Tämän kupletin juoni tiivistettynä:

näkökulmasta riippuen
joko suomenamerikkalainen
tai amerikansuomalainen mies,
suomalainen vaimo,
kolme tytärtä,
kalifornialainen löytökoira
ja vasta alkaneita seikkailuja
Yhdysvaltojen länsirannikolla.


lauantai 26. maaliskuuta 2016

Hullunmyllyä

Päivän ensimmäinen meno oli pianotunti. Nuoremmat tytöt käyvät niillä nyt perätysten. He soittavat vuorotellen ja toisen kanssa odotellaan viereisessä puistossa. Yleensä mukana on myös koira ja muu perhe. Tänään vain mummi ja täti.

Keskimmäinen oli paria päivää aiemmin saanut jännän kutsun. Hänen luokkatoverinsa oli voittanut koulun varainkeruuhuutokaupasta leffareissun yhdessä opettajansa kanssa. Sinne sai kutsua mukaan yhden ystävän - tyttäreni sai olla tuo onnellinen ystävä.

Niinpä keskimmäisen pianotunti korvataan arki-iltana. Vanhin lapsi oli lähtenyt mukaani viemään keskimmäisen elokuvateatterille. Vanhin oli saanut päättää, kummalle kierrokselle lähtee ja valinnut sen, jonka oletettiin päättyvän aiemmin.

Meidän piti viennin lisäksi vain käväistä hakemassa synttärilahja, jonka nuorin iltapäivällä veisi kaverilleen. Onneksi tiesimme tarkkaan, mitä ystävä tahtoi. Epäonneksi se hylly oli kaupan leluosastolla tyhjiin ryöstetty.

Matkalla kassalle tutkin apteekkiosaston ja löysin omaan käyttöön etsimäni puuduttavat kurkkupastillit. Ne ovat aika jännää tavaraa, mistä kertoo sekin, että pastilleja ostettaessa kassa kysyi henkilöllisyystodistuksen.

Vanhin pyysi ostamaan hedelmänpalalajitelman. Siis sellaisen valmiin meloneja-ananasta-viinirypäleitä -laatikon, tiedättehän? Sitä varten meidän piti mennä viereiseen kauppaan.

Soittelin tietysti tuon tuosta puolisolle, jonka aikeena oli ollut käväistä pianotunnin aikana kirjastossa. Koska kirjat olivat jääneet minun ajamaani autoon, hän haki sen sijaan teinin tietämättä yllätykseksi tilaamansa synttärikakun. Ja puiston laidalta tädin ja mummin.

Suunnilleen näihin kohtiin soitti lääkäri. Nuorimmainen oli viikolla muutaman päivän kotona ikävän yskän takia. Hänellä se tapaa mennä kurkunpäähän. Neidolla on pienempänä ollut astmatyyppistä oireilua. Arvelimme, että avaava lääke voisi helpottaa haukkuvaa yskää ja puoliso käytti tytön lääkärissä reseptiä varten. Varmuuden vuoksi, kuten lääkäreiden tapa täällä on, lääkäri otatti muutamat verikokeet. Odottamatta niistä yksi näyttikin nyt plussaa.

Lääkäri suositti, että neito ei veisi mykoplasmaansa iltapäivällä satojen lasten kansoittamaan leikkipaikkaan. Puoliso ryhtyi kirjoittamaan pahoitteluviestiä kaverin vanhemmille ja minä lisäsin jo venähtäneeseen ohjelmaani apteekkikäynnin.

Meidän lääkärikeskuksessa on noin viisi apteekkia yhdessä rakennuksessa, joten siellä ei tarvitse jonotella. Paitsi viikonloppuisin, jolloin vain pääapteekki palvelee ja asiakkaina on puoli kaupunkia. Meniköhän siellä lähemmäs tunti tällä kerralla? Teiniltä loppui sekä kännykän akku että kärsivällisyys. Ensi kerralla hän kuulemma lähtee kierrokselle daddyn kanssa.

Ennen iltapäivän hulinaa halusimme tarjota tädille ja mummille hetken ravintolassa kanssamme. Tarjoilija teki varmasti parhaansa, mutta ennen kuin ruoat olivat pöydässä, puolison oli jo lähdettävä hakemaan keskimmäistä elokuvista.

Puolison kala-annos oli tosi maistuva. Kokeilin sitä, ennen kuin kysäisin tarjoilijalta, milloin mieheni puuttuva annos mahtaisi tulla. Sitten kiittelin häntä vuolaasti siitä, että hän reippaasti pelasti sekä puolison ruoan että ruokavalioni. Puoliso ehti takaisin pian ruokien saavuttua ja leffaherkkujen täyttämä keskimmäinenkin tilasi vielä ranskalaisia.

