Koti

Koti löytyi koiran iltakävelyreissulla. Nykyinen naapuri, herttainen iäkkäämpi setä kaipasi juttukaveria ja pysäytti siis kadun varteen suomalaisen koirineen. Ilman häntä en ehkä olisi huomannut koko "vuokrattavana"-kylttiä. 

Olen seuraillut asuntomarkkinoita, kun en edelliseen asuntoomme koskaan oikein kotiutunut. Vaikka ei siinä mitään vikaa sinänsä ollut, paitsi nyt ehkä pienuus. Tätä taloa en kuitenkaan netissä nähnyt.

Tänään muutettiin. Kolmas kerta vuoden sisään, vähempikin riittäisi. Puoliso otti tällä kertaa vetovastuun ja minun tehtäväkseni jäi olla mahdollisimman rela. Aika hyvin meni, en yhtään hermostunut, vaikkei kaikki mennyt täydelliseen päinkään. 

Nyt ei muuteta - ainakaan vuoteen. Sen verran vuokrasopimus kestää. Ehkä sen sitten saa ja haluamme uusia, nähtäväksi jää.

Tänä iltana olen onnellinen ja ihastunut.

Uudessa kodissa on paljon tilaa, oma huone isoimmalle lapselle, pieni piha lapsille ja koiralle sekä kattolamput! (Täällä päin kattolamput eivät ole ollenkaan tavanomaisia.)

Talo on viisikymmentäluvulta, niin kuin niin monet kaupunkimme ja suunnilleen kaikki lasten nykyisen koulupiirin talot. Tuon ajan rakennuksissa on ongelmansa, kuten ahtaat vesiputket, riittämätön lämmitys, olematon ilmastointi ja lyijymaalit. Tämä talo on kuitenkin juuri pintaremontoitu, ihana ja siisti. Lasten koulu pysyy samana ja asuupa yksi pienimmäisen kaverikin saman kadun varrella.

Tavaraa on vielä siirtämättä, vaikka kirkolta tutut ihmiset tekivätkin kanssamme aamupäivän lujasti töitä. Ajattelin, että tämä roinan kertyminen on vallan sietämätöntä. Amerikkalainen tuttu kuitenkin kysyi lopetellessamme, onko meillä varasto jossakin vuokralla. Hänen mielestään kaikkea näytti olevan käsittämättömän vähän.

Koira ja mies torkkuvat vieressäni suurella lattiatyynyllä. Jälkimmäinen on tehnyt pitkän, ahkeran päivän ja kyllä koirakin juoksenteli pihalla ja talossa tunti toisensa jälkeen häntä heiluen. Tuntui kuin se olisi kysellyt, miksemme me sitä jo aiemmin tänne tuoneet.

Meillä on viimein koti Amerikassa.

Ison makuuhuoneen omassa kylppärissä on viehättävä kattolamppu.

Takaoven takorautainen (?) koristekuvio.

Näkymä ruokailutilasta takapihan terassille. Tuokin lamppu viehättää minua kovasti! Kuvassa kolibrien lasinen lintulauta ei oikein erotu, mutta sellainenkin katon reunassa on.

Lapset tulivat hakemaan minut sisältä huomattuaan pihalla "ruusupuun", koska näkivät sen olevan "juuri sellainen, joita mami aina ihastelee". Täällä ruusut kasvavatkin kauniiksi ja komeiksi. Tämä pensas vain näyttää kaipaavan hiukan hellyyttä ja huolenpitoa kukoistaakseen.

Takasta on toivottavasti iloa talven viileinä päivinä. Etualalla lasten pehmomerileijona tutustuu kirjallisuuteen mainitun suuren lattiatyynyn päällä.

Teeskentelemällä onneen

Niin kuin yleisesti tiedetään, amerikkalaiset kyselevät kaiken aikaa toisiltaan, millainen groovi kelläkin kulloinkin on ja mitä elämään tänään kuuluu. Jos vastausta tunnutaan odottavan, oikea responssi on vakuuttava "good, how are you?". Jos sattuu olemaan lääkäriasemalla näkyvästi huonovointisena, voi vastata "fine". Yksi ranskatar kertoi lausuvansa siinä tilanteessa hymyilevän "I don´t know´n" ja sillä kyllä saa jo aika empaattisen kohtelun.

