Lomatunnelmia ja piparipäiviä

Meillä on ollut ihana loma. Minä olen ollut lomalla viikon, muu perhe keskiviikosta alkaen. Tuntuu muuten ihan uskomattoman pitkältä ajalta. Fiiliksenä vastaa aivan neljän viikon kesälomaa.

Viikossa ehtii nimittäin unohtaa, mikä päivä milloinkin on. Ehtii nukkua monet pitkät aamu-unet (jotka puoliso minulle ystävällisesti järjesti). Ehtii tehdä vaikka mitä kivaa.

Juttelimme Suomeen muutaman yllätys-skypeilyn. Oli niin ihanaa kuulla ja nähdä rakkaita!

Kävimme luistelemassa. Nuorimmainen eteni tunnissa kahdella kädellä laidassa roikkumisesta yhdellä kädellä tuettuun uskottavaan luisteluun. Hän oli tähän taitoon selvästi valmis!

Tapasimme lasten ja aikuisten paikallisia suomikavereita. Kävimme drive-in-elokuvateatterissa. Söimme erinomaisen kiitospäivän illallisen brasilialaisessa ravintolassa.

Ehdimme ulkoilla luonnonpuistossa, löytää kivan pienen koirapuiston ja mikä parasta, myös vain olla kotona, lukea kirjoja, katsoa leffoja, askarrella, pelata ja leikkiä. Sinne tänne mennessämme pistäydyimme mm. autokaupoissa, lankakaupassa, Starbucksissa ja Ikeassa.

Tänään ensimmäisenä adventtina yllätimme lapset glögillä ja pipareilla. En ryhtyisi raaka-aineista lähtien tekemään kumpaakaan, joten kiitokset kuuluvat Ikealle.

Kyllä muuten ruotsalaisten kelpaa! Ajatelkaa nyt, että suunnilleen kaikkialla maailmalla heillä on osa kotimaan herkuista aina saatavilla. Eikö jokin maailmalle levinnyt suomalainen kauppakin voisi omien tuotteidensa ohella ryhtyä myymään suomalaisia herkkuja? Vaikka Marimekko? "Osta täältä laukku ja ruokakermaa!" Ei se sen hassummalta kuulosta kuin uusi matto ja piparipurkki.

Joulu lähti täällä käyntiin kuin napista vääntäen aika tarkkaan sillä hetkellä, kun perheet keskimäärin nousivat Thanksgiving-aterialta. Nyt radiokanavat soittavat (lähes) pelkästään joulumusiikkia ja kaupat myyvät joulua täydellä höngällä. Naapurustoon syttyi jouluvaloja ja pihoille kannettiin jättimäisiä jouluisia lumisadepalloja. Meidänkin lapset kyselevät, koska kuusi tuodaan sisään. Aattoon asti sitä tuskin maltetaan odottaa, mutta jos nyt edes joulukuun puolelle.

Tässähän onkin vain muutama hassu arkinen viikko välissä ennen jouluisia lomia.

Season's Feelings

Yllätin aamulla puolison, teinin ja itseni ratkeamalla itkuun. Istuimme kirkossa kuuntelemassa saarnaa. Pastorimme oli juuri kertonut tosielämätarinan lähetyssaarnaajaperheestä, joka joutui palaamaan työhönsä toiselle puolelle maailmaa odotettua aiemmin. Eräs heidän seurakuntansa jäsenistä oli kokenut keskellä heinäkuuta palavan halun järjestää kiitospäivän ateria. Hän taisi itsekin pitää päähänpistoaan hiukan erikoisena, mutta noudatti sitä kuitenkin ja päätyi kutsumaan järjestämälleen aterialle myös lähetyssaarnaajaperheen. Kävi ilmi, että lähetyssaarnaajaperheen lapsi oli erityisesti odottanut kiitospäivän viettoa kotona Amerikassa ja pettynyt kovasti jouduttuaan haavestaan luopumaan. Perheen äiti kiitteli kyynelissä ihmeen välikappaletta.

Pystyin aivan liian hyvin samastumaan tarinan juhlapyhätraditioiden kaipuuseen ja puhtaaseen koti-ikävään.

Oivalsin, miksi olin jo muutaman päivän ollut hyvin kiukkuinen. Peittelin sillä surua.