Ehdimme ihan hienosti kotiin ehkä varttia ennen kuin ensimmäinen synttärivieras saapui kymmenisen minuuttia ennen (!) kutsujen alkamista. Pop cornit olimme onneksi poksutelleet valmiiksi jo aikaisin aamulla ja talokin oli siivottu yhteisvoimin.

Emme olleet aivan varmoja siitä, kuinka monta kutsua teini oli esittänyt ja kuinka monta myöntävää vastausta olimme yhteensä saaneet. Kun kasassa oli seitsemän teinineitiä, päätimme aloittaa bileet.

Sitten katsottiin elokuvaa, syötiin, syötiin ja syötiin sekä leikittiin aurinkoisella takapihalla. Puoliso kirmasi välillä hakemaan pitsaa ja minä haaveilin reissusta jogurttijäätelölle, kunnes täti ja mummi ilmoittivat, etteivät pitsan, pop cornin, limsan, karkkien ja kakkupalan jälkeen mitenkään enää jaksaisi jäätelöä.

Illan tultua mummi ja täti pakkaavat matkalaukkujaan. Teini saattaa kotiin juhlassa mukana ollutta suomalaista ystäväänsä. Useammalla on huono olo, muutamalla kipeä ja joitakuita nähdyt elokuvat vielä mietityttävät. Keskimmäinen nukahtaa aikuisten väliaikaiseen sänkyyn. Olohuoneen katossa kiemurakoristeet keinuvat hiljaa.



sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Gå ändå

Joku oli harjoitellut sight-wordeja päiväkävelyalueellani ja kirjoitellut niitä katuliidulla asvalttiin.

STOP

Siinä luki monta kertaa. S luikersi välillä peilikuvanaan.

En pysähtynyt, mutta jäin miettimään, entä jos joskus olisin.

Jonain iltana yksi tyttäristä kysyi, kuinka monta kertaa olen muuttanut. Yritin laskea. Unohdin ehkä muutaman kodin. 

Sitten yritin laskea keskiarvoa sille, kuinka kauan olen kussakin kodissa asunut. Suunnilleen 1,6 vuotta. Yhtäjaksoinen ennätys on viisi, sen tein alle kouluikäisenä.

Mikä tarkoittaa, että omien lasteni keskiarvon täytyy olla vielä kovempi.

Jossain vaiheessa ajattelin, että haluan tarjota heille ennen muuta pysyvyyttä. Kodin, joka on aina; kulmat, jotka eivät muutu; turvallisuutta, toistuvuutta ja tylsyyttä. Sitten tuli aina jokin uusi mahdollisuus seikkailuun ja minä tartuin vähintäänkin joka toiseen.

Eräänä iltana puoliso kävi (pyynnöstäni?) keskustelun teinin kanssa. Olin pohtinut, missä teinin mielestä on koti. Onko jokin paikka, johon hän arvelee palaavansa? Onko minun tehtäväni luoda sellainen tai varjella sellaista?

Puolison johtopäätös oli, että teini pitää kotinaan sitä paikkaa, jossa tämän hattu kulloinkin on. Lapset eivät ehkä edes ajattele, että kodin pitäisi olla jotakin pysyvää. Vaeltajan lapsista on tullut vaeltajia. 

Mitäpä sitä sitten suremaan, toisten osa nyt vain on tipahdella kaninkoloihin. Monipäiväinen sade luo asvalttipinnoille virtaavia puroja, ja sight-worditkin peseytyvät pois. 

torstai 3. maaliskuuta 2016

Oma koti kullan kallis (ja Piilaaksossa vähän kalliimpi)

Paikallislehti uutisoi pari päivää sitten selvityksestä, jossa arvioitiin asumisen kustannuksia USAn eri osavaltioissa. Selvityksessä oli listattu kymmenen aluetta, joilla asuminen on kallista ja monelle aivan liian kallista.

Kymmenestä alueesta kuuden sanottiin sijaitsevan Kaliforniassa. Koko maan tiukimmaksi paikaksi arvioitiin meidän asuinkuntamme. Seuraavaa sijaa pitävä alue on tuo viereinen kunta.

Yhä kasvavat suuryritykset ovat luoneet ja luovat tälle alueelle työpaikkoja. Vielä muutama vuosikymmen sitten Piilaakso oli täynnä puutarhoja ja maatiloja, joiden keskellä asuttiin omakotitaloissa. Tänä päivänä kaikki maa alkaa olla lähialueilta käytössä ja viinitarhat rakennettu täyteen. 

Asutus on maanjäristysalueella kuitenkin edelleen matalaa. Asuntoja onkin yksinkertaisesti liian vähän, ennen kuin tänne rakennetaan reippaasti korkeutta.