Niin kuin yleisesti tiedetään, amerikkalaisten kohteliaisuuskoodi on monella tapaa erilainen kuin suomalaisten. Esimerkiksi kun ihmiset tulevat toisiaan vastaan - kadulla, työpaikan käytävällä, melkein missä vain - tapana ei ole (Suomen pääkaupunkiseudulla opittuun tapaan) katsoa ohi, maahan tai seinille ja teeskennellä, ettei toinen siinä olekaan. (Paitsi jostain päin Intiaa tulleet ihmiset tekevät näin, samoin kuin vastatulleet suomalaiset, ja me kaikki vaikutamme varsin töykeiltä niin tehdessämme.) Sen sijaan täällä katsotaan reippaasti kohti ja hymyillään, usein jopa tervehditään. Ja kysellään sitä boogia. Mistä sitä tietää, onko satunnainen koiranulkoiluttaja vaikka uusi naapuri. Sille on parempi olla tosi ystävällinen.

Niin kuin yleisesti tiedetään, amerikkalaiset ovat kaikinpuolin aika kohteliaita - ainakin täällä länsirannikolla ja ainakin toisilleen. Työpaikallani lähes jokainen englanniksi käymäni keskustelu päättyy siihen, että viestitään vuorovaikutuksen olleen "great", "good" tai "cool" ja kiitetään. Kiitoksiin päättyvät myös sähköpostit: "Thank you" on oikein passeli toivotus ennen nimeä. Joskus voi tarkentaa: "Thank you for your help", "Thank you for all your hard work" - vaikkei toisen työskentelytahdista juuri mitään tietäisikään.

Keskustelujen kaavaan kuuluu myös poliittinen ja kulttuurinen herkkyys. Kevyt jutustelu ei yleensä eksy aiheisiin, joista kukaan voisi pahastua. Sen sijaan toisille, tuntemattomillekin, voi ja välillä vähän kuuluukin sanoa, että ovatpas he nätteinä tänään, löytäneet itselleen tosi kivat kengät, sattuneet saamaan harvinaisen söpön lapsen tai ulkoiluttavat erityisen suloista koiranpentua (ja täysikasvuinenkin koira, ainakin pienempikokoinen, voi aivan mainiosti olla aina "puppy").

Niin kuin yleisesti tiedetään, amerikkalaiseen tapaan kuuluu - ainakin sikäli kuin stereotypioita on uskominen - positiivisen hakeminen kaikesta ja kaikista. Suomalaiseen kulttuuriin kuuluva mariseminen säästä, väsymyksestä, sairauksista, rahahuolista, puolisosta, lapsista, työkavereista tai väärän puolueen vaalivoitosta ei täällä kuulu asiaan. Sellainen on aivan oikeasti huonoa käytöstä. Keskusteluihin haetaan kultareunaa, joskus vaikka vähän väkisinkin tai jos ihan oikeasti asiat ovat hirveän, hirveän huonosti, ainakin pahoitellaan ääneen sitä, että tuli valitettua.

Mihin tämä kaikki teeskentely ja kauhea liioittelu sitten johtaa? Rappioon tietysti, niin kuin amerikkalaisista yleisesti tiedetään.

Tai no enpä tiedä siitä rappiosta. Minähän kun en lähtökohtaisesti ole mitenkään kovin zen tyyppi. Enemmänkin sellainen suht. keskeinen roolihahmo näytelmässä "Miten äkäpussi kesytetään". Viime aikoina olen kuitenkin ollut  - myös läheistodistusten mukaan - suorastaan useinkin lähes kärsivällinen ja, jos näin isoa sanaa saa edes käyttää, onnellinen. Valokuvissakin hymyillyt niin, että se on herättänyt laajaa kummastusta (suomalaisissa piireissä).

Osittain se johtuu vastikäisestä hurahtamisesta joogaan. Siitä lisää toisen kerran!

Osittain on kiitettävä (!) tätä kollektiivista itsepetosta. Jos sitä kaiken aikaa hymyilee, juttelee positiivisia, kiittelee, kuulee kohteliaisuuksia eikä kuluta yhtään energiaa mistään nurkumiseen, aivoille tapahtuu kummia. Ne alkavat ihan oikeasti uskoa, että asiat ovat hyvin - vaikkeivät aina niin tasaisen hyvin olisikaan - ja että tässä ollaan suorastaan onnellisia.

Ja sitten, hups vain, onkin ihan tosi paljon tarmoa kaikenlaiseen muuhun. Kuten työhön, kymmenen tuntia päivässä (no minä en niin paljon tee, mutta monet tekevät). Tai hauskanpitoon, kuinka vain.

Feikatun onnellisuuden tilaa on vaikea saavuttaa yksin, mutta täällä koko sosiaalinen normisto - ainakin satunnaisten kohtaamisten, naapuruussuhteiden, työkaveruuksien ja tuttavuuksien - tasolla ylläpitää tällaista hyväntuulista kuplaa. Tiedän, että monet pitävät sitä teeskentelynä. Suomalaiset saattavat pitää jopa valehteluna.

I don´t mind. It makes me feel good.

Feel good -kuva voileipiä myyvän pikkuravintolan seinältä.

