen oli aika suunnata etelämmäs Los Angelesin sisäpuolelle. Olimme varanneet seuraavalle päivälle ajan konsulaattiin yhden lapsen passinuusintaa varten. Los Angelesin maailmankuulun liikenteen vuoksi emme tohtineet jäädä yöksi kymmenien mailien päähän määränpäästä.

Tällä kerralla jätimme vohvelit ja siirapit suosiolla nauttimatta ja luotsasimme koko pesueen aamupalalle smoothie-puotiin. Aamiaissmoothien oheen myytiin tietysti sipsejä tai naksuja, joten aivan täysin terveellistä siitä ei silti tullut.

Päädyimme ehkä aavistuksen ikääntyneeseen, mutta hyvin pidettyyn ja siistiin hotelliin noin mailin päähän läntisen (?) alueen olennaisista nähtävyyksistä. Olimme liikenteessä niin hyvissä ajoin, ettei huoneemme vielä ollut käytettävissä. Parkkeerasimme auton ja lähdimme kävelylle koirinemme kaikkinemme.

En yleensä ottaen viihdy kaupungeissa kovinkaan hyvin. Kun tarjolla on turistialuetta ja väentungosta, mukana kolme vilkasta nuorta neitoa ja yksi hyvin sätky eläin, en odottanut tähtikadulla kävelystä nautittavaa. Los Angeles yllätti.

Väentungoksessa koira oli lopulta nostettava syliin ja joku kyllä koetti käydä käsilaukullanikin (saalista saamatta), mutta silti kokemus oli rento ja miellyttävä. Olin etukäteen varoitellut teiniä siitä, ettemme varmaankaan jaksaisi etsiä hänen kaipaamaansa potter-tähteä yli kahden ja puolen tuhannen samanlaisen joukosta. Puoliso kuitenkin googletti ja totesi, että potter oli päässyt kovaan seuraan ja vieläpä aivan Starbucksin tietämille. Sinnehän me nyt sitten olimme sattumalta suunnistamassa muutoinkin, joten neito näki tähtensä tähden.

Sitten istuimme satojen muiden turistien kanssa juuri sillä olennaisella aukiolla imeskelemässä kaikessa rauhassa lattejamme ja frappejamme, kun sen huoneen kanssa ei siis vieläkään ollut mikään kiire.

Hotellille kävelimme kierrellen ja kaarrellen. Los Angeles näytti tarjoavan jotakin kaunista, kekseliästä tai eksoottista jokaisessa kadunkulmassa: koukeroisia takorautakoristeita ikkunoiden edessä, kirkkaansinisiksi maalattuja ovia limenvihreässä pienkerrostalossa, ainoastaan jäsenille varattuja pieniä lukittuja puistoja kadunkulmissa.

Sijoitimme koiran hotellille ja lähdimme pienen lepohetken jälkeen etsiskelemään kaikelle väelle nurisematta kelpaavaa turistiruokaa. Odotellessamme pitsapaikan pöytää samalla aukiolla kuin aiemminkin huomasimme, että komean joulukuusen ja hanukkakynttelikön kierrettyään saattoi nähdä sen kuulun Hollywood-kyltin. Napsimme asiaankuuluvasti kuvia.

Tytöt olisivat mielellään jääneet hotellille katselemaan Disney-kanavalta vanhaa lastenelokuvaa. Houkuttelimme heidät kuitenkin vielä yhdelle rastille. Hollywood-kylttiä lähellä olevalla kukkulalla sijaitseva observatorio antoi puolisolle oivan mahdollisuuden täyttää vuosia sitten annettu lupaus. Teinille oli kauan sitten luvattu tähtiä ja torni, nyt hän sai ne korkojen kera.

Observatorion suuri putki oli harmillisesti rikkoutunut juuri edellisenä päivänä. Paikka tarjosi silti paljon muuta nähtävää - alla levittäytyvän kaupungin valot toimivat oivana viihdykkeenä myös koiralle ja minulle, jotka jäimme ulos viileään iltaan toisia odottelemaan. Olin kiitollinen uudesta kevyttoppatakistani ja niin oli koirakin, kun sen tovin päästä päätin takin alle kääriä.

Kun hotellihuoneeseen palatessamme etsiskelin lompakosta sinne mahdollisesti sijoitettua huoneenavainta, tajusin yhtäkkiä, että olimme unohtaneet jotakin passinhankintaan mahdollisesti vaadittavaa - kotiin saakka.

Pienet nukahtivat iltasuihkun jälkeen sänkyihinsä montakaan sanaa sanomatta. Seuraavan kerran heräsimme kahden aikoihin, kun teini kiljaisi nimeni ja syöksyi kylpyhuoneeseen.

Joulureissu, osa 1

Lähdimme matkaan joulupäivänä. Tontut olivat sittenkin tuoneet lahjat jo jouluaattona, sillä välin kun me kävimme joulukirkossa. Lapset pakkasivat uusia juttujaan mukaan. Koirakin lähti mukaan, kun sen hoito ei muutoin järkevästi järjestynyt.

Menomatkalla korkealla näimme lumihuippuisia vuoria. Lapset hihkuivat innostuneina ja ehdottivat, että lumeen pitäisi päästä leikkimään. Pienin arveli, ettei tämän lähempänä lunta olisi koskaan ollutkaan.

Olimme valinneet hyvän reitin. Seuraavana aamuna motellin aamiaisella opimme, että rantareitillä oli raivonnut maastopalo.

Lemmikkejä majoittavien yösijojen löytäminen on Kaliforniassa verrattain helppoa. Karvakaverin mukanaolo rajoittaa tosin tarjontaa jonkin verran eivätkä eläinystävälliset palveluntarjoajat pääsääntöisesti ole runsailla tähdillä siroteltuja. Saattaapa motellilla olla pikkumönkiäisiä huoneissa jo valmiiksi omasta takaa.

Tällä kerralla emme onneksi törmänneet minkään lajin mönkiäisiin, mutta oli majapaikka vähän sellainen, että turhan tarkasti ei mihinkään passannut katsoa. Yksi osoitus - joskin hyvin, hyvin yleinen - tästä oli yön hintaan kuuluva aamiainen. Jos sattuu olemaan ruokavalioltaan rajoitteinen, ei pidä olettaa syövänsä näitä aterioita. Valkoista vehnäjauhoa ja sokeria kaksin käsin kiskoneet pirpanat olivat sopivassa vireessä huvipuistoon vietäviksi.

Vuosi sitten hankittujen kausilippujen viimeiset päivät olivat meneillään. Huvipuistossa oli jonkin verran viileää ja se, yhdessä tapaninpäivään lähes virallisesti kuuluvan lahjojenpalautuksen kanssa, lyhensi laitejonoja merkittävästi. Nelisen tuntia lapset jaksoivat juoksennella laitteesta toiseen. Lounaan jälkeen vanhimmalta kuitenkin loppui peli-into. 

Puoliso heitti väsähtäneet hotellille levähtämään ja pitämään koiralle seuraa. Pienin tahtoi vielä päästä takaisin huvipuistoon vuoristorataa ja illan valoshow'ta varten.

Teinin kiukkuisuutta ja vatsakipua olisi voinut pitää oireena tulevasta, mutta me emme tässä kohden oivaltaneet lukea ennusmerkkejä oikein.

Matkalla.

Huvipuistossa.

Joulutunnelmissa.

Synttäriaamu

Sunnuntai-aamu, jona ei ole minnekään kiire.

Kaksi tyttöä leikkii keittiön lattialla. He ovat vielä pehmeissä, lämpimissä yöpuvuissaan, vaikka kello on jo liki kymmenen. 

Toisen hiukset ovat ruskeat, toisen silmiinpistävän vaaleat. Ensisilmäyksellä heitä ei ehkä tietäisi siskoksiksi. Kun leikin dynamiikkaa seuraa hetken, sosiaalinen sisaruus käy kyllä ilmeiseksi.

Tytöt odottavat vanhemman työn valmistumista. Se käy tuskastuttavan hitaasti. Aikuinen rakentaa lentokonetta niille ötököille, joilla lapset jo leikkivät. "This takes forever", huokaa nuorempi. Se vaaleahiuksinen.

On vain muutama päivä jouluun, mutta näillä lapsilla on uusi leikkikalu jo tänään. Sen syynä on syntymäpäivä.

Kuusi vuotta sitten koko perheen joulu oli erityinen. Talossa oli vastasyntynyt. Sukulaiset ja ystävät toivat mukanaan jouluaterian. Äiti hoivasi pientä ja ajatteli ensimmäistä joulua.

Se tummahiuksinen tyttö ei tuolloin ollut kovinkaan mielissään pikkusiskostaan. Pian oli kuitenkin selvää, että juuri hän sai tuona jouluna erityisen suuren lahjan. 

