Uutisviikko

Se kuva on syöpynyt mieleen iäksi. En hakenut sitä, en lukenut yhtään artikkelia. Mutta näin otsikoita ja näin sen kuvan monta, monta kertaa.

Mietin, niin kuin joku muukin oli sosiaaliseen mediaan jakamassaan avoimessa kirjeessä miettinyt, eikö sitä saisi olla katsomatta. Hän ei ollut varma. Minäkään en ole.

En halua säästää itseäni. Lapsia ja nuoria kyllä. Hekin näkevät sen. Hekin kysyvät. Ja kun sen katsominen kuitenkin on niin surullista, niin suututtavaa, niin sietämätöntä.

Jonnekin lopulta puuskahdin, että antakaa, taivaan tähden, samalla edes ohjeet. Mitä minä voin tehdä? En kestä vain katsoa. Mitä voin tehdä?

Ylen uutissivun pääutinen on tätä kirjoittaessani rautalankaohjeistus niille, jotka aikovat majoittaa pakolaisia kotiinsa. Kiitos! Tämän olisin voinut tehdä. Meillä oli Suomessa iso talo, me olisimme mahtuneet alakertaan, yläkertaan olisi saanut tulla kaksi perhettä. Mies sanoi, että kolme.

Niin lähelle hätä on tullut. Enkä usko sen aivan pian katoavan minnekään.

Samaan aikaan Suomessa käydään toista keskustelua, jossa sanotaan, että valtion täytyy huolehtia meistä niin kuin ennenkin, mieluummin paremmin. Mutta että me huolehditut emme sitten huolehdi noista toisista. Ja sitä en ymmärrä.

Kun isot rakenteet hajoavat ja sitähän ne tekevät, selvitään vain sillä, millä ihmiset ovat vuosituhansia selvinneet: keskinäisellä välittämisellä. Sillä sellaisella, että se yksi työnsä menettänyt tuttava saa asua ilmaiseksi ystävänsä kotona ja tulla päivälliselle toisten kotiin, meillekin tänään. Onpa tuttava sitten läheltä tai kaukaa.

Tämä maailma on yhteinen. Ellei mitään muuta mietittäisi, viimeistään sen tajuamiseen pitäisi havahtua. Sillä mitä epätoivoiset tekevät, ellei heitä auteta? Niin epätoivoiset, että he lähettävät pienet lapsensa ilmeiseen hengenvaaraan, koska se vaihtoehto on parempi? Ellei heitä auteta, se epätoivo on vaaraksi kaikille.

Ei siltä voi sulkea silmiään.

Suomella on unelma

Suomen kielessä on sanoja, joiden jotkut tutkijat arvelevat lainautuneen indoeurooppalaisesta kantakielestä kauan sitten, jossain Indus-joen varrella. Sellaiseksi sanaksi on sanottu mm. aurinkoa.

Jotkut, jotka ovat puhuneet sitä kieltä, josta on tullut meidän puhumamme kieli, ovat tulleet jostakin sieltä.

Joidenkin tutkijoiden mukaan tuhansia vuosia sitten niiden joukkoon, jotka asuivat alueilla, joita nykyisin pidämme Suomena, lähestulkoon vyöryi germaanisia vaikutteita. Yhteiselo muodostui tiiviiksi, sillä taas lainattiin sanoja. Sellaisia kuin äiti.

Joidenkin tutkijoiden mukaan mahdollisesti koko tai suurin osa nykyisin Venäjäksi katsottavaa aluetta on voinut kuulua suomalais-ugrilaisia kieliä puhuville kansoille osin jopa 1800-luvulle saakka.

Jotkut, jotka ovat puhuneet sitä kieltä, joka on ollut lähes täysin meidän puhumamme kieli, ovat tulleet jostakin sieltä.

Aina on ollut ryhmiä, joilla on ollut omat tapansa, tarinansa, uskomuksensa, käsityönsä - kulttuurinsa. Aina ihmiset ovat tulleet ja menneet, kohdanneet toisensa, muuttaneet, muuttuneet. On ollut ryhmiä, yhdessä ja erikseen - me ja nuo, ja nuo, joista on tullut osa meitä. Niin on ollut aina.