Pääsiäisen lepoa

Pitkäperjantai.

Pääsiäinen ei täällä katukuvassa tai arjessa juuri näy. Askartelukauppa ei ollut tipuja huleisillaan. Ruokakaupasta olisi kyllä löytynyt valmiiksi keitettyjä ja värjättyjä kananmunia. Kassalla aikakauslehden kannesta katseli Jeesus.

Tänään piti olla ihan työpäivä. Viime viikolla selvisi, että pienin on preschoolistaan lomalla. Se loma johtui aivan pääsiäisestä, lapsen preschool kun on kirkkomme yhteydessä ja sen ylläpitämä. Maanantaina toinen koululaisista kaivoi repustaan epämääräisen ja ehkä jo tovin aikaa mukana reissanneen lappusen, joka tiedotti - tai muistutti? - perjantaisesta opettajien koulutuspäivästä.

Kun vapaalla yllättäen olivatkin kaikki lapset, hoitopaikoissa oli hiukan järjestelemistä. Lopulta eilen illalla oli selvää, että lapset voivat mennä puolison työkaverin lastenhoitajan hoteisiin ja olla siellä koko päivän.

Asioilla olisi tapana järjestyä ilman mahdotonta säätämistäkin: tänä aamuna heräsin hiukan viiden jälkeen huonovointisena.

Vielä joulun aikaan kummastelin ympäristössä kumisevaa kaipuuta pyjamapäiviin, jotka vietetään kotosalla telkkarin ääressä, mahdollisimman jouten. Nyt oli tarve juuri sellaiselle. En tänään lähtisi katsomaan minkäänlaista esitystä, elokuvaa tai nähtävyyttä, vaikka kuinka houkuteltaisiin.

Uskon vakaasti lastenikin tarvitsevan nyt nimenomaan joutilaisuutta, tylsyyteen saakka. Arkipäivien leikkihetket ovat kutistuneet viime kuukausina olemattomiin. Pienemmät kyllä ihailtavan tehokkaasti käyttävät leikkiin jokaisen liikenevän minuutin, mutta niitä ei vain päivissä ole liiemmälti ollut.

Kouluuntuneen arjesta olen aidosti huolissani. Lapsen iltapäivähoidon opettaja ajattelee olevansa nimenomaan opettaja. Koulussa jo kuusi tuntia viettäneet ekaluokkalaiset saavat häneltä iltapäiviksi tehtäviä, tehtäviä ja kotitehtäviä. Kaikesta siitä hauskasta, mitä meille vanhemmille kerrottiin lasten tekevän, ei välillä näy jälkeäkään.

Viime viikolla lapselleni oli jopa annettu ylimääräisiä tehtäviä siksi aikaa, kun toiset menivät tanssitunnille - koska hän kielenoppijana niitä kuulemma tarvitsee. Ja me vanhemmat lähes vihaisina selitämme sekä opettajalle että tämän esimiehelle kerta toisensa jälkeen, ettemme tee kotona ainuttakaan ylimääräistä tehtävää ja että lapsen voisi sieltä oikeasta koulusta tulleiden läksyjen jälkeen antaa vaikka lueskella, piirrellä tai leikkiä.

Saman paikan taideopettaja tarjosi meille palvelujaan. Hän voisi ottaa mainitun lapsen yksityisopetukseen - tai vaikka kaikki lapsemme, jos niin haluaisimme. Lapselle olisi tarpeen opettaa "public speaking". Suomalaisittain ajateltuna tyttö käyttäytyy juuri niin kuin kuuluu, mutta täkäläiseen makuun hän on hiukan hiljainen eikä tuo itseään luokkahuoneessa esille. Vastaa kyllä, kun kysytään.

Yhtään meidän ei tarvinnut tätä miettiä: ainuttakaan ylimääräistä oppituntia ei lapsi tässä kohden tarvitse. Jos hän on kehittyäkseen reippaammaksi ja rohkeammaksi itsensä ilmaisijaksi, aika ja ympäristö varmasti tekevät tehtävänsä. Ja vaikkei kehittyisikään, hän on aivan ihana juuri sellaisena kuin on. Samaa viestiä tulee sieltä oikeasta koulusta, jossa sekä oma opettaja että lukemisen oppimista tukeva opettaja pitävät lapsen yleistä käytöstä miellyttävänä.

Pyrimme hiljalleen sellaiseen järjestykseen, jossa lasten hoitaja olisi, kuitenkin, tässä kotona. Hakisi lapset koulusta, auttaisi läksyissä ja antaisi heidän sitten olla. Ihan vain olla. Siis siinä tapauksessa, että minä syksyllä vielä olen töissä. Eihän siitäkään vielä mitään tiedä.

Päivä kerrallaan. Levollista pääsiäistä!