Nuorempi ei tainnut vielä edes kävellä kovin vakaasti, kun kaksikko eräänä aamuna hiipi hipihiljaa yhteiselle ryöstöretkelle keittiön sipsikaapille. Sen, mikä yhden taidoista puuttui, toinen korvasi.

He jakoivat kahden lapsen rattaat sekä - sittemmin ja yhä - yhteisen huoneen. Takapihan kurajärvessä he lotrasivat samanlaisissa keltaisissa kurahaalareissa ja raitapipoissa. Päiväkodissa isompi pujahti usein mukaan pienempien ryhmään, kun ei tahtonut aloittaa aamua ilman siskoaan.

Iltaisin he käpertyvät yhteisen sohvapeiton alle katselemaan samaa televisio-ohjelmaa. Ja kun yhtä yöllä pimeässä pelottaa, hän herättää siskon ensimmäiseksi turvakseen ennen matkaa aikuisten luokse.

Kaksi aivan erilaista. Kaksi hyvin läheistä.

Kaksikko alkoi pian saada lempinimiä. Paita ja peppu. Aivot ja kädet. Tiuhti ja Viuhti.

Synttäriaamuna leikin rytmi rikkoutuu. "Toi otti sen rusetin, eikä anna sitä takaisin, vaikka tää on MUN UUSI!" Sisko - niin rakas. Niin raivostuttava.

Daddy saa lentokoneen valmiiksi ja varoittaa jo edeltä käsin: sen kattoluukkua ei ole suunniteltu viimeiseen asti, nuo saranat eivät kestä kauan. Koristetarrat irtoavat aikanaan. Pikkurusetit katoavat.

Harvoin saa lahjan, joka kestää koko eliniän.

So this is Christmas

On mahdollista, että tämänhetkinen elävin kosketukseni kotimaahan - Facebookin uutisvirta - antaa asioiden laidasta tarkoituksellisen yksipuoleisen ja siloitellun kuvan.

Kun joulu on vain muutaman päivän päässä, julkaisut vakuuttavat kuin yhdestä suusta, että koko pieni pohjoinen maa siivoaa, leipoo ja askartelee itsetehtyjä lahjoja yhdessä tonttuhattuisten pienten punaposkien kanssa. Lapset kirmaavat lumessa (sitä taisi ainakin hetkeksi sataa koko maahan) ja aikuiset rynnivät kaupoissa. Ihmisillä tuntuu olevan valmisteluihin järjettömästi aikaa. Äitejä hiukan väsyttää, mutta toisaalta palkinto siintää jo: puhtoinen koti, ylimaallinen rauha ja valmiiksi tullut maailma.

Perisuomalainen joulu tulee moniin koteihin maailmallakin. "Missäpä lapset niitä perinteitä oppisivat, elleivät kotona", sanoi eräs tuttu - ja oli pysähdyttävän oikeassa. Myös yhteisöt auttavat pitämään kiinni tutusta; meidänkin kulmillamme järjestetään Kauneimmat joululaulut -tilaisuus.

Puoliso ilmoitti päättäväisesti, että sinnehän me emme mene. Hän sanoo, ettei kaipaa jouluunsa yhtään masentavaa kappaletta, jossa elämä on synkkää ja ikävää.

Ja minä puolestani lintsasin jouluhommista Suomessakin. Luin innokkaasti marttojen kepeitä evästyksiä kaapinsiivoukseen (puunaa vain, jos tosiaan aiot viettää aattosi siellä) ja kaupan laatikoiden tuunaamiseen.

Ymmärrätte joulurappiomme syvyyden, kun kerron tämän: eräänäkin aatonaattona, parhaaseen perheenäitien hermoromahdusaikaan, liotimme lapsia lähestulkoon tyhjässä kylpylässä ja jätimme taatelikakut leipomatta.

Ei liene siten yllätys, etten nytkään ole niitä naisia, jotka itse keittelisivät luumuhillot, rypyttelisivät karjalanpiirakat ja raastaisivat lantut. Ihailen kyllä mykkänä jokaista niin tekevää. Saarioinenhan ei ole täällä vaihtoehto.

Kun joulukriisi näin alkoi näyttää väistämättömältä, päädyin kutsumaan perheen ruokakokoukseen. Alustin ilmoittamalla, etten valvo yhtään yötä laittaen kystä kyllä. Pienemmät lapset eivät ehkä edes muistaneet, mitä joulupöydässä on oltava (kun eivät viimekään vuonna tainneet juuri mitään kelpuuttaa edes maistaakseen). Oletan, että he siis toivoivat, mitä oikeasti tahtovat.

Kokouspöytäkirjan päätöslauselman mukaan meillä syödään tänä jouluna pitsaa, lihapullia ja omena-puolukkapiirakkaa. Viimeisin voisi olla vähän haastava rasti, mutta onneksi Ikea puolukkahilloineen taas pelastaa.

Emme ole vielä aivan varmoja siitäkään, vietämmekö joulua paikalliseen vai perinteiseen tahtiin. Minä ja vanhin tytär äänestämme amerikkalaista mallia jo siksikin, että oma lomani alkaa vasta aatosta. Tai tytär todennäköisesti siksi, että haluaa olla niin kuin kaverinsa. Lahjat joka tapauksessa tulevat, joko aattoiltana tai joulupäivänä. Ehkä vähän molempina.

Odotan lasten paketti-iloa. Kirkon käsikellokuoron taianomaista esitystä. Illallisen mittaista säihkettä. Ei tästä tule suomalaista perinnejoulua, ei - emmekä me siitä amerikkalaistakaan osaa tehdä. Mutta meidän tämänvuotinen joulujuhlamme Kaliforniassa, sen muistot ja lapsuusjoulun taika syntyvät näinkin. Aivan omin reseptein, kuten se omena-puolukkahillopiirakkakin.

Liurutukka japanilaisessa salongissa

Pohjoiseurooppalaisen hiuksiston huoltaminen kaukana kotoa on juttu sinänsä. Paikallisten skandinaavien kesken kiertää huhuja, suosituksia ja kauhistuksia. Yhdessä paikassa liruhiusten ominaisuudet tunnetaan - toisessa tosiaan ei.

Lasten hiukset - pitkien hiusten tasoitukset - voi juuri ja juuri hoitaa kulmakampaajalla. Niissä enemmistö sekä osaajista että asiakkaista taitaa meidän kulmillamme kantaa kampauksessaan aasialaista tai intialaista perimää. 

Muutaman pätkäisyn seuranneena olen siinä käsityksessä, että raskaamman ja paksumman hiuksen voi yksinkertaisesti napsauttaa poikki ja se asettuu silti nätisti. Minun tyttärieni taipuisat ja keveät hiukset vaatisivat kastelua, kampaamista ja mitä vielä - eivätkä ne näiden tasoitusten jälkeen ole suoraan sanoen kovinkaan tasaiset. Kuivat latvat on kuitenkin saatu pois eikä lompakko ole keventynyt monellakaan dollarilla.

Varsinaista kampausleikkausta varten on kuitenkin etsiydyttävä salonkiin, jonka asiakaskunnasta löytyy kirjavuutta ja hinnastosta toinen potenssi.

Kun löysin nykyisen kampaamoni vuoden alussa, oma kampaajani siellä oli kanta-amerikkalainen. Hänellä oli tatuointi ja osittain violetti asennetukka. Ihastuin heti perhehuoneeseen, hiustenpesupaikan pehmeisiin leposänkyihin ja rentoon ilmapiiriin. 

Vuodessa kampaamo on muuttunut paljon. Tätä nykyä salongissa luetaan japaninkielisiä naistenlehtiä eikä uuden stylistini englanti ole aivan rikkeetöntä. Luottokortti ojennetaan takaisin kahdella kädellä ja stylisti hallitsee kolmen eri syvyyden kumarrukset. Mutta ilmapiiri on edelleen kohtuullisen rento eikä hankalia hiuksiani hätkähdetä vieläkään.

Stylisti on mies, mutta keskustelee kanssani sujuvasti japanilaisen ja suomalaisen kulttuurin ominaispiirteistä, juhlapyhien perinneruoista ja lapsista. Mainitsin aikuisten osallistuvan pienimmän kanssa pianotunnille ja hän totesi, että amerikkalaistuneilla lapsilla on moiseen aikaa, kun heillä ei lauantaisin ole lisäkoulua.

Tänään sain seurata salongissa myös harjoittelijan työskentelyä, kun stylistini kesken pääni pesun kiisi aloittamaan tuplabuukatun asiakkaan kampausta. Harjoittelija sai näköjään pestä ja valvottuna värjätä, mutta saksiin hän ei koskenut. Kun tuli viimeistelynipsausten vuoro, harjoittelija ja stylisti vaihtoivat uudelleen paikkaa.

