Keittiöninja ja rohkea martta

Minusta on täällä maailmalla tullut tosi rohkea.

Tänään uskaltauduin käyttämään ensimmäistä kertaa meidän keittiöninjaa, joka on ollut meillä vasta useita kuukausia.

Jostain syystä aina viikonloppuisin Farmer's Marketilla uskon olevani martoista parhain. Hankin aineksia kiinnostaviin ja suuritöisiin kokkauksiin, kuten kurpitsapiirakkaan (joka jäi kahdesti tekemättä) ja lindströminpihveihin (joita olen jo kerran kesällä tehnytkin).

Tänään kaapissa ei sitten ollut tarjolla paljon muuta kuin niitä punajuuria. Katselin keittiöninjaa epäilevästi, mutta muistin aika elävästi sen kesäisen päivän, jonka käytin parin kolmen punajuurikilon raastamiseen riivinraudalla. Muisto kannusti yrittämään, semminkin kun kello oli jo aika paljon ja dinnerin olisi pelastanut myöhästymiseltä vain innokas pitsalähetti.

Usko meinasi kuitenkin loppua, kun kaiken oikein säädeltyäni laite vain vilkutteli poweria eikä suostunut tekemään niin raastetta, smoothieta kuin taikinaakaan. Soitin puolisolle, joka kehotti heiluttelemaan hiirtä. 

Tuijotin Ninjaa epäuskoisena. Mieheni on kyllä IT-mies henkeen ja vereen, mutta aivan todellako meidän uudessa monitoimilaitteessa oli hiiri jossakin?

Kävi ilmi, ettei puoliso autohuoltopaikan metelissä oikein kuullut, mitä sanoin. Heitti vain arvaten, että koetan täällä laittaa lapsille telkkariohjelmaa ja soitan kolmatta kertaa tällä viikolla teeveen ja useiden tietokoneiden muodostaman monimutkaisen virityksen aiheuttamasta päänvaivasta. Yksi niistä on hiiri, joka ei herää.

Taikina soseutui mainiosti. Ensimmäiselle pellilliselle mahtui yhdeksän pihviä ja taikinaa on jäljellä vielä noin sataan. Hyvin menee harrastelijamartalla, tänäänkin.

Hups. Terävä taikina!

Myrskyn eellä?

Tänään tuntui keväältä.

Fro-yo:n jälkeen oli niin lämmintä, että päätimme kävellä läheiseen ostoskeskukseen vaateliikkeen muuttomyyntiin. Teiniintyvä tosin esitti vastalauseita. Vaateostokset eivät toki harmittaneet, vaan hän huomautti, että autokuljetus mahdollistaisi muutaman minuutin pelaamisen puhelimella. Kävelimme kuitenkin. Aurinko paistoi, tunnelma oli raukea ja tyyni.

Ei tällaista pitäisi sanoa ääneen, mutta kysyin puolisolta kuitenkin, huomasiko hänkin poikkeuksellisen levollisuuden. Oivalsin, että se on hiipinyt hiljalleen. Ja arvelen, että olemme nyt lopultakin myös henkisesti saapuneet perille. Lasten pienet mielet eivät enää reagoi niin kovaa, kaikki ei enää ole niin uutta eikä jännittävää.

Kivaa kyllä on.

Esimerkiksi eilen. Kävimme illalla syömässä pitsaa. Pöytää odotellessamme pyörimme Disney-kaupassa. Pienimmän mielestä kauppa on ihana. Siellä on rekvisiittana satupuut ja kimaltava lattia. Lapsille on leikkipaikkoja ja kaikkialla on glitteriä ja prinsessoja. Pienin kulkee kaupassa silmät loistaen ja ihastuksesta huokaillen.

Tämänkaltainen satumainen taikuus ja sen tavoittelu tuntuvat kertautuvan amerikkalaisessa (lasten)kulttuurissa siellä täällä. Se tarttuu myös suurempiin, sillä vielä teiniintyvän ikäiset ihastelevat prinsessamekkoja ja teiniintyvän puheeseen oli jostakin pujahtanut jo sellainen sana kuin häämekkokauppa.