Ei ole yhtä ja ikuista suomen kieltä. Ei yhtä ja ikuista suomalaisuutta. Ei yhtä ja ikuista Suomea. Me emme enää mitenkään tunnistaisi sitä kieltä tai sitä kulttuuria, jonka Indus-joelta vaeltaneet tunsivat. Mutta ilman heitä ei olisi sitä todellisuutta, jonka tunnemme tänään.

Niin kuin on mahdotonta säilyttää muuttumattomana elävää kieltä, on mahdotonta säilyttää muuttumattomana elävää kulttuuria. Se, että käsitys meistä muuttuu - ja että käsitykset meidän tavoistamme, meidän käsitöistämme, meidän kielestämme; meihin kuuluvista, meihin kuuluvien ulkonäöstä, meihin kuuluvien uskomuksista, meihin kuuluvien koko kulttuurista muuttuvat - on edellytys sille, että mikään meiksi kutsuttava edes on olemassa.

Pelkäävä ei uskalla muuttua, pelkäävä takertuu vihaisena ja kouristuksenomaisesti menneeseen ja osin kuvitteelliseen tuttuun. Rohkaiskaamme pelkääviä, sillä niin kauan kuin aurinko nousee, on elävä todellisuutemme joka päivä hivenen verran uusi.

Pahan mielen puisto

Tervetuloa pahan mielen puistoon!

Voit ostaa ylihintaisen kausilippumme joko netistä tai myyntikassalta. Nettikauppa kaatuu ja myyntikassalle on pitkä jono. Pitkä jono on tosin myös asiakaspalveluun, jossa nettikaupasta ostettu lippu käydään vaihtamassa kaulanauhaan. Mutta nettikortilla pääsee suoraan metallinpaljastimeen, kun taas myyntikassalle jonottaneet jonottavat siinä kohdassa toistamiseen.

Kaulanauhan saatuasi pääset jonottamaan paahteessa laitteisiin. Jonotus voi parhaimmillaan kestää tunnin tai kaksikin. Jonotusalueiden ylle ei maisemallisista syistä ole asetettu varjoja. Pitkän jonotuksen päätteeksi saatat kuulla, ettet pääse laitteeseen, koska olet liian lyhyt / pitkä / yksin / kaksin. Ehdot laitteeseen pääsylle kerrotaan vasta jonotuksen jälkeen.

Tuntien jonotuksen jälkeen laiteajelu kestää minuutin, joskus kaksi. Kaupan päälle tulee useimmiten huono olo. Monien laiteajelujen jälkeen lapsesi itkevät. Joko, koska laite oli kamala tai koska laite oli ihana. He joko haluavat jonottaa siihen heti uudestaan tai tahtovat välittömästi lähteä kotiin.

Laiteajeluihin kyllästyttyäsi voit viettää aikaasi katsellen hätäisesti kokoon kyhättyjä ja amatöörimäisesti toteutettuja esityksiä, joissa tämän kesän kausityöskentelijät toikkaroivat myötähäpeää herättäen lavalla, sinänsä laadukkaisiin eläinhahmopukuihin puettuina. Katselualue sijaitsee jonojen tapaan porottavassa paahteessa, istumapaikkoja on varattu vain muutamille ja äänentoisto on tuuristasi riippuen säädetty joko aivan liian hiljaiselle tai jumalattoman kovalle.

Melutaso puistossa on kaiken kaikkiaan huumaava. Kotiin päästyäsi korvasi soivat ja vinkuvat useamman tunnin ajan. Ahkerat laitteissa kävijät huomaavat myös tilapäisen häiriön välikorvan toiminnassa, mikä herkimpien kohdalla johtaa pitkittyneeseen pahoinvointiin kotimatkalla tai kotona. Päivän tai kaksi jatkuvaa ärtyisyyttä, ylivilkkautta ja väsymystä esiintyy miltei poikkeuksetta kaikilla kävijöillä.

Taukopaikkoja puistossa on vähän, varjossa ei juuri ollenkaan. Varjopenkeille voi toki jonottaa. Se herättää kanssapuistoilijoissa ärtymystä. Penkeillä voi istuskella itkemässä väsymystään, kuuntelemassa lasten itkua, oksentamassa välipalaansa tai odottamassa tunnista toiseen laitteissa käyviä perheenjäseniä.