En tiedä, kummalle tipit menevät. En ole aivan varma siitäkään, kuuluuko tippiä antaa tai kuinka paljon. Päätin, että annan ja mieluummin reippaasti kuin kitsaasti. Kun istuu kampaamon tuolissa ilman silmälasejaan ei tee mieli pohtia, tuliko viime kerran päätteeksi pahastuttaneeksi sen henkilön mielen, jolla nyt on kädessään sakset.

Edellisellä käynnillä itse asiassa unohdin lisätä tipin loppusummaan. Vein sen kampaamoon seuraavana päivänä kiitoskortin kanssa. Kortissa kiittelin upeaa kampausta ja moitin eurooppalaista törppöyttäni. Vain siten uskalsin mennä tänään samaan paikkaan uudelleen - muutoin edessä olisi ollut uuden salongin metsästys.

Ilmeisesti tämä kannatti: aivan kelpo kampauksen sain nytkin. :)

Lomatunnelmia ja piparipäiviä

Meillä on ollut ihana loma. Minä olen ollut lomalla viikon, muu perhe keskiviikosta alkaen. Tuntuu muuten ihan uskomattoman pitkältä ajalta. Fiiliksenä vastaa aivan neljän viikon kesälomaa.

Viikossa ehtii nimittäin unohtaa, mikä päivä milloinkin on. Ehtii nukkua monet pitkät aamu-unet (jotka puoliso minulle ystävällisesti järjesti). Ehtii tehdä vaikka mitä kivaa.

Juttelimme Suomeen muutaman yllätys-skypeilyn. Oli niin ihanaa kuulla ja nähdä rakkaita!

Kävimme luistelemassa. Nuorimmainen eteni tunnissa kahdella kädellä laidassa roikkumisesta yhdellä kädellä tuettuun uskottavaan luisteluun. Hän oli tähän taitoon selvästi valmis!

Tapasimme lasten ja aikuisten paikallisia suomikavereita. Kävimme drive-in-elokuvateatterissa. Söimme erinomaisen kiitospäivän illallisen brasilialaisessa ravintolassa.

Ehdimme ulkoilla luonnonpuistossa, löytää kivan pienen koirapuiston ja mikä parasta, myös vain olla kotona, lukea kirjoja, katsoa leffoja, askarrella, pelata ja leikkiä. Sinne tänne mennessämme pistäydyimme mm. autokaupoissa, lankakaupassa, Starbucksissa ja Ikeassa.

Tänään ensimmäisenä adventtina yllätimme lapset glögillä ja pipareilla. En ryhtyisi raaka-aineista lähtien tekemään kumpaakaan, joten kiitokset kuuluvat Ikealle.

Kyllä muuten ruotsalaisten kelpaa! Ajatelkaa nyt, että suunnilleen kaikkialla maailmalla heillä on osa kotimaan herkuista aina saatavilla. Eikö jokin maailmalle levinnyt suomalainen kauppakin voisi omien tuotteidensa ohella ryhtyä myymään suomalaisia herkkuja? Vaikka Marimekko? "Osta täältä laukku ja ruokakermaa!" Ei se sen hassummalta kuulosta kuin uusi matto ja piparipurkki.

Joulu lähti täällä käyntiin kuin napista vääntäen aika tarkkaan sillä hetkellä, kun perheet keskimäärin nousivat Thanksgiving-aterialta. Nyt radiokanavat soittavat (lähes) pelkästään joulumusiikkia ja kaupat myyvät joulua täydellä höngällä. Naapurustoon syttyi jouluvaloja ja pihoille kannettiin jättimäisiä jouluisia lumisadepalloja. Meidänkin lapset kyselevät, koska kuusi tuodaan sisään. Aattoon asti sitä tuskin maltetaan odottaa, mutta jos nyt edes joulukuun puolelle.

Tässähän onkin vain muutama hassu arkinen viikko välissä ennen jouluisia lomia.

Season's Feelings

Yllätin aamulla puolison, teinin ja itseni ratkeamalla itkuun. Istuimme kirkossa kuuntelemassa saarnaa. Pastorimme oli juuri kertonut tosielämätarinan lähetyssaarnaajaperheestä, joka joutui palaamaan työhönsä toiselle puolelle maailmaa odotettua aiemmin. Eräs heidän seurakuntansa jäsenistä oli kokenut keskellä heinäkuuta palavan halun järjestää kiitospäivän ateria. Hän taisi itsekin pitää päähänpistoaan hiukan erikoisena, mutta noudatti sitä kuitenkin ja päätyi kutsumaan järjestämälleen aterialle myös lähetyssaarnaajaperheen. Kävi ilmi, että lähetyssaarnaajaperheen lapsi oli erityisesti odottanut kiitospäivän viettoa kotona Amerikassa ja pettynyt kovasti jouduttuaan haavestaan luopumaan. Perheen äiti kiitteli kyynelissä ihmeen välikappaletta.

Pystyin aivan liian hyvin samastumaan tarinan juhlapyhätraditioiden kaipuuseen ja puhtaaseen koti-ikävään.

Oivalsin, miksi olin jo muutaman päivän ollut hyvin kiukkuinen. Peittelin sillä surua.

Kiitospäivän ohella täällä tohotetaan jo täyttä päätä jouluakin. Odotan kyllä sitä, että vietämme perheen kesken joulua tässä kodissa. Siitä tulee varmasti oikein mukavaa. Silti juhlakausi nostaa esiin myös kaipuun ja haikeuden. Monta rakasta perinnettä jää toteuttamatta tänäkin vuonna ja monta rakasta ihmistä tapaamatta. Emme kokoonnu miehen sisarten kesken kiitospäivän aterialle. Emme osallistu ensimmäisen adventin päivälliseen minun lähisukuni kanssa.

Sellaista samanlaista ei meillä täällä ole. Viimeisen puolentoista vuoden aikana olen tutustunut moniin, moniin uusiin ihmisiin. Olen saanut hyviä työkavereita, kivoja naapureita ja mukavia tuttuja. Tunnen upeita ihmisiä meidän seurakunnastamme, tunnistan lasten koulukavereiden vanhempia. On joku - ehkä jopa joitakin -, joille voin soittaa, jos on oikeasti hätä. On ihmisiä, joita voin kutsua kylään ja ihmisiä, jotka kutsuvat meitä kylään (enimmäkseen lapsia, mutta joskus aikuisiakin). En missään tilanteessa jäisi täällä täysin yksin. Paitsi ehkä ihan tässä arjessa aika lailla jään. Sillä sellaista ihmistä, jota sanoisin hyväksi ystäväksi, ei tässä maassa ehkä sittenkään vielä ole. Olen jo kyllä luullut olleen.

Ja ehkä siksi käy niin, että sitä alkaa kaivata jonnekin, jossa ei ole (ja jota ei ehkä edes ole). Tarpeellinen todellisuustarkistus tulee toki siitä, kun kuulee perheen ja ystävien kokemuksia suomalaisesta marraskuusta. Harmaudesta, kosteudesta, kylmyydestä. En minä sitäkään oikeastaan kaipaa. Vaan ihmisiä, jotka tuntuisivat vaistomaisesti omilta.

Eikä siinä ole edes lopulta kyse siitä, että olemme täällä maailmalla, vaikka toki vaikkapa kieli ja samanmielisten niukkuus tekevät osansa. Olen monissa ympyröissä aiemminkin ollut toisenlainen ja ulkopuolinen, enkä oikein itse tunnu koskaan pääsevän täyteen ymmärrykseen sen kanssa, miksi niin on. Jotain kannan mukanani, mutta en näe, mitä. Alkuperäisissä ympyröissä perusverkot vain kannattelevat niin, ettei omien sosiaalisten taitojensa tai taitamattomuuksiensa kanssa aivan näin raa'asti joudu kasvotusten.

Aikuisen tunnelmat siirtyvät nopeasti myös lapsiin, tai sitten tämä juhlakausi rasittaa samoin heidän tunne-elämäänsä. Tyttäristäni herkin kulki unillemenon aikaan kyynelsilmin, sillä hän kaipasi Suomesta ihmisiä, joiden oli - meille siitä mitään sanomatta - itsekseen toivonut tulevan hänen syntymäpäiväjuhliinsa. Niin ei käy. Lupasimme, että yritämme skypettää - tietäen, että pienelle ihmiselle se on kuitenkin hyvin ohut yhteys kehen tahansa.

Olen kiitollinen siitä, etteivät lapset koe täällä yksinäisyyttä. Sitä olisi aikuisenkin varmasti omia kokemuksiaan vaikeampi kestää. Tytöt ovat kuitenkin solahtaneet ympyröihinsä kauniisti ja löytäneet tärkeitä ystäviä ja hyviä kavereita. Niinpä jos olisimme jossakin muualla, kaipaisimme jo tännekin ja tänne jääneitä. Sen maailma näköjään teettää; sydämestä ja mielestä riipiytyy palasia matkan varrelle.