Loppuviikosta olemme taas oppineet ympäristöstämme uutta, kun olemme käyttäneet aikaa tutustumalla koululaisten iltapäivähoitomahdollisuuksiin. Koska kaikki pitäisi osata ennakoida mielellään vuosia etukäteen, käytännölliset ja järkevänhintaiset paikat ovat tietysti näin keskellä kouluvuotta täpösen täynnä. Täten on esimerkiksi koulun oman kampuksen laidalla sijaitseviin parakkeihin pystytetyn iltapäiväsäilytyksen laita.

Onneksi on olemassa ylihintaisia paikkoja, joiden palveluun kuuluu myös lapsen hakeminen koululta. Lapset eivät ollenkaan innostuneet paikasta, jossa he olisivat voineet opiskella matematiikkaa venäjäksi. Leikilläni sitä heille ehdotin. Emme myöskään harkinneet paikkaa, jossa harjoitellaan itämaisia kamppailulajeja.

Kävimme kuitenkin tutustumassa suureen iltapäivähoitokeskukseen, jonka tarjonta osoittautui hyvin monipuoliseksi. Lasten aivan ääneen sanoen toivottiin osallistuvan hoitoon iltaisin noin kello kuuteen saakka, jotta he ehtisivät mukaan suunniteltuihin aktiviteetteihin. Välipalan ja läksyjen jälkeen oli tarjolla mm. hindin ja espanjan tunteja. Niiden lisäksi opeteltiin viikon aikana mm. shakin pelaamista, joogaa ja tanssia. Tällaisen keskuksen iltapäivähoito kattaa siis samalla varsin näppärästi myös lapsen harrastustarpeet.

Tänään pyörähdimme aamusta paikassa, jossa yksityinen hoitaja pyörittää lastenhoitoa kotonaan. Erittäin tervejärkiseltä vaikuttanut hoitaja kertoi, että hänen luonaan lapset saavat koulun jälkeen ensimmäiseksi välipalan. Läksyissä hoitaja auttaisi ja ne tehtyään lapset voisivat hänen nähdäkseen kuluttaa aikaansa sisällä ja suojaisalla takapihalla leikkien. Teiniintyvä tiedusteli hoitajan näkemystä hänen puhelimeensa ja tämä sai vanhemmilta pisteet todettuaan, että lapsen lienee terveellisempää leikkiä kuin näpeltää vimpainta kaiket päivät.

Lapset saivat olla mukana tutustumassa molempiin. Rauhallinen kotiympäristö ja vapaan leikin mahdollisuus vakuuttivat heidät ilman kahta kysymystä.

Miksi tällaista nyt sitten edes pohditaan? Kerron siitä lisää tuonnempana.

Toipujan mietteitä

Erinomaisen alun jälkeen toipuminen lompsahti jonnekin allikon puolelle. On kai aika ymmärrettävää, että jäljelle jäänyt osa kapinoi, kun puolet työvoimasta on potkittu pois ja silti täyttä tulosta odotetaan. Kilpirauhasta siis ketuttaa.

Sen sitten huomaa. Hiukan yksinkertaistaen ja himpan kärjistäen olen nähnyt väitettävän, että kilpirauhasen erittämät hormonit ovat osallisena suunnilleen jokaisessa jutussa, mitä keho keksiikään tehdä. Kun se ryhtyy heittämään kapuloita rattaisiin, ei koneistossa toimi mikään. Paitsi nivelet! Mikä ihme lienee, koputan puuta, niitä ei nyt vaivaa mikään!

Aamulla puoliso nappasi viisivuotiaan mukaansa töihin, kun en muka näyttänyt siltä, että selviäisin. Pärjäsin ihan mainiosti! Kampuran molemmat takajalat tosin kramppasivat napakasti. Iltapäivällä palasi kolmen päivän järjetön päänsärky. Jonkin aikaa vain itkeskelin uudessa punaisessa säkkituolissa uskollinen ihana koira sylissäni ja toivoin, että ihminen voisi olla ihminen ilman minkäänlaista fyysistä olemusta.