Kiitospäivän ohella täällä tohotetaan jo täyttä päätä jouluakin. Odotan kyllä sitä, että vietämme perheen kesken joulua tässä kodissa. Siitä tulee varmasti oikein mukavaa. Silti juhlakausi nostaa esiin myös kaipuun ja haikeuden. Monta rakasta perinnettä jää toteuttamatta tänäkin vuonna ja monta rakasta ihmistä tapaamatta. Emme kokoonnu miehen sisarten kesken kiitospäivän aterialle. Emme osallistu ensimmäisen adventin päivälliseen minun lähisukuni kanssa.

Sellaista samanlaista ei meillä täällä ole. Viimeisen puolentoista vuoden aikana olen tutustunut moniin, moniin uusiin ihmisiin. Olen saanut hyviä työkavereita, kivoja naapureita ja mukavia tuttuja. Tunnen upeita ihmisiä meidän seurakunnastamme, tunnistan lasten koulukavereiden vanhempia. On joku - ehkä jopa joitakin -, joille voin soittaa, jos on oikeasti hätä. On ihmisiä, joita voin kutsua kylään ja ihmisiä, jotka kutsuvat meitä kylään (enimmäkseen lapsia, mutta joskus aikuisiakin). En missään tilanteessa jäisi täällä täysin yksin. Paitsi ehkä ihan tässä arjessa aika lailla jään. Sillä sellaista ihmistä, jota sanoisin hyväksi ystäväksi, ei tässä maassa ehkä sittenkään vielä ole. Olen jo kyllä luullut olleen.

Ja ehkä siksi käy niin, että sitä alkaa kaivata jonnekin, jossa ei ole (ja jota ei ehkä edes ole). Tarpeellinen todellisuustarkistus tulee toki siitä, kun kuulee perheen ja ystävien kokemuksia suomalaisesta marraskuusta. Harmaudesta, kosteudesta, kylmyydestä. En minä sitäkään oikeastaan kaipaa. Vaan ihmisiä, jotka tuntuisivat vaistomaisesti omilta.

Eikä siinä ole edes lopulta kyse siitä, että olemme täällä maailmalla, vaikka toki vaikkapa kieli ja samanmielisten niukkuus tekevät osansa. Olen monissa ympyröissä aiemminkin ollut toisenlainen ja ulkopuolinen, enkä oikein itse tunnu koskaan pääsevän täyteen ymmärrykseen sen kanssa, miksi niin on. Jotain kannan mukanani, mutta en näe, mitä. Alkuperäisissä ympyröissä perusverkot vain kannattelevat niin, ettei omien sosiaalisten taitojensa tai taitamattomuuksiensa kanssa aivan näin raa'asti joudu kasvotusten.

Aikuisen tunnelmat siirtyvät nopeasti myös lapsiin, tai sitten tämä juhlakausi rasittaa samoin heidän tunne-elämäänsä. Tyttäristäni herkin kulki unillemenon aikaan kyynelsilmin, sillä hän kaipasi Suomesta ihmisiä, joiden oli - meille siitä mitään sanomatta - itsekseen toivonut tulevan hänen syntymäpäiväjuhliinsa. Niin ei käy. Lupasimme, että yritämme skypettää - tietäen, että pienelle ihmiselle se on kuitenkin hyvin ohut yhteys kehen tahansa.

Olen kiitollinen siitä, etteivät lapset koe täällä yksinäisyyttä. Sitä olisi aikuisenkin varmasti omia kokemuksiaan vaikeampi kestää. Tytöt ovat kuitenkin solahtaneet ympyröihinsä kauniisti ja löytäneet tärkeitä ystäviä ja hyviä kavereita. Niinpä jos olisimme jossakin muualla, kaipaisimme jo tännekin ja tänne jääneitä. Sen maailma näköjään teettää; sydämestä ja mielestä riipiytyy palasia matkan varrelle.

Kiitospäivän lähestyessä

Pienin tytär käyttää osan sairaspäivästä kotitehtävän tekemiseen. Luokassa kootaan seinälle suurta kiitospäivän kalkkunaa. Sen erivärisiin sulkiin lapset kirjoittavat asioita, joista ovat kiitollisia.