Kiitospäivän lähestyessä

Pienin tytär käyttää osan sairaspäivästä kotitehtävän tekemiseen. Luokassa kootaan seinälle suurta kiitospäivän kalkkunaa. Sen erivärisiin sulkiin lapset kirjoittavat asioita, joista ovat kiitollisia.

Tyttäreni kirjaa äidin ja isän, siskot ja ystävät, kiltin opettajansa, lelut, prinsessat ja ruoan. Olen liikuttunut sen ajatuksen edessä, että viisivuotiaani ymmärtää näiden olevien hyviä asioita ja lahjaa, jota ei voi pitää itsestäänselvyytenä.

Koulun viimeviikkoista ruokakeräystä varten kävimme ostamassa ruokasäilykkeitä, jotka lapset veivät luokkiinsa ja koulu toimittaa eteenpäin. Opettajat olivat kertoneet, että (jonkin tilaston mukaan) 1/3 asuinkuntamme lapsista ei saa riittävästi ruokaa joka päivä. Tytöt ottivat tehtävänsä vakavasti ja seisoivat kaupan hyllyn edessä pitkään miettimässä, mitä kanakeittomakua he itse haluaisivat syödä, jos olisivat se lapsi, joka juuri heidän lahjoituksensa saa.

Kiitospäivän alla ruokaa keräävät vähäosaisille myös partiolaiset. He hakevat tulevana viikonloppuna lahjoitukset suoraan kotiovelta. Ne pitää vain hankkia ja pakata valmiiksi - tai vaikka tilata valmiina pakettina sille samalle ovelle!

Iltapäivähoidossa katsotaan jo jouluun. Giving tree -askartelussa on lehtiä, joihin on kirjattu lahjan saaja. Pienin on riemuissaan, kun voi ottaa lapun, jossa lukee "5-vuotias tyttö". Ihan niin kuin hän! Hän tietää, mitä viisivuotiaat tytöt tahtovat! 

Lapun ottamalla olemme luvanneet ostaa tälle tuntemattomalle viisivuotiaalle joululahjan. Iltapäivähoito yhdessä paikallisen palolaitoksen kanssa huolehtii paketin eteenpäin perheeseen, jossa pieni tyttö ei  muutoin lahjaa saisi. Pienin on lahjan antamisesta innoissaan ja ostosretkeä odotellessaan huolehtii joka päivä siitä, ettei tärkeä tehtävä pääse arjen kiireissä unohtumaan.

Se, ettei vähempiosaisia joka asiassa avusta kasvoton Kansaneläkelaitos, näyttää pitävän ihmisen juurevasti kiinni itsetuntemuksessa ja moraalissa. Auttamisen kynnys on hyvin suunnitelluissa projekteissa vedetty matalalle. Jos siis minulla vain on mistä antaa, vaivaa ei juurikaan tarvitse nähdä - kyse on vain siitä, tahdonko. Millainen ihminen siis olen? Mitä arvoja haluan lasteni oppivan?

Kyllä, kyllä. Nämä kaikki mainitsemani ja monet muut jatkuvasti kohtaamamme avustusprojektit ovat toki tarpeen vain eriarvoisessa yhteiskunnassa, jossa ei ole vahvaa hyvinvointijärjestelmää. Ja olisi toki parempi, ellei niitä tarvittaisi lainkaan.

Mutta koska meillä on köyhät luonamme aina, olen kiitollinen siitä, että lapseni oppivat arvostamaan sitä, mitä heillä on (vaikkei maita ja taivaita olekaan) ja ymmärtävät, että omastaan saa ja tulee jakaa. Sen voisin vaikka omaan kalkkunansulkaani kirjoittaa.

Lepopäivä

Kuumeen aiheuttama lepopäivä kotona. Kanssani lepäilevät pienin tytär (kurkunpäähän etsiytynyt yskä) ja puoliso (jolla sama kuume).

Aurinko paistaa sisään. Satunnaisesti kuuluu lehtipuhaltimien tohottava ääni, naapurin puutarhuri on tullut töihin. Lapsi askartelee rannekorua helmistä keittiössä ja kertoo kuulevansa ensimmäistä kertaa, kuinka Ikeasta viikonloppuna ostettu seinäkello raksuttaa.

Hiljaista. Lepoa. Aikaa lueskella kirjaa voimensa mukaan. Aikaa leikkiä kokonainen leikki loppuun.

Tätä meillä on vähän. Rauha tuntuu flunssan epämukavuuden keskelläkin ylelliseltä.

Ehkä otan jopa päiväunet? Koira käpertyy lämpimänä viereen. En tee mitään, ja saavutan enemmän kuin normipäivänä koskaan.

Minäjuttuja

Jokin aika sitten kysyin puolisolta, onko hän miettinyt tekojensa seurauksia. Puoliso seuraa useampia vlogeja ja tykkää kuunnella niitä podcastien tapaan esimerkiksi autoa ajaessaan - turvallisesti kuulokkeella.

Ehdotin, että jos viikon aikana kuuntelee satoja videokeskusteluita, saa päähänsä aikamoisen määrän toisten ihmisten ajatuksia.

Tämä keskustelu bumerangasi, kun kerroin haluavani hankkia viisi mustaa v-aukkoista t-paitaa ja aikovani käyttää niitä vuoden. Vain niitä. Idean olin soveltaen omaksunut lukemastani blogiartikkelista. Puoliso kyseenalaisti kokeilun keston, järjellisyyden ja paitojen värin.

Ensimmäinen yritys paitojen hankkimiseksi päättyi nolosti, kun visiteeraamamme kaupan t-paidat osoittautuivat tarkoitukseen turhan heikkolaatuisiksi, mutta hupparit ihan kivoiksi. Ostin kaksi uutta hupparia, joista kumpikaan ei ole v-aukkoinen eikä musta.

Seuraavan mahdollisuuden uudistuneeseen minään saan onneksi jo iltapäivällä kampaamossa.

Kutrien tipahdellessa lattialle voinen käydä kampaajan kanssa kevyen keskustelun syvästä aiheesta. Sellaiseksi käynee esimerkiksi uusi suhteeni kahviin. 

Muutaman vuoden tee-elämäntavan jälkeen olen langennut vakavaan ja ilmeisen pitkäkestoiseen suhteeseen työpaikan soijalatten kanssa. Iltaisin kotona (satunnaisesti) meditoidessani päätän vakaasti, etten tahdo piristää päätäni kemiallisin keinoin. Aamupäivällä työpaikalla huomaan, etten halua nukkua päänsärkyisenä näppäimistöllä. En löydä tietä ulos kierteestä ja haen latten.

Viikonloput ovat hankalia. Joudun keittämään kahvin itse. Keittimessä kokeellista kasvustoa virittelevä toissalauantainen kahvi tekee kokemuksesta lievästi karmaisevan.

Tämä kaikki lienee vapaapäivien ja useiden peräkkäisten normaalimittaisten työpäivien turmelevaa vaikutusta. Yllättävä ja ylimääräinen vapaa-aika syöksee nykyihmisen vlogien, podcastien, blogien ja someartikkeleiden syliin ja sitä myötä suoraan itsetutkiskelun syövereihin.

Pitäisiköhän etsiä elämäntapaani ja uudistuvaan itsekäsitykseeni sopiva coffee shop?

Joka kaiken helppouden nimissä myisi myös laadukkaita t-paitoja.

Ja perustaa aiheen ympärille uusi vlogi.

Yksi vielä

Viidennen reissupäivän aamu. Heräämme Gormanissa, samassa siistissä motellissa, johon keskiviikkoiltana ajoimme. Lapset alkoivat tovi sitten supista keskenään (englanniksi) ja nyt katsellaan taas lastenohjelmaa.

Eilen ehdimme nähdä vilauksen Vegasista päivänvalossa. Söimme ihanan aamiaisen Bellagio-hotellissa. Ihan ensiksi lautaset täyttyivät tuoreista hedelmistä ja marjoista. Matkan päällä tulee naposteltua paljon erilaisia naksuja ja sipsejä, niistä saa pian tarpeekseen.

Bellagion edustalla kävimme ihastelemassa hienon tanssivien vesien näytöksen. Teini tahtoi käydä kokemassa muutaman merkkiliikkeen tunnelman ja puoliso verestämässä muistoja pyramidin mallisesta Luxor-hotellista.

Ajomatkan aikana maisemat muuttuivat vähitellen tutummiksi. Vuorten piirteet pehmenivät ja puut katosivat tien viereltä. Alkoi näyttää ihan Kalifornialta.

Tänään mennään kotiin.

Bellagio. Jälkiruoaksi teini löysi ja toi pyytämättä minulle gluteenittoman suklaaleivoksen.