Myöhemmin kävi ilmi, etteivät työkaverit arvostaneet lapsivahvistusta työpaikalla. Ehdotin, että heille voisi perjantaina viedä kakun ja kiittää kortissa lämpimästi kärsivällisyydestä ja empatiasta.

Illalla vahvempi lääke potki sen verran sisään, että pääsin syömään yhdessä perheen kanssa ja jopa siivoilemaan keittiötä. Kirjoittelemaan tätä blogitekstiä. Katselemaan, kun pienimmät könysivät säkkituolissa telkkaria katselemassa. Sohvan kokoiseen säkkikseen (siis tuo iso pallo kuvassa) mahtuu heittämällä kaksi punaposkista pikkurakasta. Ehkä se on ollut vain lääke, joka on puhunut, mutta tovin aikaa olen ollut taas vain kauhean kiitollinen kaikesta ihanasta, jota meillä ja minulla on.

Taivuin soittamaan lääkärille, käväisin labrassa, menen taas huomenna näytille. Labran sisäänheittäjä (lappukonetta vahtiva vapaaehtoinen) tiedusteli, olenko käynyt tänään jo aiemminkin, kun aloin näyttää tutulta.

Toivoakseni labrat näyttävät jonkin jutun heittäneen isosti häränpyllyä, jotta päästään pian kohti uutta selkeyttä. Uusia haasteita. Uutta elämänmittaista sopeutumista uudenlaiseen autoimmuunihärdelliin. Se ruumiiton elämä, ihan oikeasti. Virtuaaliminä. Kiinnostuin juuri scifistä tositarkoituksella.

Amerikkalaista kipua

Tulvahdin täyteen kiitollisuutta, kun ymmärsin heränneeni nukutuksesta. Silmät lupsuivat, ylläni häälyivät lääkärin kasvot, kaikki oli mennyt hyvin. Jäisin kuitenkin yöksi tarkkailuun, mikä vain lisäsi kiitollisuuttani.

Olin yönseudun varsin pahoinvointinen ja jonkin verran kipuisa. Yöhoitajan ensimmäiseksi antama kipupiikki oli morfiinia. Se lisäsi pahoinvointia, joten siirryttiin ibuprofeeniin. Aamulla sama hoitaja sanoi päätään epäuskoisesti pyöritellen jakaneensa sitä minulle yön aikana peräti 800 mg - that's already a prescription! - ja arveli, että olen kivun suhteen tavanomaista herkempi.

Amerikkalainen kivunhoito on toisenlaista. Siinä missä suomalainen mielestäni ajattelee maalaisjärjellä ja tuuppaa kivuliaan vaikka toviksi puolitainnoksiin, kunnes se on vähän parantunut tilaansa kestämään, amerikkalaiset on ehkä totutettu kestämään. Ja hymyilemään siihen päälle. Väittämään pieneksi arkuudeksi tai epämukavuudeksi suurempaakin kärsimystä.

Jos olisin ollut enemmän oma itseni, olisin tahtonut kuulla hoitajan näkemyksiä siitä, milloin näitä reseptivahvuuksia oikein on hänen nähdäkseen tarkoitus käyttää. Ellei esimerkiksi silloin, kun ihminen toipuu leikkauksesta.

Täällä normaalivahvuinen ibuprofeeni (siis Burana ja paikallisittain Advil) on se, mitä Suomessa myydään lasten vahvuutena. Neljääsataa saati sen enempää ei apteekista anneta kuin lääkärin pyynnöstä. Peruslääke kaikkeen on Tylenol (Panadol).

Pääsin sairaalasta kotiin heti aamulla. Huoneet tyhjennettiin yhteentoista mennessä, mutta kun puolisolle sopi tulla hakemaan yhdeksän jälkeen, se kävi aivan yhtä hyvin. 

