Tarua ja glitteriä

Viikolla vietettiin St. Patrick's Daytä. Opin yhdessä päivässä tästä irlantilaisesta perinteestä enemmän kuin koskaan olin siitä tiennyt. Vihreisiin pukeutuneet työkaverit kertasivat ystävällisesti juhlapäivän historian (jotain jotain ... Laiva... jotain jotain... Amerikka... Saarnaamista Irlannissa, siinäpä se suunnilleen?) ja suuntasivat työpäivän päätteeksi lasilliselle.

Lapset olivat oppineet kouluissaan lisää. Pienimmän hiukset hohtivat sinne tänne tupsutellusta glitteristä. Keskimmäinen kirjoitteli ja puhui sujuvasti taikovista leprechaun-nimisistä satuhahmoista, ja kaikki nipistelivät kaikkia. Ennen unille uskaltamista pienet tytöt rakentelivat sänkyjensä viereen kekseliäitä kleenex-paketteihin perustuvia ansoja, joihin kiiltävää himoavien satuhahmojen oli tarkoitus päätyä... En ole aivan varma miksi. Kai ne muuten olisivat nipistelleet nukkuvia lapsia? Ai mutta sitä torjuttiin jo vihreillä vaatteilla, hmmm.

Vähän hämäräksi tämä juttu siis kaiken kaikkiaan (minulle) vielä jäi.

Myöhemmin viikolla keskimmäiseltä tipahti pari hammasta yhden päivän aikana. Aikamoinen onnenpotku: neitosen viikkoansiot kohosivat tilapäisesti sata prosenttia. Aarteen äärellä meillä käytiin jälleen keskustelua siitä, mitä hampaille oikein tapahtuu ja kuinka ne öisin vaihtuvat rahaan. Leprechauneihin lapset olivat valmiit uskomaan oikopäätä, mutta hammaskeiju - se on satuhahmojen heikko lenkki.

Koetamme aina kysyä, mitä lapset olettavat aikuistensa irti tipahtaneilla hampailla tekevän, mikäli me niitä muka keräilemme. Vanhin kertoi kuulleensa, kuinka helistelemme ja katselemme niitä iltaisin lasten jo vetäydyttyä yöpuulle. Hmmm. Täytyy olla tarkkana, kun hiippailee öisin sänkyjen vierustoilla dollareiden kanssa. Tässä päätyy vielä nolosti jumiin glitteriliiman sekaan nenäliinapaketin pohjalle.

Liberty...

Luulen voivani samastua siihen, kuinka uudisraivaajia sapetti.

Ihmisen täytyy olla todella seikkailunhaluinen tai erittäin pettynyt, jopa epätoivoinen, jos hän jättää kaiken tuntemansa ilman toivoa paluusta. Luopuu kaikesta omaisuudestaan tietämättä, selviääkö edes perille hengissä.

(Ai niin, tähän maahanhan tullaan edelleen samalla tavoin ja samoin odotuksin. Kojoottien ohjauksessa, kuolemanjunilla.)

Lapseni toistavat jokaisen koulupäivänsä aluksi lippuvalan. Liberty... and justice for all. Sanat kaikuvat vuosisatojen takaa uuden maailman luojien suuria toiveita. Nyt loppuu pokkurointi! Nyt vihdoin on jokaisella miehellä sama mahdollisuus! Oltiin päästy Eurooppaa kuristavasta hierarkian ikeestä.

Pohjois-Euroopassa opittiin hiljalleen arvostamaan rahan ja vanhan vallan sijaan asiantuntijuutta, koulutusta ja kokemusta. Opittiin ajattelemaan, ettei järkevistä ihmisistä ole varaa hukata ainuttakaan. Ja että kun kirkaspäisen rääsyläisen kouluttaa, siitä voi saada mainion pormestarin.