Bellagion sisätiloissa juhlistettiin sadonkorjuukautta. Kurpitsakoristeiden takana Garden Store oli täynnä joulua. Kimaltavaa joulua.

Paris.

Keisarin palatsi ja osa Bellagioon liittyvää ostoskeskusta. Altaassa tanssivat vedet.

Pienimmän lempihotelli.

Luxorin seinää.

Palmukuva.

Matkalla. Huikeat maisemat avautuvat aina nousun jälkeen, kun laakso levittyy eteen. Sanomme takapenkille, että nyt pitää katsoa maisemaa. Sieltä tulee väsynyt vastaus: "Joo, vuoria." Ihan kuin niitä oltais jo nähty.

Bling, bling, Las Vegas

Neljäs päivä, kolmas aamu.

Arizonassa sattuivat reissun kommellukset. Ensin hukkasin Safeway-ruokakauppaan puolison luottokortin. Sitä etsittiin tovi autosta ja kaupasta. Saimme kortin takaisin, sillä sen oli löytänyt puolestamme joku rehti arizonalainen ja toimittanut takaisin kaupan työntekijöille.

Myöhemmin Nevadaan ajaessamme otimme tunnin ylimääräisen kierroksen. Ajamillamme taipaleilla näkee tasaisin väliajoin tienvarsikylttejä, joissa ystävällisesti muistutetaan edessä olevasta palveluttomasta taipaleesta. Niitä ennen on syytä esimerkiksi tankata autoa. 

Olimme viisi mailia sitten ohittaneet "Next service in 49 mails" tiedotteen, kun pienin takapenkiltä vinkaisi huoltotauon tarpeesta. Ajelimme tunnin ajan edestakaisin sitä samaa seitsemäntoista mailin pätkää, joka mahdollisti takaisin kääntymisen.

Jossakin Arizonan ja Nevadan rajalla kuljettiin korkealla. Vuorenhuiput olivat miltei ikkunan tasalla, taivas lähellä ja suuret tähtikuviot paljain silmin katsottavissa. Hoover Damin ylitimme pilkkopimeällä.

Aivan yllättäen jonkin vuoren harjalta avautui näkymä laaksoon, joka valoissaan kimalsi ja säihkyi enemmän kuin mikään näkemämme kaupunki. Bling, bling, Las Vegas.

Jaksoimme pyörähtää Pariisissa. Lapset rakastivat viattomasti kaikkea näkemäänsä. Isoin tiesi jo kyseenalaistaa. Kun pienin huokaili kynttiläkruunujen ja palatsihotellien hohteessa muuttavansa tänne aikuisena, teini totesi, ettei tämä ole sellainen kaupunki, jossa pikkusisko haluaisi asua.

Tänään menemme katselemaan säihkekaupunkia päivänvalossa.

The Grand Canyon

Kun viettää vain muutaman tunnin paikassa, jota tutkien, ihmetellen ja koluten voisi viettää ihmisiän, jää väkisin hiukan tyhjä olo. Grand Canyon.

Tiesimme jo mennessämme, että ehdimme vain vähän. Päätimme keskittyä lapsille suunnattuun Junior Ranger -ohjelmaan ja nähdä sen ohella sen mitä näemme. Pienet tytöt innostuivat tehtävistään kovasti ja ne ohjasivat heitä hienosti tarkkailemaan upeaa ympäristöämme.

Kuuntelimme myös lyhyen esityksen  Kalifornian kondorikotkista. Jos menet Grand Canyonille, älä heitä kanjoniin pikkukolikoita. Opimme, että kondorit syövät kaikkea kiiltävää ja kuolevat komplikaatioihin.

Luonnonsuojelulupauksen annettuaan lapset saivat Junior Ranger -merkit ja olivat niistä ylpeitä.

Arizona

Kolmas päivä, toinen aamu. Heräsimme Bellemontista. Ikkunan takana aukesi arizonalainen maisema lumihuippuisine vuorineen.

Olimme saapuneet hotellille hiukan ennen seitsemää illalla ja painuneet suoraan petiin. Kun kello oli nukuttu ympäri, oli mukavaa loikoilla vielä hetki sängyssä katselemassa Disney Junioria.

Kauas on pitkä matka. Illallisella pihviravintolassa olimme puolison kanssa leikkineet kartoilla ja katselleet, missä kohdassa Puolaa olisimme, jos samat matkamailit olisi taitettu Etelä-Suomi lähtöruutuna.

Tällä kerralla hotellin aamiainen yllätti myönteisesti. Tarjolla oli jopa pikakaurapuuroa ja omenoita, niinpä kaikki saivat syödäkseen. Kahviin ei kyllä ollut koskeminen.

Siksi päivän ensimmäisenä etappina etsimme Starbucksin, jollaista emme eilen nähneet lainkaan. Lopulta paikallistetulla Peggy's Coffee & Gas -tyyppisellä huoltamolla ei tarjoiltu minisoijalattea.

Takapenkillä otettiin jossain kohdassa eilistä kierroksia Internetistä. Olimme keskellä aavikkoa ja siskokset päättivät yrittää videoiden katselua mobiilinetin varassa. Sisko "käytti kaiken netin" ja toiselle tuli itku. 

Siihen kohtaan otettiin pelitauko ja katseltiin ruudun sijaan ikkunasta kilometrien mittaisia junia, joissa oli edessä 3-5 veturia.

Toisin kuin Kaliforniassa, Arizonassa on puita ja vihreää. Ja niin kylmä, että meillä on päällä pipot ja toppaliivit. Aamulla yritin selittää pienimmälle, että hänen on puettava housut. Kalifornialaistunut lapsi katseli minua kummissaan ja osoitteli 3/4-legginssejään. Piti selittää, että Suomi-kylmä, ei Kalifornia-kylmä. Saapa nähdä, pärjätäänkö me Canyonilla farkuilla.

Arizona!

Maisemaan ilmestyi tolppakärkisiä vuoria.

Junaa on pidemmälti kuin kuvaan mahtuu.

Matkalla

Toinen päivä, ensimmäinen aamu.

Olemme lähteneet matkaan illalla töiden jälkeen ja ajaneet pimeässä jonnekin melkein puoliväliin ja yöpyneet ilahduttavan siistissä motellissa moottoritien vieressä.

Pimeällä Kalifornian rannan suuntainen moottoritie muuttuu valtavien rekkojen ryömimisradaksi. Vuorten välillä niistä ei ole paljon kiusaa. Ylämäkiin ne jäävät raskaine lasteineen jumiin. Kymmenet rekat vilkuttavat hätävalojaan tien oikeassa laidassa varoittaakseen hitaasta etenemisestään. Ne näyttävät vastakuoriutuneiden kilpikonnien laumalta.

Motellin työntekijä katselee mietteliäästi peräämme, kun torjumme tarjouksen kuponkialennuksella hankittavasta meksikolaisesta burritoaamiaisesta ja lähdemme matkaan. Arvaan syyn oikein. Karun maaseudun keskellä ei kovin monta aamiaispaikkaa ole.

Muutamaa energiapatukkaa myöhemmin kaarramme aavistuksen epäileväisinä keskelle ei mitään pystytetyn huoltoaseman/postitoimiston/sekatavarakaupan/aamiaisravintolan/community centerin pihaan. 

Neenach. Olemme vain pienen matkan päässä Los Angelesista, mutta sitä on vaikea uskoa. 

Osoittaudumme piankin naurettaviksi kaupunkilaisiksi. Yksi lapsi ei tahdo English muffininsa kanssa juustoa, toinen torjuu kananmunan. Kokki roikkuu keittiön ja myyntitilan välisessä ikkunassa ja kyselee, mitä tämä tämmöinen oikein on olevinaan. 

Gluteenittomuutta tavoitteleva löytää kaupasta pussin pähkinöitä ja tuhdit aamiaisranskalaiset, joiden gluteenittomuudesta ei voi mennä takuuseen.

Takapenkille heitellään jätskiä ja pelikonsoleita. Matka jatkuu.

Rekkoja ylämäkiryöminnässä.

Aamunäkymä.

Matkalla.

Syksyistä säätä

+ 22 C / n. 72 F

Kun lauantai-aamuna käväisimme farmer's marketilla, kaikki lapset käyttäytyivät kauniisti ja auttoivat ostosten tekemisessä sen sijaan, että olisivat kiusanneet toisiaan. Lupasimme, että palkitsemme kauniin käytöksen käymällä fro-yolla myöhemmin.

Ensin piti kuitenkin viedä ruoat kotiin, semminkin kun ostoksissa oli myös soijapullia ja vastapuristettua, säilöntäaineetonta omenamehua, jotka halusimme heti kylmään. Sitten pitikin jo kiiruhtaa pienimmän pianotunnille, minkä aikana isommat tutkivat toisen vanhemman kanssa läheisen Goodwillin halloween-tarjontaa ja ilahtuneina löysivätkin suunnilleen toiset tai kolmannet asukokonaisuutensa.