Ehdin kuitenkin jutustella ensin useammankin hoitajan, hoitajan avustajan ja laitosapulaisen kanssa. Myös se henkilö, jonka tehtävänä oli tyhjentää huoneeni roskasäiliö, esitteli itsensä ja tiedusteli kohteliaasti vointiani.

Leikannut lääkäri tuli keskustelemaan kotiin annettavasta lääkityksestä. Puistin päätäni hitaasti ja epäuskoisesti, kun hän ilmoitti laittavansa minut matkaan Tylenolilla, 500 mg.

Olin jo viikon ollut ilman peruslääkkeitäni. Täkäläiset lääkärit pyytävät tauottamaan peruslääkkeet, sikäli kuin mahdollista, viikkoa ennen mitä tahansa operaatiota. Ymmärrän varovaisuuden ja arvostankin sitä. Toisaalta olin jo viidentenä taukopäivänä ollut niin kipeä, että kankaan kosketus sormenpäissä oli saanut huutamaan.

Amerikkalaiset (vai: länsirannikon väki?) eivät väännä, jänkää tai iske nyrkkiä pöytään. Muutama rauhallinen, sivistynyt ja tarvittaessa jäätävän kohtelias sana riittää. Lyhyen keskustelun tuloksena sain kotiin suomalaista versiota hiukan laimeampaa Panacodia (täällä kulkee nimellä Tylenol 3). Rattiin ei sen kanssa ole asiaa.

Otan siis pillerini, kuuntelen äänikirjaa ja yritän etsiä jonkinlaisen lepoasennon. Olen tavattoman tyytyväinen, kun ystävällinen hoitaja soittaa vielä kotiin ja tiedustelee vointiani. Olen liikuttunut, kun puolison esimies ja esimiehen esimies tiedustelevat vointiani. Kun ystävät ja tyttöjen leikkikavereiden äidit tarjoavat apuaan. Kun kirkolta tutut ihmiset viestittävät pitävänsä perheemme rukouksissaan. Ja kun vain muutaman kerran tapaamani ihmiset laittavat viestejä ja kysyvät, kuinka voin. 

Olkoonkin, että viestit osittain ovat silkkaa kohteliaisuutta. Osin ne ovat aitoa toisen ihmisen huomioimista, lähes tuntemattomastakin välittämistä. Ja ehkä, voisin arvella, juuri välittämisen, lämmön ja ystävällisyyden vuoksi milligrammoja voikin lääkepakkauksissa olla jokunen vähemmän.

Congratulations!

Heräsin kauhuissani. Kello oli varmasti kahdeksan, puhelin ei ollut herättänyt, olimme myöhässä ja se oli sitten siinä! Höpsis. 4.30 A.M., vilkutti puhelimen ruutu. Unikin suostui palaamaan vielä hetkeksi uudelleen.

Kuudelta heräteltiin lapsia. He eivät olleet kovin tyytyväisiä. Kaksi vanhinta makoili sängyssään niin että äidiltä meinasi itku päästä. Nyt olisi lapset kohtuullisen tärkeää nousta sieltä vällyn alta!

Ensimmäinen haastatteluaika oli klo 7.35 aamulla. Parkkipaikka löytyi ihan helposti, turvatarkastuksesta selvittiin aika tottuneesti. Samassa paikassa käytiin syksyllä sormenjälkiä antamassa. Tiesimme, että vedet, ruoat ja pikkukolikot tulee jättää autoon. Pieninkin muisti, että täällä riisutaan paitsi takki myös kengät. Tuntui vähän samalta kuin oltaisiin lentoon lähdössä.

Kiireen jälkeen alkoi odottelu. Tytöt ehtivät lukea useampia kirjoja suuressa odotussalissa. Onneksi niitä oli varattu mukaan kokonainen kassillinen (ja ne tulivat turvatarkastuksesta läpi ongelmitta).