Väsyneet voivat virkistäytyä nauttimalla ylihintaisia virvokkeita, jotka voitot maksimoidaksemme olemme poikkeuksetta kyllästäneet nauttijalle epäterveellisillä, mutta halvoilla ainesosilla. Samaa linjaa vedämme myös ruokatarjoilussa. Hyvin kalliiseen hintaan tarjolla on epäterveellistä roskaruokaa kioskista toiseen, ravintoarvot ovat päin prinkkalaa ja kalorit kasautuvat pääosin rasvasta. Luukulle kuin luukulle saa jälleen jonottaa eikä vapaita pöytiä ruokailua varten ole kuin pari. Ruokailualue on roskainen, pöydät ketsupintahrimat ja ruokailijoiden yllä liitelee vaikuttava lokkiparvi kärkkymässä palasia, joita linnut rohkeasti myös riistävät suoraan etenkin vaunuikäisten lasten käsistä.

Tämän ikäisiä lapsia puistossa on pilvin pimein ja päivän aikana huomaat, että he hukkaavat vanhempansa tuon tuosta. Usein lapset puhuvat jotakin muuta kieltä kuin sinä eivätkä auttamisyrityksesi siksi saa aikaan paljon muuta kuin kauhua. Joskus voi tulla kyllä myös syytöksiä lapsen ryöstö- tai pahoinpitelyaikeista.

Siksi vieraille lapsille ei kannata puhua etenkään törkyisissä ja ruuhkaisissa WC-tiloissa, joita puistoon on piilotettu muutama.

Puiston erikoisuutena tarjoamme mahdollisuutta tutustua erilaisiin eksoottisiin eläimiin. Mitättömän pieneen häkkiin sullottu upea tiikeri kävelee ahdistuneena aluettaan nurkasta nurkkaan. Pesukarhu nököttää omassa kopissaan apaattisena ja alistuneena. Norsun kohdalla kovinkin kundi yleensä puhkeaa itkuun, kun opas innokkaasti kertoo sen taivaltaneen samaa vankilarinkiään jo neljäntoista vuoden ajan.

Kotiin lähtiessäsi voit poiketa vielä myymälässä, josta lapsesi vinkuvat saada ostaa kalliseen hintaan kaiken mahdollisen, mitä yksikään ihminen ei missään kuvitellussa elämässä voi tarvita. Käsittämättömän hintaiset tuotteet on huolellisesti valmistettu kestämään matka kaupan kassalta aina kilometrien päähän parkkipaikan laitaan pysäköidylle autollesi asti. Kun perävalosi näkyvät puiston portille, uusilta nukeilta tippuu pää ja valomiekan hohde himmenee. Kotimatkalla lapsesi itkevät, kunnes nukahtavat – tai oksentavat uudestaan.

Piilaakson köyhät ja nälkäiset

CNN:n toimittaja John D. Sutter julkaisi lyhyen videoiden ja kuvien kollaasin, jonka itsekin jaoin sosiaalisessa mediassa eteenpäin. Dokumentissaan Sutter kuvaa Piilaakson alueen kaksia kasvoja lapsi(perhe)köyhyyteen keskittyen. Dokumentti esittelee töissäkäyviäkin perheitä, jotka syystä ja toisestakin ovat ajautuneet hätämajoitukseen tai suoraan pressun alle.

Dokumentin draama on tässä: maailman suurimpien ja mahtavimpien IT-yritysten nurkamilla amerikkalaiset lapset elävät kadulla. Dokumentissa vihjataan hiljaa, että mainitut yritykset saattavat olla osallisia.

San Francisco Bay Arealla pitkään asuneet sanovat, kun heidän kanssaan keskustelee, ettei alue ole entisensä. Ei sama kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Ei enää edes sellainen kuin viisi vuotta sitten. Harva juuriltaan pitkäaikaisesti paikallinen sanoo olevansa muutoksesta yksinomaan mielissään.