Ehdimme fro-yolle vasta viiden aikoihin. Kaikki ulkopöydät olivat jo jääneet varjoon. Kesällä varjo oli hyvä asia, mutta nyt on syksy. Tovin päästä yksi lapsista pyysi, voisimmeko siirtyä syömään autoon. Niin teimme. Kaikkia palelsi.


+ 20 C / 68 F

Sunnuntai-iltana istuimme pikaruokapaikassa. Kukaan ei ollut jaksanut kokata. Ulkona syysilta jo hämärtyi, sisällä ilmastointi pöhisi silti lujasti. Viereisen pöydän aasialainen äiti haki autosta teini-ikäiselleen isän ruutukuvioisen flanellitakin. Meidän keskimmäinen oli päässyt aikuisen silmän huomaamatta livahtamaan autoon hupparitta ja hytisi shortseissaan. Päätimme kokeilla, olisiko ulkona lämpimämpi - ei kovin paljon.

Hampparit syötiin nopeasti ja autossa käännettiin lämmitys päälle.


+ 18 C / n. 64 F

Maanantai-aamu. Yön aikana laakson lämpötila oli käväissyt kolmessatoista asteessa. Taloa ei vielä kannata lämmittää, iltapäivällä on muutaman tunnin ajan vähintäänkin + 25 astetta. Siksi aamut ovat kylmiä, sisällä tyypillisesti pidempään kuin ulkona auringossa. Pienimmäinen etsi villasukkiaan ja huppariaan. Keskimmäinen kääriytyi vilttiin olohuoneen lattialle. Koulun puetaan aamupäiväksi hupparit, mutta iltapäivää ja ilmastoimatonta luokkatilaa ajatellen shortsit ovat edelleen järkevä valinta.

***

Aivan selvästi on tullut syksy - ja meidän suomenkelikestävyytemme painunut olemattomille tasoille. Kuten monet muutkin, etsimme esiin talvisaappaat ja olemme vakuuttuneita siitä, että varvassandaalien käyttöpäivät alkavat olla vähissä. (Jotkuthan niillä tosin kulkevat reippaasti läpi vuoden ja lisäävät kesäiseen shortsit ja t-paita -asuunsa vain toppaliivin.)

Tuleva talvi jännittää kalifornialaisia. El Nino -ilmiön myötä odotettavissa on kaivattuja sateita, joista viime viikolla koimme jo ensimmäiset kevyet, varhaiset ripsaukset. Lehtiartikkelin mukaan kattoja kunnostavien yritysten kalenterit on täytetty kuukausiksi eteenpäin. Keinotekoisia jokia ja vedenuomia puhdistetaan niihin kuivina kuukausina kertyneistä roskista ja jätteistä. Suurien kiinteistöjen myrskykelpoisuuksia tarkistetaan ja naapuritkin pohtivat, mahtaako vesi mennä läpi varastorakennukseen.

Paikallislehti kirjoittaa artikkelin edellisen El Ninon aikaisista tulvista. Sen myötä havahdumme muistamaan, että meidänkin kotimme sijaitsee suuren tulvariskin alueella.  Toivomme, että kiinteistön omistajat ovat ottaneet vakuutuksen tulvan varalle ja ostamme pienimmälle uudet, vilkkuvat kumpparit. Iltakävelyllä koiran kanssa huomaan, että kaikki lähikatujen talot on rakennettu tontillaan ikään kuin pienen, lievästi autotielle viettävän mäen päälle.

***


+ 27 C / n. 81 F

Perjantai-iltapäivä. Puoliso on hakenut minut töistä. Olemme ajelleet kohti kotia ja pysähtyneet matkalla Starbucksissa. Takana on niin lapsilla kuin aikuisilla taas yksi työteliäs viikko, jonka läpi olemme painaneet kukin enemmän ja vähemmän flunssaisina.

Puoliso ajaa ohi koululle kääntyvästä tienmutkasta ja parkkeeraa puiston viereen. Istumme aurinkoisella penkillä vieretysten, juomme jääteetä ja keskustelemme asiantuntemattomasti palmujen hoitamisesta. Osoittautuu mainioksi ajatukseksi rentoutua hetki. Lapset viihtyvät iltapäiväkerhossaan erinomaisesti ja valittavat aikuisille varastetusta puolituntisesta huolimatta, että haemme heidät liian aikaisin.

Kolean aamun jälkeen voi tyypillisesti odottaa iltapäivästä alkaen lämpenevää.

Ylitunteja ja yskää

Aamuyöllä neljän aikoihin havahduin siihen, että miehen tietokone jutteli olohuoneessa. Töniskelin miestä selvittämään, mistä rakkineella oli siihen vuorokaudenaikaan asiaa.

Olin toivonut, että edessä olisi ollut levollinen yö. Lapsia peitellessä olin muistuttanut heistä jokaista, että seuraava aamu olisi lauantai ja että unen saisi antaa viipyä pitkään, jos siltä tuntuisi. Viiden pintaan tassuttelin aamutakissa olohuoneeseen katsomaan, miksi mies oli jäänyt niille teilleen.

Jo kahden ja kolmen aikoihin oli kuulemma tavoiteltu lukuisia kertoja. Puhelin oli unohtunut älä häiritse -asentoon. Osa IT-väestä elää (kausittain) samanlaista elämää kuin muutkin hädän tullen tarvitut ammattilaiset. Siihen se yö sitten jäi.

Seitsemään mennessä kaikki pörröpäiset lapsetkin istuivat jo sohvalla yskimässä ja ihmettelemässä uutta aamua. Ne samat ipanat, joita arkiaamuisin saa puoliväkisin kammeta sängyistään, kun nousun aika puoli seitsemältä koittaa.

Aamuja on ehkä vaikeuttanut koko perhettä kolmisen viikkoa piinannut flunssa, jonka olennainen oire on unia katkova, ankara yskä. Olemme opetelleet tuntemaan perusteellisesti paikallisten apteekkien yskänlääketarjontaa. Aamuisin ja iltaisin lapset seisovat jonossa odottamassa mittakipollistaan. Meidän aikuisten lääkkeet ovat yllättäen tablettimuotoisia ja jokseenkin toimivia.

Puoliso kävi tapaamassa uutta omalääkäriään, joka oli odottamatta paljastanut osaavansa hullunkurisen lauseen verran suomea ja kertonut tulevansa kielitaustaisesti suomalais-espanjalaisesta perheestä, jossa kuitenkin puhuttiin kotikielenä ranskaa ja asuttiin jossakin englanninkielisessä maassa, josta lääkäri sittemmin päätyi Yhdysvaltoihin. Kuuntelin kiemuroita kiehtoutuneena ja totesin, että siinä elämäntarinassa on monta kertaa valittu se vähemmän kuljettu tie.

Töissä retkahdin monen vuoden tauon jälkeen, ja kolmen päivän kofeiiniputki johti karvaisiin vieroitusoireisiin. Ylituntien keskellä soijalatteherkku kuitenkin oli kaivattu virkistys. Useamman viikon kiireen jälkeen jälkeen tuntuu ylelliseltä saapua kotiin jo hetikohta viiden jälkeen. Silloin ehtii valmistaa päivällisruoan itse ja tehdä sen oheen salaatin. Lukea lapsille iltasadun ja saada pienemmät silti kahdeksaksi nukkumaan. Ja kokonaiset, kaksipäiväiset viikonloput! En edes aloita siitä.

Eilen nautimme puolison kanssa lounasta yhdessä. Istuimme ulkona auringonpaisteessa napostelemassa nouto-falafeleja ja suunnittelimme lomaa. En tarkoita sillä utopistista, pohjoiseurooppalaista viikkokausien vapaata, vaan jos nyt muutaman (palkattoman) päivän ottaisi. Tekisi hurjan road tripin ja ajaisi tuntikausia katsomaan jotakin valtavaa. Vaikka rotkoa.

Mukaan varataan tietysti tietokone hätätilanteiden varalta eikä sitä puhelintakaan passaa kääntää äänettömälle.

Uutisviikko

Se kuva on syöpynyt mieleen iäksi. En hakenut sitä, en lukenut yhtään artikkelia. Mutta näin otsikoita ja näin sen kuvan monta, monta kertaa.

Mietin, niin kuin joku muukin oli sosiaaliseen mediaan jakamassaan avoimessa kirjeessä miettinyt, eikö sitä saisi olla katsomatta. Hän ei ollut varma. Minäkään en ole.

En halua säästää itseäni. Lapsia ja nuoria kyllä. Hekin näkevät sen. Hekin kysyvät. Ja kun sen katsominen kuitenkin on niin surullista, niin suututtavaa, niin sietämätöntä.