Siksi, sivumennen sanoen, suomalaiset edelleen koulutustaan arvostavat ja siihen panostavat. Se on aito mahdollisuuksien väylä pitkin yhteiskuntaluokkien tikkaita. Tiedän, kun olen kokeillut. Mielestäni tie on toimivampikin kuin se, jossa vasta miljoona pankkitilillä tuo ihmisarvon.

Vuosia sitten työskentelin Suomessa työpaikassa, jota pidettiin - talon sisällä - vanhakantaisena ja hierarkkisena. Muistan silti keskustelleeni akateemisista kysymyksistä itseäni paljon ylempien kanssa. Muistan silti osallistuneeni projektiin, joka ei varsinaisesti minun osastolleni kuulunut. Muistan silti päässeeni vasta taloon tulleenakin ulkomaille suuntautuneelle työmatkalle esittelemään talon tietämystä ja omaa osaamistani.

Vasta nyt näen kasvaneeni kulttuurissa, jossa vanhakantaisinkin hierarkian sopukka voi joustaa, keskustella ja kääntyä, kun muutoksen esittäjällä on perusteltu ja valistunut mielipide. Eikä ole tullut mieleenkään, ettei sitä saisi esittää.

Työelämä vapaiden ja tasa-arvoisten maassa on siis ollut kulttuurishokeista  suurin. Hyvin rajallisella tietämykselläni en ollenkaan osaa sanoa, onko kyse maan, osavaltion, alueen, yrityksen vai osaston kulttuurista. Mutta niin kaukana se on vapauden, tasa-arvon ja yhtenäisten mahdollisuuksien unelmista, että perustuslain laatijoiden hautarauha huolettaa.

Myönnettäköön, että olen ollut tietämätön ja naiivi. Ehkä vain Pohjoismaissa siivoja voi ojentaa johtajaa, jos asia koskee siivojan omaa erityisosaamisen alaa. Ehkä kaikkialla muualla se ojentaa, jolla on isompi titteli, suurempi palkka ja prameammat statussymbolit. Ja se voikin olla sitten dollarintarkkaa, kenelle voi kohteliaita ja punnittuja pohdintojaan esittää.

Näinhän se toimii. And justice for all.

Ai niin tää

Viime viikolla katselin kevyesti inhosta väristen pienimmän kaverin nenänalustaa. Tytöillä oli menossa oikein mainio leikki, eikä paksu räkävana vaikuttanut haittaavan lasta itseään. Pieni ääni päässäni sanoi, ettei tuo voi olla tarttumatta. 

Hillitsin haluni pyyhkiä lapsen nenä - täällä ei vieraisiin lapsiin parane koskea - ja kääriä omani sellofaaniin.

Viikkoa myöhemmin ollaan tässä aamussa. Pienen nenä on ollut tukossa monta päivää ja nyt sitä ryydittää tälle lapselle tyypillinen, ikävänkuuloinen kurkunpääyskä. Pikkulasten töissä käyvien vanhempien ikiarvonta: onko tuo nyt hoitokuntoinen?

Lapsi itse valitsisi erittäin mielellään telkkariohjelmapäivän kotona. Toisissa oloissa kuuntelisin sitä mielelläni. Vaikka Suomessa. Mutta täällä...

Puolison töistä on mahdollista pitää etäpäivä lyhyellä varoitusajalla. Ei hänen esimiehensä siitä kyllä tykkää. Esimiestä ei välttämättä kannata kauheasti pahastuttaa maassa / osavaltiossa, jossa työsuhteet ovat "at will": irtisanottavissa puolin ja toisin koska tahansa.

Minun työsuhteessani kukaan ei juuri pahastu, jos joudun pitämään päivän vapaata. Palkkaa vain ei makseta.

Ymmärrän siis oikein hyvin tarhakaverin vanhempia. Ja vien omankin nuhanenäressukkani hoitoon, kunnes preschoolista soitetaan.

Just another day at the office

6.31 Herätys. Neljä minuuttia tärkeiden sähköpostien (positiivisia viestejä, mainoksia ja pohjoisafrikkalaisia huijauskirjeitä) ja sosiaalisen median tarkistamista. Okei, melkein kuusi minuuttia.