IT-jätit sijaitsevat pienissä, rinnakkaisissa kaupungeissa, jotka ajan oloon - ainakin osin jo 1960-luvulle tultaessa - ovat kasvaneet rajoiltaan kiinni toisiinsa. Asuntokantaa leimaa matala pientaloasutus. On kai tahdottu oma tupa ja oma lupa, paljolle korkeusrakentamiselle ei tonttimaan ehtymiseen mennessä ole ollut juuri kysyntää - tai alueen sijainti maanjäristysalueella vaikeuttaa kerrosrakentamista.

Jättiyritykset ovat tuoneet alueelle paljon töitä - ja työvoimaa. Paikallisesta sanomalehdestä löytää etsimättä tuon tuosta artikkelin, jossa katkeraan sävyyn mainitaan alueelle IT-jättien myötä tulleet ja tuotetut osaajat - ja ennen muuta näiden "kuusinumeroiset vuosipalkat". 

Yleisesti katsotaan, että näiden sikarikkaiden hyväkkäiden on ollut alueelle tultuaan vaivatonta maksella niin kohtuutonta vuokraa kuin hervotonta lainaakin. Eivätkä omistajat ole kainostelleet pyytää. Alueen arvonnousun myötä kiinteistökaupoista ovat kiinnostuneet myös kansainväliset sijoittajamiljönäärit - ja kaiken maailman huijarit.

Joku sanoi, että jättien on tätä nykyä jonkin verran vaikea saada palkattua amerikkalaista työvoimaa. Jotta osaaja suostuu muuttamaan asumiskustannuksiltaan käsittämättömäksi tiedetylle alueelle, on palkan vastattava oletettuja menoja. Yritysten ratkaisun näkee Piilaakson katukuvassa: tänne ovat kokoontuneet koko maailman osaajat. Sellaiset, kuten me, joiden parhaan käsityskyvyn mukaan työstä tarjottu korvaus oli kotimaasta katsoen vähintäänkin kohtuullinen - mutta todellisuudessa selvästi vähemmän kuin se, mitä kanta-asukkaat pyysivät.

Me, eurooppalaiset, intialaiset ja aasialaiset jäämään ja käymään tulleet viemme markkinoilta loputkin edes jollain tapaa kohtuullisen hintaiset asunnot. Osalle meistä yritys korvaa asumiskuluja, joillekin tarjoaa kokonaan. Viitisen tuhatta dollaria kuussa on suurelle yritykselle mitätön summa - ja kodittomalle lapsiperheelle käsittämätön omaisuus.

Asuntomarkkinat ovat niin ylikuumentuneet, että jo vain niiden vuoksi muualla ehkä keskiluokkaan kuuluvat ihmiset tipahtavat täällä kadulle - tai muuttavat muualle pelastuakseen. Dokumentissa näytetään yksinhuoltajaäitiä, joka vuokraa autotallia ja kerrotaan perheistä, jotka jakavat taloja ja vuokria. Olen myös kuullut kokonaisista perheistä, jotka asuttavat yhtä alivuokralaishuonetta.

Suomeen tottunut ihmettelee, miksei menoon puututa. Vuokrat nousevat joka päivä, eikä tilanteeseen näy minkäänlaista muutosta tai helpotusta. Hyväntekeväisyysjärjestöt ja eräät kirkot tekevät minkä voivat auttaakseen vähävaraisia uusiin koteihin, mutta niiden työ on pisara valtameressä. 

Dokumentissa vilahtaa San Josen "Jungle", yksi USAn suurimmista - ellei suurin - asunnottomien ihmisten asuinpaikoista. Jungle suljettiin joulukuussa 2014. Nykyään siellä kai partioidaan ja paikalle yrittävät ajetaan tarvittaessa väkivalloin pois. Paikallinen media uutisoi joulun alla, että sulkemispäivämäärän lähestyessä Jungle kasvoi kasvamistaan. Tiedettiin, että sieltä pyritään asuttamaan niin monta inhimillisen avun ulottuvilla olevaa kuin vain mahdollista, ennen kuin kaikki pistetään nurin.

Dokumentissa Junglessa marraskuussa majailleet äiti ja tytär saavat lupauksen 1850 dollarin tuesta kaksioon. Vaikka joku paikka hyväksyisikin voucherin (suurin osa vuokranantajista ei hyväksy), ei alle kahden tuhannen dollarin paikallisittain erittäin edullisia kaksioita vain ole lähellä eikä kaukana. Ihmiset asuvat kahdenkin tunnin yhdensuuntaisen työmatkan päässä asuakseen kohtuuhintaisesti, eikä kohtuu tässä yhteydessä tarkoita mitään sellaista, mitä käsitteellä muualla maailmassa tarkoitettaisiin.