Jonnekin lopulta puuskahdin, että antakaa, taivaan tähden, samalla edes ohjeet. Mitä minä voin tehdä? En kestä vain katsoa. Mitä voin tehdä?

Ylen uutissivun pääutinen on tätä kirjoittaessani rautalankaohjeistus niille, jotka aikovat majoittaa pakolaisia kotiinsa. Kiitos! Tämän olisin voinut tehdä. Meillä oli Suomessa iso talo, me olisimme mahtuneet alakertaan, yläkertaan olisi saanut tulla kaksi perhettä. Mies sanoi, että kolme.

Niin lähelle hätä on tullut. Enkä usko sen aivan pian katoavan minnekään.

Samaan aikaan Suomessa käydään toista keskustelua, jossa sanotaan, että valtion täytyy huolehtia meistä niin kuin ennenkin, mieluummin paremmin. Mutta että me huolehditut emme sitten huolehdi noista toisista. Ja sitä en ymmärrä.

Kun isot rakenteet hajoavat ja sitähän ne tekevät, selvitään vain sillä, millä ihmiset ovat vuosituhansia selvinneet: keskinäisellä välittämisellä. Sillä sellaisella, että se yksi työnsä menettänyt tuttava saa asua ilmaiseksi ystävänsä kotona ja tulla päivälliselle toisten kotiin, meillekin tänään. Onpa tuttava sitten läheltä tai kaukaa.

Tämä maailma on yhteinen. Ellei mitään muuta mietittäisi, viimeistään sen tajuamiseen pitäisi havahtua. Sillä mitä epätoivoiset tekevät, ellei heitä auteta? Niin epätoivoiset, että he lähettävät pienet lapsensa ilmeiseen hengenvaaraan, koska se vaihtoehto on parempi? Ellei heitä auteta, se epätoivo on vaaraksi kaikille.

Ei siltä voi sulkea silmiään.

Shalom

Pieninkin aloitti koulun.

Hän odottaa kuumeisesti, että tyhmä pehmeä lasku päättyy. Muistan tunteen omasta koulunaloituksestani yli kolmenkymmenen vuoden takaa. Mekin kävimme koulua kahden tyhmän viikon ajan tyhmät kolme tuntia päivässä ja odotimme, koska meistä tulee oikeita koululaisia, jotka saavat oikeita pitkiä koulupäiviä ja rutkasti läksyjä.

Kinderiläisen päivät ovat nyt kolmen viikon ajan vain neljätuntisia. Sitten ne pitenevät kuusituntisiksi. Mutta läksyjä ei tule, sanoi tervejärkinen opettaja vanhempainillassa: "Jos lapsenne kaipaa läksyjä, lähettäkää hänet pihalle leikkimään."

Kivenä kaskessa ovat toki vielä vanhemmat, jotka kaipaavat lapselle läksyjä. Onneksi tehtäväkirjan voi ostaa myös Targetista, heti siitä sisäänmenon jälkeen oikealla on hyllyssä ollut jo monta viikkoa useita erilaisia.

Ensimmäisenä koulupäivänä kinderiläinen koki riemua siitä, että tuttu koulunkello soi - nyt hänellekin. Se tunne oli niin ihana, että piti hyppiä tasajalkaa! Onneksi päivät ovat jatkuneet lähes yhtä kivoina sen ekan jälkeenkin, vaikka vielä parempi kuin koulu, on iltapäivähoito ja sen nukkekoti, jolla saa leikkiä.

Ensimmäisenä päivänä 140 lapsen nenäliinan kokoisella leikkipihalla tavattiin myös pikkutyttö, joka silloin ensi kertaa nähdessä vaikutti aavistuksen pelokkaalta. Isänsä kehotuksesta kinderiläinen meni sanomaan tytölle "hi", minkä jälkeen he huomasivat, että ovat melkein samanlaisia, koska kummallakin on siniset silmät. Sitten mentiin leikkimään. Suureksi onneksi leikki jatkui myös iltapäivähoidossa.

Eilen aamulla pitkähiuksinen, sinisilmäinen tyttö vilkaisi minua hieman arasti (tottunut näkemään kinderiläisen isän), mutta tervehti tytärtäni reippaasti:

- Shalom!
- Hi! Where's your mom?
- She already dropped me off in the day care place.
- Oh, ok.

Sitten mentiin leikkimään.

2nd year experiences

Käytiin puolison kanssa asioilla. Huomattiin iloksemme, että meidän tavalliseen ostostelupisteeseen on ilmestynyt Starbucks. Oltiin etäisimmässä kulmauksessa. Puoliso ehdotti, että kävellään sinne. Kysyin siltä, kuvitteleeko se olevansa haikilla.

Siirsin auton. Otimme sen tavallisen. Pyörähdin ihan itsekseni askartelukaupassa ja outlet-myymälässä. Puoliso istui Starbucksissa tekemässä töitä. Askartelukaupasta löysin mitä hain ja outletistä viidellä dollarilla neuletakin.

Naistenhuoneessa hämmästyin, kun vesi ei virrannut hanaa kääntämättä ja paperinkin joutui itse vetämään telineestä.

Puhuttiin puolison kanssa kulttuurisesta vieraantumisesta.

Seuraavana aamuna lasten kanssa koulutarvikeostoksilla. Puoliso valmistautui yhdistämällä kolme koulun eri-ikäisille oppilailleen antamaa listaa yhdeksi. Shopattiin osa tavaroista toimistotarvikeliikkeestä ja osa tilattiin samalla lennosta nettikaupasta, hintoja vertaillen. Tiedettiin, mikä on sharpie ja mikä chisel tip. Lapset muistivat laadukkaan vihkomerkin nimen.

Ehdittiin vielä fro-yo:llekin. Varsin mukava lauantai ennen koulunaloitusviikkoa.

Tuntuu hyvältä, että arki alkaa ja että joka viikonloppu ei tänä vuonna leikitä turistia. Ei siksikään, että pienimmän pianotunnit sovittiin lauantai-iltapäiviin ja sunnuntaihin tulee esikoisen rippikoulu.

Päätin olla tietoisesti edes leikittelemättä sillä ajatuksella, onko meidän elämä täällä vai ei. Koko maailmahan on kaiken aikaa olemassa ja tietyiltä osin avoin, mutta joka päivä ei voi olla tekemässä  edes hypoteettista lähtöä. Arki on nyt.

Kuinka kaipaisin hitaasti eteenpäin laahustavia päiviä

Keväällä haaveilin, että meidän kouluvuodesta väsyneet ipanamme saisivat viettää pitkän, rentouttavan kesän. Että olisi aikaa leikkiä, ulkoilla, uida, syödä jätskiä, lukea, lojua iltapäivään yöpuvussa, pelata puhelimella, sanoa aikuiselle "joojooihankohta" ja kiusata siskoja ihan loputtomasti.

Kesälomaa on jäljellä enää muutama päivä ja haaveen voi nähdä toteutuneen. Lasten kesä ei ole ollut tylsä, mutta se on ollut pitkänpitkä ja ihanaa laiskuutta täynnään.

Kiitos siitä kuuluu täysin nuorille, jotka pestasimme lapsia vahtimaan. En tiedä, kuinka te kaikki muut pärjäsitte, sillä me veimme kaksi parasta. 

Arkienkeli ja kesäpoika ovat erilaisia, mutta kummatkin luotettavia, vastuuntuntoisia, kärsivällisiä ja tomeria, fiksuja, energisiä, huumorintajuisia ja sanalla sanoen upeita nuoria. Herättäkää minut keskellä yötä kehumaan, niin jatkan listaa epäröimättä ja suosittelen heitä kenelle tahansa koska tahansa.

Toisen perheen elämään sopeutuminen ei ole helppo juttu. Kun perheeni on pahimmillaan, meillä täytyy kestää kiukuttelevaa teiniä, ylienergistä keskimmäistä, vinkuvaa pienimmäistä, neuroottista pikkukoiraa, puujalkavitsejä tauotta lohkovaa isäntää ja kauniisti sanoen erikoista emäntää. On koetettava sietää perheen kasvispainotteista ruokavaliota, joustettava suunnitelmien äkisti muuttuessa, sopeuduttava talossa vallitsevaan vuorokausirytmiin aikaisine aamuineen ja selvittävä traumatisoitumatta suunnittelemattomista kohtaamisista suihkuhuoneessa.

Molemmat klaarasivat tämän kaiken hienosti. Ja me puolestamme kaikki, lapset, koira ja vanhemmat, koemme saaneemme kuin kaksi jäsentä perheeseen lisää.