6.37 Lasten herättäminen aamumusiikkilistaa edeltävän mainoksen metelillä. Teiniintyvä sihisee kauhuissaan, että volyymit alas, yläkerran vauvakin herää. Yleistä kiirettä ja sählinkiä. Hey, hey soul sister jää soimaan päähän koko päiväksi.

7.57 Koululaiset tiputetaan autosta koululle. Seuraamme katseella, että he kulkevat siniselle viivalle ja odottavat siinä, kunnes kello soittaa ensimmäisen soittonsa kahdeksalta. Vasta sitten he ovat koulun vastuulla.

8.18 Pienin kirjataan sisään preschoolille. Keskustellaan opettajien kanssa sitä, ettemme huomennakaan ole täällä vanhempainvartissa klo 8.00, vaikka pitäisi. Varmistamme, että pienimmällä on mukana villasukat, jotka hän saa laittaa - kenkien sijasta - jalkaansa päiväunille.

8.27 Puoliso jättää minut työpaikalleni. Sisään pääsee klo 8.30. Ehdin vaihtaa ruotsalaisen kollegan kanssa muutaman sanan siitä, kuinka vaikuttuneita lapseni olivat, kun kerroin heille hänen suomen kielen taidostaan. Kollega on työskennellyt Tukholmassa suomalaisten rakennusmiesten kanssa ja kiroilee suomeksi kuin paatunut merimies. Osaa myös "Huomenta", "Kiitos" ja "Hyvää joulua".

8.30- Töitä. Teen mentaalisen muistiinpanon siitä, että puhun illalla puolisolle englanninkielisten digitaalisten äänikirjojen tilaamisesta keskimmäiselle lapselle. Ne pelastaisivat, kun lapsi tulee hoidosta väsyneenä eikä ole lukenut kahdenkymmenen minuutin lukukotitehtäväänsä.

12.32 Tapaan puolison mennäksemme yhdessä lounaalle. Päädymme turkkilaiseen lounaspaikkaan village falafel -lautasten ääreen. Oivallan vasta lautasen lähes tyhjennyttyä, ettei vaalea juttu olekaan jotain kermapohjaista (jota en voisi syödä), vaan hyvää hummusta. Äh! Kello 13.16 viimeiset falafelit on laitettava suuhun vauhdilla, jotta ehditään takaisin ajoissa.

13.35-16.30 Töitä. Flunssainen olo. Haluaisin hakea automaatista C-vitamiinivettä, mutta tiedän, etten saa supertiukkaan kierrettyä pulloa itse auki. En kehtaa taas pyytää apua vieressäni istuvalta mahtavalta japanilaiselta työkaverilta, joten valitsen sen sijaan pullollisen valkoista jääteetä.

16.37 Olemme puolison kanssa pankissa avaamassa tiliä. Pankki meni kiinni viitisen minuuttia sitten. Asiakaspalvelija kätkee mahdollisen ärtymyksensä hyvin. Puoliso huomaa, ettei hänellä ole passia mukana, joten avaamme tilin vain minulle. Puoliso varaa itselleen uuden ajan torstaille. Hän kertoo asiakaspalvelijalle suoraan, ettei ehdi paikalle silloinkaan ennen pankin sulkeutumisaikaa. Asiakaspalvelija madaltaa ääntään ja kertoo luottamuksellisesti, että hänen on palveltava asiakastaan kuitenkin, vaikka tämä saapuisi hiukan myöhässä. Päättelemme hänen kuuluvan niihin onnekkaisiin, joille maksetaan ylityökorvauksia. Lähden pankista uuden tilin ja elämäni ensimmäisten omien shekkien kanssa. Hah!