Siivoojamme kertoi vastikään, että heidän vuokraisäntänsä on ilmoittanut vuokrankorotuksesta. Tämä on tavanomaista: sopimukset tehdään usein vuodeksi ja sopimuskauden päättyessä vuokra voi nousta 15-20 %. 

Joskus sopimus puretaan ihan vain siksi, että asunnon voi vuokrata vielä kovemmalla hinnalla uudelle vuokralaiselle. Monet lapset vaihtavat koulua ja kavereita kerran vuodessa, kun perheet vaeltavat vuokrasopimuksesta ja asunnosta toiseen.

Siivoojalla vuokra oli kohoamassa noin kolmanneksella, yli kolmeen tuhanteen dollariin kuussa. Hän arvioi, että se on aika paljon pienkerrostaloasunnosta, jossa lämmitys on niin ja näin, hometta kasvaa siellä täällä ja nurkissa majailee rottia. Sellainen hintataso täällä nyt kuitenkin on. 

Rottia isompi ongelma siivoojalle onkin se, ettei hänellä omien sanojensa mukaan ole mistä maksaa sellaista vuokraa. Samassa veneessä riittää väkeä. Monet pieni- ja keskituloiset ja nekin, jotka missä tahansa muualla olisivat jopa hyvätuloisia, päättävät lopulta muuttaa kauemmas tai toisiin osavaltioihin.

Ne, jotka ovat vuosikymmeniä sitten ostaneet täältä asuntonsa järkevään hintaan, ovat toki hyvässä asemassa. He voivat nyt myydä talonsa ja kääriä kirjaimellisesti miljoonavoitot. 

Esimerkiksi tyttöjen koulun vieressä on myynnissä tavallinen, tosin isohko talo, jossa on uusitut pinnat ja viisi makuuhuonetta. Hintapyyntö myynti-ilmoituksessa on 1,4 miljoonaa. Se on suorastaan halpa; tien toiselta puolelta myytiin keväällä pienempi talo samaan hintaan. Ja sen ilmoituksessa kerrottiin suoraan, että talon perusta on mätä ja kaikki täytyy rakentaa alusta alkaen uudestaan.

Usein pelataan myyjän peliä. Näennäisen edullinen hinta houkuttelee useita katsojia, mikä poikii paljon tarjouksia. Kun ostajat huutavat kilpaa, lopullinen kauppahinta noussee tuossa koulun viereisessä talossakin helposti yli kahden miljoonan. 

Tinkiminen ei täällä tule kyseeseen: ilmoituksen hinta on vasta ensimmäinen ehdotus. Silti useimmat asunnot riivitään välittäjien käsistä ja myyntiaika on usein vain muutamia päiviä.

Hintojen lisäksi myös asenteet ovat kovat. Mainitun paikallislehden säännöllisesti uutisoidessa asumisen tukaluudesta voi kommenttikentästä lukea esimerkiksi, että ellei jollakulla ole varaa alueella asumiseen, tämä voi kaikessa rauhassa muuttaa Nebraskaan.

Mutta kun ne työt olisivat kuitenkin täällä?

Paineessa ihmisestä tapaa tulla neuvokas. Alueella on tällä hetkellä varsin tavanomaista tehdä esimerkiksi kahden tunnin työmatkaa - suuntaansa. Joidenkin perhe asuu toisessa osavaltiossa ja ansaitsija yksinään elää viikot alueella, jossakin kimppakämpässä.

Perheet jakavat taloja, vuokraavat pelkkää huonetta tai asuvat muutoin hyvin ahtaasti. Asutaan autotalleissa ja autoissa, teltoissa ja pressujen alla moottoriteiden varsilla.

Kuusivuotias tuo koulusta kotiin tehtävän, jossa pohtii, mitä tekisi, jos olisi presidentti. "Help homeless pepel", siinä lukee. Kuusivuotias näkee heitä jatkuvasti. He tutkivat toisten roskiksia, seisovat moottoriteiden risteyksissä ja nukkuvat valoisaan aikaan bussipysäkillä tai jalkakäytävällä. (Nukkuminen lienee päivällä turvallisempaa ja lämpimämpää kuin yöllä.)

Asumisen asiat ovat taas meilläkin mielessä, kun oman vuokrasopimuksemme määräpäivä lähestyy. Usein mietin, onko tälle alueelle edes mahdollista asettua. Kymmenen, kahdenkymmenen vuoden päästä alue saattaa näyttää suurkaupungilta pilvenpiirtäjineen ja silloin kaikki on toisin. Paitsi kodittomuus, se tuskin katoaa.

Sitä ennen - olemmeko mekin niitä, joiden olisi parempi suunnata jonnekin muualle: Oregoniin, Texasiin, vaikka huitsin Nevadaan?