Tämän kupletin juoni tiivistettynä:

näkökulmasta riippuen
joko suomenamerikkalainen
tai amerikansuomalainen mies,
suomalainen vaimo,
kolme tytärtä,
kalifornialainen löytökoira
ja vasta alkaneita seikkailuja
Yhdysvaltojen länsirannikolla.


tiistai 20. tammikuuta 2015

Toipujan mietteitä

Erinomaisen alun jälkeen toipuminen lompsahti jonnekin allikon puolelle. On kai aika ymmärrettävää, että jäljelle jäänyt osa kapinoi, kun puolet työvoimasta on potkittu pois ja silti täyttä tulosta odotetaan. Kilpirauhasta siis ketuttaa.

Sen sitten huomaa. Hiukan yksinkertaistaen ja himpan kärjistäen olen nähnyt väitettävän, että kilpirauhasen erittämät hormonit ovat osallisena suunnilleen jokaisessa jutussa, mitä keho keksiikään tehdä. Kun se ryhtyy heittämään kapuloita rattaisiin, ei koneistossa toimi mikään. Paitsi nivelet! Mikä ihme lienee, koputan puuta, niitä ei nyt vaivaa mikään!

Aamulla puoliso nappasi viisivuotiaan mukaansa töihin, kun en muka näyttänyt siltä, että selviäisin. Pärjäsin ihan mainiosti! Kampuran molemmat takajalat tosin kramppasivat napakasti. Iltapäivällä palasi kolmen päivän järjetön päänsärky. Jonkin aikaa vain itkeskelin uudessa punaisessa säkkituolissa uskollinen ihana koira sylissäni ja toivoin, että ihminen voisi olla ihminen ilman minkäänlaista fyysistä olemusta.


Myöhemmin kävi ilmi, etteivät työkaverit arvostaneet lapsivahvistusta työpaikalla. Ehdotin, että heille voisi perjantaina viedä kakun ja kiittää kortissa lämpimästi kärsivällisyydestä ja empatiasta.

Illalla vahvempi lääke potki sen verran sisään, että pääsin syömään yhdessä perheen kanssa ja jopa siivoilemaan keittiötä. Kirjoittelemaan tätä blogitekstiä. Katselemaan, kun pienimmät könysivät säkkituolissa telkkaria katselemassa. Sohvan kokoiseen säkkikseen (siis tuo iso pallo kuvassa) mahtuu heittämällä kaksi punaposkista pikkurakasta. Ehkä se on ollut vain lääke, joka on puhunut, mutta tovin aikaa olen ollut taas vain kauhean kiitollinen kaikesta ihanasta, jota meillä ja minulla on.

Taivuin soittamaan lääkärille, käväisin labrassa, menen taas huomenna näytille. Labran sisäänheittäjä (lappukonetta vahtiva vapaaehtoinen) tiedusteli, olenko käynyt tänään jo aiemminkin, kun aloin näyttää tutulta.

Toivoakseni labrat näyttävät jonkin jutun heittäneen isosti häränpyllyä, jotta päästään pian kohti uutta selkeyttä. Uusia haasteita. Uutta elämänmittaista sopeutumista uudenlaiseen autoimmuunihärdelliin. Se ruumiiton elämä, ihan oikeasti. Virtuaaliminä. Kiinnostuin juuri scifistä tositarkoituksella.

4 kommenttia:

  1. En voi mitenkään tietää, miltä tuntuu, mutta lähetän lämpöisiä ja kivuttomia ajatuksia. Kilpirauhanen on tosiaan varsin keskeinen osa, jota välillä niin kaltoin kohdellaan, pois vaan ja selviä siinä sitten. (Taistelin, jotta 17-vuotiaani sai pitää kilpirauhasensa ja 8 kk:n jälkeen on lääkkeetöm eli terve) sinun tilanteesi on monitahoinen, mutta asenne oikea. Kiva, että jaksoit postata! Aurinkoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kata ihanan lämpimästä tsemppauksesta! Olen iloinen lapsesi puolesta. Hienoa, että hän on terve - ja ehjä.

      Poista
  2. Voi vain kuvitella miltä tuntuu jos olet jo ehtinyt toivoa itsesi ruumittomaksi... Onneksi sulla on hyvät apujoukot, koira mukaanlukien. Kakku ja kortti työkavereille kuulostaa asialliselta piikiltä - vai ymmärtävätkö herjaa?

    Voimia ja parempaa vointia mitä pikimmin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Kata kommentista ja kannustuksesta.

      Olisi varmaan pitänyt sanoa tuohon kakkujuttuun, että haluan aivan aidostikin kiittää monia miehen työkavereita. Ovathan he suurimmaksi osaksi olleet tosi ymmärtäväisiä ja kärsivällisiä, kun työn on ollut viimeisen viikon aikana pakko paljon joustaa. Mutta toisaalta juu - jospa se joku, joka hennon piikin ansaitsee, sen myös aistisi.

      Tänään olen ollut jo suurimmaksi osaksi pystyssä ja liikkeellä. Koirarassu vaikuttaa jopa vähän orvolta, kun sillä ei ole köllöttelykaveria. Olet aivan oikeassa, tukijoukkoni ovat ihanat.

      Iloa myös teidän viikkoon!

      Poista