17.40 Olemme pienimmäisen lapsen hollantilaisen preschool-kaverin ovella. Muutaman kaavakkeen täyttämisen jälkeen lapsi saattoi tulla suoraan preschoolista kaverin kotiin leikkitreffeille. Esittäydyn vanhemmille, jotka puoliso on jo tavannut. Keskustelemme hyvin lyhyesti heidän asuinmaastaan, lasten leikeistä, kaverin äidin paketoidusta jalasta ja mahdollisista seuraavista leikkitreffeistä. Pahoittelemme järkyttävää kiirettämme: isompien lasten hoitopaikka sulkeutuu kuudelta. Näihin ihmisiin olisi kiva tutustua paremmin.

17.56 Iltapäivähoitokeskuksessa keskimmäisen lapsen luokan ovella. Lasten ensimmäinen hoitoviritys kaatui omaan mahdottomuuteensa ja he päätyivät sittenkin vasten tahtoaan paikkaan, jonka arvioivat kouluksi koulun jälkeen. Keskustelen lapsen iltapäiväopettajan kanssa tyttären lukutaitotasosta ja koulun kanssa sovituista harjoituksista. Otan valokuvan luokan taulusta, jolle on kirjoitettu muistiinpanoja päivän keskustelusta. Teemana on ollut avaruus. Iltapäiväopettaja kiirehtii kertomaan, että hän lähettää perjantaina sähköpostiini kaiken tarvittavan, viikon aikana käsitellyn materiaalin. Jotta voimme kerrata sitä kotona?

18.01 Teiniintyvä kertoo iloisesti kieltäytyneensä tänäänkin kaikesta iltapäivähoitokeskuksen ohjatusta toiminnasta. Puoliso muistaa, ettei ole vielä laittanut johtajalle sähköpostia siitä, että lapset saavat mielestämme toimia näin. Hindin tunnit olisivat ehkä torstaina? Kouluuntunut kyllä tykkäsi maanantaisesta joogasta kovasti.

18.02-18.12 Kotimatka. Isken kouluuntuvan käteen älypuhelimeni, joka pyörittää lukuohjelmaa. Kuuntelemme matkan ajan kiehtovaa kertomusta sammakosta, jolla on erivärisiä hattuja. Keltainen. Sininen. Punainen. Violetti. Kun hattujen värit on kertaalleen kuunneltu ja toisen kerran luettu ääneen, sammakko laulaa niistä.

Päätämme yhdessä, että tämä ja avaruuskirja tekevät yhteensä päivän vaaditut kaksikymmentä minuuttia. Kirjaan näin lukulistaan. Oikeasti lapsen pitäisi kirjata itse, mutta hän piirtää.

18.15-20.00 Koiran ulkoilutus. Pyykkien pesu. Astianpesukoneen täyttö. Salaatin valmistus, eilisen risoton lämmittäminen ja huomisen preschool-lounaan pakkaus. Perheen yhteinen ruokailu ja keskustelua päivän aiheista: "istupa nyt alas", "söisitkö välillä?", "jos syöt reippaasti, ehdit vielä värittää värityskirjaa", "jos syöt lautasen tyhjäksi, voit saada luumun jälkkäriksi", "nyt et kyllä enää ehdi sitä värityskirjaa", "jospa pukisit yökkärisi tässä välissä ja palaisit sitten pöytään", "jos ette nyt ala syödä, saatte mennä sänkyyn ilman niitä luumuja",  "jospa nyt taas istuisit alas", "tämä ei ole tanssitunti", "tule juomaan mantelimaitosi pois" ja "kuka unohti vitamiininsa?" Suunnilleen samat aiheet kuin eilenkin.

20.05-20.20 Kouluuntuva esittelee mielipiteenään useampaan kertaan, ettei koe reiluksi nukkumaanmenoa ensimmäisenä. Pienimmäinen on kuitenkin tänäänkin nukkunut kahden tunnin päikkärit eikä todellakaan nukahda vielä. Kouluuntuva väittää sitkeästi myös nukkuneensa päikkärit sekä koulussa että iltapäivähoidossa. Puoliso ulkoiluttaa koiran uudelleen ja Teiniintyvä kirjoittaa kouluun referaattia lukemastaan kirjasta.