Tänään saateltiin haikeina lentokoneeseen heistä jälkimmäisen vuoron tehnyt. Lasten lomaa on jäljellä vain muutama päivä ja talon arki hiljalleen kääntyy kohti syksyä. Hyvänen aika, kuinka oudolta se tuntuu. Jotakin puuttuu. Ja tässähän saattaa joutua varsin pian taas itse täyttämään astianpesukoneensakin!

Suomella on unelma

Suomen kielessä on sanoja, joiden jotkut tutkijat arvelevat lainautuneen indoeurooppalaisesta kantakielestä kauan sitten, jossain Indus-joen varrella. Sellaiseksi sanaksi on sanottu mm. aurinkoa.

Jotkut, jotka ovat puhuneet sitä kieltä, josta on tullut meidän puhumamme kieli, ovat tulleet jostakin sieltä.

Joidenkin tutkijoiden mukaan tuhansia vuosia sitten niiden joukkoon, jotka asuivat alueilla, joita nykyisin pidämme Suomena, lähestulkoon vyöryi germaanisia vaikutteita. Yhteiselo muodostui tiiviiksi, sillä taas lainattiin sanoja. Sellaisia kuin äiti.

Joidenkin tutkijoiden mukaan mahdollisesti koko tai suurin osa nykyisin Venäjäksi katsottavaa aluetta on voinut kuulua suomalais-ugrilaisia kieliä puhuville kansoille osin jopa 1800-luvulle saakka.

Jotkut, jotka ovat puhuneet sitä kieltä, joka on ollut lähes täysin meidän puhumamme kieli, ovat tulleet jostakin sieltä.

Aina on ollut ryhmiä, joilla on ollut omat tapansa, tarinansa, uskomuksensa, käsityönsä - kulttuurinsa. Aina ihmiset ovat tulleet ja menneet, kohdanneet toisensa, muuttaneet, muuttuneet. On ollut ryhmiä, yhdessä ja erikseen - me ja nuo, ja nuo, joista on tullut osa meitä. Niin on ollut aina.

Ei ole yhtä ja ikuista suomen kieltä. Ei yhtä ja ikuista suomalaisuutta. Ei yhtä ja ikuista Suomea. Me emme enää mitenkään tunnistaisi sitä kieltä tai sitä kulttuuria, jonka Indus-joelta vaeltaneet tunsivat. Mutta ilman heitä ei olisi sitä todellisuutta, jonka tunnemme tänään.

Niin kuin on mahdotonta säilyttää muuttumattomana elävää kieltä, on mahdotonta säilyttää muuttumattomana elävää kulttuuria. Se, että käsitys meistä muuttuu - ja että käsitykset meidän tavoistamme, meidän käsitöistämme, meidän kielestämme; meihin kuuluvista, meihin kuuluvien ulkonäöstä, meihin kuuluvien uskomuksista, meihin kuuluvien koko kulttuurista muuttuvat - on edellytys sille, että mikään meiksi kutsuttava edes on olemassa.

Pelkäävä ei uskalla muuttua, pelkäävä takertuu vihaisena ja kouristuksenomaisesti menneeseen ja osin kuvitteelliseen tuttuun. Rohkaiskaamme pelkääviä, sillä niin kauan kuin aurinko nousee, on elävä todellisuutemme joka päivä hivenen verran uusi.

Pahan mielen puisto

Tervetuloa pahan mielen puistoon!

Voit ostaa ylihintaisen kausilippumme joko netistä tai myyntikassalta. Nettikauppa kaatuu ja myyntikassalle on pitkä jono. Pitkä jono on tosin myös asiakaspalveluun, jossa nettikaupasta ostettu lippu käydään vaihtamassa kaulanauhaan. Mutta nettikortilla pääsee suoraan metallinpaljastimeen, kun taas myyntikassalle jonottaneet jonottavat siinä kohdassa toistamiseen.

Kaulanauhan saatuasi pääset jonottamaan paahteessa laitteisiin. Jonotus voi parhaimmillaan kestää tunnin tai kaksikin. Jonotusalueiden ylle ei maisemallisista syistä ole asetettu varjoja. Pitkän jonotuksen päätteeksi saatat kuulla, ettet pääse laitteeseen, koska olet liian lyhyt / pitkä / yksin / kaksin. Ehdot laitteeseen pääsylle kerrotaan vasta jonotuksen jälkeen.

Tuntien jonotuksen jälkeen laiteajelu kestää minuutin, joskus kaksi. Kaupan päälle tulee useimmiten huono olo. Monien laiteajelujen jälkeen lapsesi itkevät. Joko, koska laite oli kamala tai koska laite oli ihana. He joko haluavat jonottaa siihen heti uudestaan tai tahtovat välittömästi lähteä kotiin.

Laiteajeluihin kyllästyttyäsi voit viettää aikaasi katsellen hätäisesti kokoon kyhättyjä ja amatöörimäisesti toteutettuja esityksiä, joissa tämän kesän kausityöskentelijät toikkaroivat myötähäpeää herättäen lavalla, sinänsä laadukkaisiin eläinhahmopukuihin puettuina. Katselualue sijaitsee jonojen tapaan porottavassa paahteessa, istumapaikkoja on varattu vain muutamille ja äänentoisto on tuuristasi riippuen säädetty joko aivan liian hiljaiselle tai jumalattoman kovalle.

Melutaso puistossa on kaiken kaikkiaan huumaava. Kotiin päästyäsi korvasi soivat ja vinkuvat useamman tunnin ajan. Ahkerat laitteissa kävijät huomaavat myös tilapäisen häiriön välikorvan toiminnassa, mikä herkimpien kohdalla johtaa pitkittyneeseen pahoinvointiin kotimatkalla tai kotona. Päivän tai kaksi jatkuvaa ärtyisyyttä, ylivilkkautta ja väsymystä esiintyy miltei poikkeuksetta kaikilla kävijöillä.

Taukopaikkoja puistossa on vähän, varjossa ei juuri ollenkaan. Varjopenkeille voi toki jonottaa. Se herättää kanssapuistoilijoissa ärtymystä. Penkeillä voi istuskella itkemässä väsymystään, kuuntelemassa lasten itkua, oksentamassa välipalaansa tai odottamassa tunnista toiseen laitteissa käyviä perheenjäseniä.

Väsyneet voivat virkistäytyä nauttimalla ylihintaisia virvokkeita, jotka voitot maksimoidaksemme olemme poikkeuksetta kyllästäneet nauttijalle epäterveellisillä, mutta halvoilla ainesosilla. Samaa linjaa vedämme myös ruokatarjoilussa. Hyvin kalliiseen hintaan tarjolla on epäterveellistä roskaruokaa kioskista toiseen, ravintoarvot ovat päin prinkkalaa ja kalorit kasautuvat pääosin rasvasta. Luukulle kuin luukulle saa jälleen jonottaa eikä vapaita pöytiä ruokailua varten ole kuin pari. Ruokailualue on roskainen, pöydät ketsupintahrimat ja ruokailijoiden yllä liitelee vaikuttava lokkiparvi kärkkymässä palasia, joita linnut rohkeasti myös riistävät suoraan etenkin vaunuikäisten lasten käsistä.

Tämän ikäisiä lapsia puistossa on pilvin pimein ja päivän aikana huomaat, että he hukkaavat vanhempansa tuon tuosta. Usein lapset puhuvat jotakin muuta kieltä kuin sinä eivätkä auttamisyrityksesi siksi saa aikaan paljon muuta kuin kauhua. Joskus voi tulla kyllä myös syytöksiä lapsen ryöstö- tai pahoinpitelyaikeista.

Siksi vieraille lapsille ei kannata puhua etenkään törkyisissä ja ruuhkaisissa WC-tiloissa, joita puistoon on piilotettu muutama.

Puiston erikoisuutena tarjoamme mahdollisuutta tutustua erilaisiin eksoottisiin eläimiin. Mitättömän pieneen häkkiin sullottu upea tiikeri kävelee ahdistuneena aluettaan nurkasta nurkkaan. Pesukarhu nököttää omassa kopissaan apaattisena ja alistuneena. Norsun kohdalla kovinkin kundi yleensä puhkeaa itkuun, kun opas innokkaasti kertoo sen taivaltaneen samaa vankilarinkiään jo neljäntoista vuoden ajan.

Kotiin lähtiessäsi voit poiketa vielä myymälässä, josta lapsesi vinkuvat saada ostaa kalliseen hintaan kaiken mahdollisen, mitä yksikään ihminen ei missään kuvitellussa elämässä voi tarvita. Käsittämättömän hintaiset tuotteet on huolellisesti valmistettu kestämään matka kaupan kassalta aina kilometrien päähän parkkipaikan laitaan pysäköidylle autollesi asti. Kun perävalosi näkyvät puiston portille, uusilta nukeilta tippuu pää ja valomiekan hohde himmenee. Kotimatkalla lapsesi itkevät, kunnes nukahtavat – tai oksentavat uudestaan.