Viime syksynä naapurikaupungissa äänestettiin nurin ehdotus yleisestä vuokrasäännöstelystä. Säännöt ja yleinen ohjaus, valtiovallan tai osavaltion puuttuminen markkinoiden tai yksittäisten toimijoiden toimiin ei amerikkalaiseen ajatteluun istu. 

IT-jätit tuovat alueelle paljon hyvää. Siksi asuntokaruselli saa varmasti pyöriä omaa eriskummallista rataansa, kunnes jokin mullistus kieräyttää koko rakennelman rattailtaan.

Dokumentin voi katsoa osoitteessa http://www.cnn.com/interactive/2015/03/opinion/ctl-child-poverty/#0

Ruuhkavuosien mahdottomuudesta

Mainio Sari Helin, "huono äiti", jonka jutuista tykkään kovasti, kirjoitti muutama päivä sitten blogissaan ruuhkavuosien mahdottomuudesta ja sai mm. YLEn uutisoimaan asiasta. Blogiteksti on nähdäkseni kannanotto laajempaan yhteiskunnalliseen keskusteluun naisista, naisten asemasta, perheistä, perheiden tukemisesta ja työllisyydestä. Tämä keskustelu tuntuu ajankohtaisin painotuksin elävän Suomessa vuodesta toiseen. Tällä hetkellä sitä ylläpitää mm. tilastollinen havainto naisten työllisyyden heikkenemisestä.

Täältä katsoen suomalaisia keskusteluja on muuten kiva seurata. Joskus ne tosin ärsyttävät, harmittavat tai surettavat - kuten viikkokaupalla iltapäivälehden nettisivulla vellonut keskustelu siitä, mikä itse kutakin toisissa kaupan tilassa liikkuvissa ihmisissä ottaa päähän. Ehkä en vielä ole kyllin sisällä tässä kulttuurissa nähdäkseni paikallista keskustelua tämän mittakaavan aiheista. Tai ehkä Suomen suhteellinen pienuus antaa yhteiselle keskustelulle aivan erilaisen areenan kuin suuressa maassa koskaan.

Helinin ajatuksen tulkitsen nyt kuitenkin olleen, että Suomessa asuvissa perheissä lastenhoito vaatii niin paljon, että tietynikäisistä naisista tuntuu todella houkuttelevalta jättäytyä pois työelämästä, jos siihen vain on mahdollisuus. Näin käy etenkin, jos naisen huomiota ja huolenpitoa kaipaavat myös ikääntyvät vanhemmat. Helin varmaan tietoisesti kärjistää, kun sanoo ruuhkavuosien haasteiden tekevän töissäkäynnistä mahdotonta.

Ymmärrän oikein hyvin arjen, jota Helin kuvaa. Olen elänyt Suomessa äitinä ja/tai kasvattavan aikuisen vastuuta kantavana perheen naispuoleisena henkilönä eri elämänvaiheissa niin, että huolehdittavinani on ollut yksi, kaksi, neljä, viisi tai kuusi alaikäistä lasta. Kaksi lyhyttä ajanjaksoa olen ollut myös perheen ainoa aikuinen. Olen ollut kotonakin, mutta suurimmaksi osaksi käynyt töissä joko koko- tai osa-aikaisesti. Muistan kyllä sen ajan, kun ovesta lähtiessä piti tarkistaa, onko muistanut itsekin pukeutua. Arki oli haastavaa eikä ihan joka hetki niin kivaakaan.

Silti kummastelen, mihin muuhun kuin ilmiön kuvaamiseen Helin kirjoituksellaan pyrkii. Tulee hakematta mieleen se mainittu kauppakeskustelun teksti, jossa joku valitti kassalla hitaasti ostoksiaan pakkaavista asiakkaista. Joku toinen (se en ollut minä, mutta kommentti ilahdutti minua kyllä) totesi kommenttikenttään, että Kaliforniassa niitä ostoksia pakkaa siinä hihnan päässä mukavia jutusteleva pakkaaja, eikä ketään ärsytä. Ja tästä riemastuneet rääkäisivät, että kai se pakkaaja tulee moisille uusavuttomille myös kotiin kokkaamaan.