Tyttäreni kirjaa äidin ja isän, siskot ja ystävät, kiltin opettajansa, lelut, prinsessat ja ruoan. Olen liikuttunut sen ajatuksen edessä, että viisivuotiaani ymmärtää näiden olevien hyviä asioita ja lahjaa, jota ei voi pitää itsestäänselvyytenä.

Koulun viimeviikkoista ruokakeräystä varten kävimme ostamassa ruokasäilykkeitä, jotka lapset veivät luokkiinsa ja koulu toimittaa eteenpäin. Opettajat olivat kertoneet, että (jonkin tilaston mukaan) 1/3 asuinkuntamme lapsista ei saa riittävästi ruokaa joka päivä. Tytöt ottivat tehtävänsä vakavasti ja seisoivat kaupan hyllyn edessä pitkään miettimässä, mitä kanakeittomakua he itse haluaisivat syödä, jos olisivat se lapsi, joka juuri heidän lahjoituksensa saa.

Kiitospäivän alla ruokaa keräävät vähäosaisille myös partiolaiset. He hakevat tulevana viikonloppuna lahjoitukset suoraan kotiovelta. Ne pitää vain hankkia ja pakata valmiiksi - tai vaikka tilata valmiina pakettina sille samalle ovelle!

Iltapäivähoidossa katsotaan jo jouluun. Giving tree -askartelussa on lehtiä, joihin on kirjattu lahjan saaja. Pienin on riemuissaan, kun voi ottaa lapun, jossa lukee "5-vuotias tyttö". Ihan niin kuin hän! Hän tietää, mitä viisivuotiaat tytöt tahtovat! 

Lapun ottamalla olemme luvanneet ostaa tälle tuntemattomalle viisivuotiaalle joululahjan. Iltapäivähoito yhdessä paikallisen palolaitoksen kanssa huolehtii paketin eteenpäin perheeseen, jossa pieni tyttö ei  muutoin lahjaa saisi. Pienin on lahjan antamisesta innoissaan ja ostosretkeä odotellessaan huolehtii joka päivä siitä, ettei tärkeä tehtävä pääse arjen kiireissä unohtumaan.

Se, ettei vähempiosaisia joka asiassa avusta kasvoton Kansaneläkelaitos, näyttää pitävän ihmisen juurevasti kiinni itsetuntemuksessa ja moraalissa. Auttamisen kynnys on hyvin suunnitelluissa projekteissa vedetty matalalle. Jos siis minulla vain on mistä antaa, vaivaa ei juurikaan tarvitse nähdä - kyse on vain siitä, tahdonko. Millainen ihminen siis olen? Mitä arvoja haluan lasteni oppivan?

Kyllä, kyllä. Nämä kaikki mainitsemani ja monet muut jatkuvasti kohtaamamme avustusprojektit ovat toki tarpeen vain eriarvoisessa yhteiskunnassa, jossa ei ole vahvaa hyvinvointijärjestelmää. Ja olisi toki parempi, ellei niitä tarvittaisi lainkaan.

Mutta koska meillä on köyhät luonamme aina, olen kiitollinen siitä, että lapseni oppivat arvostamaan sitä, mitä heillä on (vaikkei maita ja taivaita olekaan) ja ymmärtävät, että omastaan saa ja tulee jakaa. Sen voisin vaikka omaan kalkkunansulkaani kirjoittaa.

Lepopäivä

Kuumeen aiheuttama lepopäivä kotona. Kanssani lepäilevät pienin tytär (kurkunpäähän etsiytynyt yskä) ja puoliso (jolla sama kuume).

Aurinko paistaa sisään. Satunnaisesti kuuluu lehtipuhaltimien tohottava ääni, naapurin puutarhuri on tullut töihin. Lapsi askartelee rannekorua helmistä keittiössä ja kertoo kuulevansa ensimmäistä kertaa, kuinka Ikeasta viikonloppuna ostettu seinäkello raksuttaa.

Hiljaista. Lepoa. Aikaa lueskella kirjaa voimensa mukaan. Aikaa leikkiä kokonainen leikki loppuun.

Tätä meillä on vähän. Rauha tuntuu flunssan epämukavuuden keskelläkin ylelliseltä.

Ehkä otan jopa päiväunet? Koira käpertyy lämpimänä viereen. En tee mitään, ja saavutan enemmän kuin normipäivänä koskaan.