20.30 Kouluuntuva on nukahtanut ja Pienin menee sänkyyn. Teiniintyvä pääsee katsomaan telkkarista teininoitaa. Me pääsemme puolison kanssa tilaamaan netistä koiranruokaa.

21.08 Kerromme teiniintyvälle, että hän meni jo nukkumaan. Teiniintyvä istuu sohvalla ja kiukuttelee.

21.10- Kirjoittelen blogia, koetan estää koiraa nutustelemasta reikää sohvapeittoon ja muistan ajatukseni digitaalisista äänikirjoista. Pohdin, pitäisikö minun etsiä jo jostakin huomisaamua varten puolison pyöräilykypärä. Jotta puoliso olisi vain kohtuullisesti myöhässä preschoolin vanhempainvartista, suunnittelen meneväni töihin sähköpotkulaudalla. Pitäisi ehkä tutustua sen toimintaan etukäteen edes teoreettisella tasolla.

Tällaista tämä nyt on. Uusi arki on alkanut.

Suttuiseksi osoittautunut kuva iltapäivähoitokeskuksen avaruusaiheista keskustelua koonneesta taulusta. Hämärästi näkyy, että näiden kuusi- ja seitsemänvuotiaiden kanssa on puhuttu ainakin auringon- ja kuunpimennyksistä sekä siitä, miksi ihmisiä lähetetään Marsiin.

Piilaakson köyhät ja nälkäiset

CNN:n toimittaja John D. Sutter julkaisi lyhyen videoiden ja kuvien kollaasin, jonka itsekin jaoin sosiaalisessa mediassa eteenpäin. Dokumentissaan Sutter kuvaa Piilaakson alueen kaksia kasvoja lapsi(perhe)köyhyyteen keskittyen. Dokumentti esittelee töissäkäyviäkin perheitä, jotka syystä ja toisestakin ovat ajautuneet hätämajoitukseen tai suoraan pressun alle.

Dokumentin draama on tässä: maailman suurimpien ja mahtavimpien IT-yritysten nurkamilla amerikkalaiset lapset elävät kadulla. Dokumentissa vihjataan hiljaa, että mainitut yritykset saattavat olla osallisia.

San Francisco Bay Arealla pitkään asuneet sanovat, kun heidän kanssaan keskustelee, ettei alue ole entisensä. Ei sama kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Ei enää edes sellainen kuin viisi vuotta sitten. Harva juuriltaan pitkäaikaisesti paikallinen sanoo olevansa muutoksesta yksinomaan mielissään.

IT-jätit sijaitsevat pienissä, rinnakkaisissa kaupungeissa, jotka ajan oloon - ainakin osin jo 1960-luvulle tultaessa - ovat kasvaneet rajoiltaan kiinni toisiinsa. Asuntokantaa leimaa matala pientaloasutus. On kai tahdottu oma tupa ja oma lupa, paljolle korkeusrakentamiselle ei tonttimaan ehtymiseen mennessä ole ollut juuri kysyntää - tai alueen sijainti maanjäristysalueella vaikeuttaa kerrosrakentamista.

Jättiyritykset ovat tuoneet alueelle paljon töitä - ja työvoimaa. Paikallisesta sanomalehdestä löytää etsimättä tuon tuosta artikkelin, jossa katkeraan sävyyn mainitaan alueelle IT-jättien myötä tulleet ja tuotetut osaajat - ja ennen muuta näiden "kuusinumeroiset vuosipalkat". 

Yleisesti katsotaan, että näiden sikarikkaiden hyväkkäiden on ollut alueelle tultuaan vaivatonta maksella niin kohtuutonta vuokraa kuin hervotonta lainaakin. Eivätkä omistajat ole kainostelleet pyytää. Alueen arvonnousun myötä kiinteistökaupoista ovat kiinnostuneet myös kansainväliset sijoittajamiljönäärit - ja kaiken maailman huijarit.