Varsinainen prosessi hoidettiin kohtuullisen nopeasti. Ystävällinen ja kohtelias virkailija napsutteli papereihin leimoja ja merkintöjä tehokkaasti ja keskusteli samalla meidän kanssamme varsin tietäväisesti Suomesta. Toisin kuin stereotypia kertoo, yllättävän monet ihmiset täällä tietävät kaikenlaista maan kaupungeista, ilmastosta ja oloista. Olemme tavanneet useammankin ihmisen, joka on matkannut maassamme tai jopa osannut kieltämme sanan tai kaksi.

Meillä oli mukana valtavasti paperia. Olimme varautuneet todistamaan sitä sun tätä. Tarpeen olivat passit, virkatodistukset, kirje puolison työpaikalta, tuoreet palkkatodistukset sekä immigraatiolääkärin kirjekuoret. Jos nyt kerkesin kaikki seurata, sillä pienimmät tytöt olivat tässä vaiheessa keksineet virkailijan pöydältä pinon paperiliittimiä ja todenneet, että ne olivat mainioita leikkivälineitä.

Ensimmäisestä hakemuksesta on nyt kymmenisen kuukautta. Silloin haettiin I-130, jonka hyväksyminen tapahtui heti I-485:n laittamisen jälkeen. I-130:tä ei viety loppuun saakka, kun syksyllä ilmoitin Helsinkiin konsulaatille, etten advance parolen puuttuessa matkusta Suomeen haastatteluun. Täällä päässä se kuitenkin oli hyväksytty ja virkailijan mielestä tämä riitti.

Hyväksytty I-130 oli käsittääkseni pohja sille, että I-485 hyväksyttiin ihan vain leimoja paukutellen. Hetkeksi pysähdyttiin kummastelemaan sitä, että I-130 oli mennyt läpi, vaikka siitä puuttui syntymätodistus. Olin sittemmin hankkinut vanhempani Raamatun välistä löytyneestä alkuperäisestä syntymätodistuksesta skannatun kopion ja tarvetta ehkä vielä paremmin palvelevan virkatodistuksen. Virkailija ei niitä kuitenkaan tahtonut, hyväksytty mikä hyväksytty.

Väliin haettiin myös I-129F, enkä nyt ole aivan varma siitä, mikä sen kohtalo lopulta oli. Prosessinkuvauksen mukaan 129-F keskeytyy, jos I-130 ehtii ensin. Mutta lopulta pysyvän asukkaan status on myönnetty I-485:n, eli adjustment of status -hakemuksen pohjalta.

Prosessi on vienyt aikaa ja vaatinut vaivannäköä. Kustannuksia on tullut jokaisesta lippulappusesta sekä monista valokuvista - yksistä muutamia euroja, toisista tuhansia dollareita. Olemme kertaalleen puhelimitse konsultoineet lakimiestä, mutta täyttäneet ja toimittaneet lopulta jokaisen paperin itse. Prosessi on siis täysin mahdollinen myös näin - vaikka oikean, ajantasaisen ja hyödyllisen tiedon saaminen olisi varmaan ollutkin merkittävän paljon vaivattomampaa, jos mukana olisi ollut prosessin läpikotaisin tunteva henkilö. Monet yrityksethän auttavatkin prosessissa, etenkin jos tahtoen siirtävät työntekijänsä maasta toiseen.

Jos kohta paperiasiat ovat olleet oma lukunsa, on toisaalta asiointi jokaisen virkailijan kanssa ollut suoraviivaista, miellyttävää ja helppoa.

Ja nyt ne paperit siis ovat. Sellaiset, joissa lukee: onnittelut. Saatte jäädä.

Jos joku nyt sattuu eksymään blogiin ja kaipaa tukea omassa immigraatioprosessissaan, vastaan kysymyksiin mielelläni jos vain osaan. Sähköpostiosoitteen voi vaikka jättää kommenttikenttään: kun esitarkistan kommentit, en yhteystietoa täällä blogissa julkaise.