Joku sanoi, että jättien on tätä nykyä jonkin verran vaikea saada palkattua amerikkalaista työvoimaa. Jotta osaaja suostuu muuttamaan asumiskustannuksiltaan käsittämättömäksi tiedetylle alueelle, on palkan vastattava oletettuja menoja. Yritysten ratkaisun näkee Piilaakson katukuvassa: tänne ovat kokoontuneet koko maailman osaajat. Sellaiset, kuten me, joiden parhaan käsityskyvyn mukaan työstä tarjottu korvaus oli kotimaasta katsoen vähintäänkin kohtuullinen - mutta todellisuudessa selvästi vähemmän kuin se, mitä kanta-asukkaat pyysivät.

Me, eurooppalaiset, intialaiset ja aasialaiset jäämään ja käymään tulleet viemme markkinoilta loputkin edes jollain tapaa kohtuullisen hintaiset asunnot. Osalle meistä yritys korvaa asumiskuluja, joillekin tarjoaa kokonaan. Viitisen tuhatta dollaria kuussa on suurelle yritykselle mitätön summa - ja kodittomalle lapsiperheelle käsittämätön omaisuus.

Asuntomarkkinat ovat niin ylikuumentuneet, että jo vain niiden vuoksi muualla ehkä keskiluokkaan kuuluvat ihmiset tipahtavat täällä kadulle - tai muuttavat muualle pelastuakseen. Dokumentissa näytetään yksinhuoltajaäitiä, joka vuokraa autotallia ja kerrotaan perheistä, jotka jakavat taloja ja vuokria. Olen myös kuullut kokonaisista perheistä, jotka asuttavat yhtä alivuokralaishuonetta.

Suomeen tottunut ihmettelee, miksei menoon puututa. Vuokrat nousevat joka päivä, eikä tilanteeseen näy minkäänlaista muutosta tai helpotusta. Hyväntekeväisyysjärjestöt ja eräät kirkot tekevät minkä voivat auttaakseen vähävaraisia uusiin koteihin, mutta niiden työ on pisara valtameressä. 

Dokumentissa vilahtaa San Josen "Jungle", yksi USAn suurimmista - ellei suurin - asunnottomien ihmisten asuinpaikoista. Jungle suljettiin joulukuussa 2014. Nykyään siellä kai partioidaan ja paikalle yrittävät ajetaan tarvittaessa väkivalloin pois. Paikallinen media uutisoi joulun alla, että sulkemispäivämäärän lähestyessä Jungle kasvoi kasvamistaan. Tiedettiin, että sieltä pyritään asuttamaan niin monta inhimillisen avun ulottuvilla olevaa kuin vain mahdollista, ennen kuin kaikki pistetään nurin.

Dokumentissa Junglessa marraskuussa majailleet äiti ja tytär saavat lupauksen 1850 dollarin tuesta kaksioon. Vaikka joku paikka hyväksyisikin voucherin (suurin osa vuokranantajista ei hyväksy), ei alle kahden tuhannen dollarin paikallisittain erittäin edullisia kaksioita vain ole lähellä eikä kaukana. Ihmiset asuvat kahdenkin tunnin yhdensuuntaisen työmatkan päässä asuakseen kohtuuhintaisesti, eikä kohtuu tässä yhteydessä tarkoita mitään sellaista, mitä käsitteellä muualla maailmassa tarkoitettaisiin.

Viime syksynä naapurikaupungissa äänestettiin nurin ehdotus yleisestä vuokrasäännöstelystä. Säännöt ja yleinen ohjaus, valtiovallan tai osavaltion puuttuminen markkinoiden tai yksittäisten toimijoiden toimiin ei amerikkalaiseen ajatteluun istu. 

IT-jätit tuovat alueelle paljon hyvää. Siksi asuntokaruselli saa varmasti pyöriä omaa eriskummallista rataansa, kunnes jokin mullistus kieräyttää koko rakennelman rattailtaan.

Dokumentin voi katsoa osoitteessa http://www.cnn.com/interactive/2015/03/opinion/ctl-child-poverty/#0