Täällä nimittäin huomaan ensimmäistä kertaa, että sosiaalipoliittisilla pohdinnoilla ja päätöksillä esimerkiksi lapsilisistä, vanhempainvapaista ja kunnallisesta päivähoidosta sekä toisaalta myös toimivasta terveyden- ja vanhustenhuollosta, puhumattakaan kohtuuhintaisista asunnoista, viihtyisistä leikkipuistoista, neuvolapalveluista, pikkukoululaisten iltapäivähoidosta, koulukuljetuksista, tilapäisestä vanhempainvapaasta sairaan lapsen hoitoa varten ja oikeudesta omaan sairaslomaan on oikeasti merkitystä perhesuunnittelun kannalta.

Suomessa tällaisista oikeuksista ja tukirakenteista keskustellaan lähinnä vaalien aikaan. Minullekin niiden olemassaolo on ollut itsestään selvää. Koskaan ei päivähoitopaikan kuukausihinta ole ollut ratkaiseva tekijä siinä, kuinka monta lasta olen kokenut voivani kasvattaa - ja silti käydä töissä. Kummastelen siis Helinin tekstiä kuten se kassahihnan pakkaajista riehaantunut: mitä vielä enemmän jokin taho voisi toisen eteen tehdä? Kun naisten työllisyyden mahdollistavat rakenteet jo ovat aika hyvässä jamassa, onko vuodesta toiseen jatkuva ruuhkavuosivalitus ehkä vain osa suomalaiseen julkiseen keskusteluun ikävästi pesiytynyttä marmatusta?

Tätä nykyä iltapäivisin, kun odottelen lapsia koululla helteessä puun alla, leikittelen usein miettien, millaiseksi elämäni olisi muodostunut, jos olisinkin kasvanut ja elänyt aina täällä. Olisiko minulla kolmea rakasta tytärtäni? Olisiko minulla koulutusta / työtä / toimeentuloa? Tästä leikistä lienee todellista hyötyä vain sikäli kuin se auttaa pohtimaan, tohdinko antaa omien tyttölasteni elämän muotoutua täkäläisten realiteettien ehdoilla.

Täkäläisissä realiteeteissa vanhemmilta vaaditaan paljon, koska he kantavat vastuun lapsestaan yksin, ilman että yhteiskunta paljoakaan kannattelisi puun toista päätä. Vaaditaan enemmän aikaa (lasten kuljettamiseen, läksyjen tekoon yhdessä), enemmän rahaa (julkinen koulukin haluaa kaiken aikaa lahjoituksia).

Toki nainen saa täälläkin kaiken jos haluaa ja hänellä on siitä varaa maksaa sekä lopputuloksen rahallinen että henkinen hinta. Seisoohan esimerkiksi iltapäivisin lasteni koulun edessä kuljetusautoja, jotka vievät töissäkäyvien äitien kuusi tai seitsemisen tuntia opiskelleet alakoululaiset vielä useaksi tunniksi tasokkaisiin yksityisiin iltapäiväkerhoihin opettelemaan shakkia, taekwondoa tai vaikkapa kiinaa. Näin autojen kyljissä luvataan.

Ehkä oikea ongelma onkin tässä: Suomessa naisen on usein pakko käydä töissä, jotta arki toimisi. Täällä naisen on usein oltava kotona, jotta arki toimisi. Vaikka tilannetta koetettaisiin kuinka korjata, jokin ulkopuolinen voima (kuten raha) lopulta sanelee päätöksen kotona olemisesta tai töissä käymisestä naisen itsensä (tai koko perheen) ohitse.

Meidän elämäntilanteessamme pidän suurena etuoikeutena sitä, että saan näinä päivinä olla tiiviisti läsnä lasten arjessa. Toivon silti, että kun väliaikainen työlupa aikanaan tulee, pääsen kokeilemaan myös osa-aikaista töissäkäyntiä, vaikka se saattaa edellyttää monenlaisia järjestelyjä ja aiheuttaa arkeen uudenlaista kaaosta.

Perheen ja työn yhteensovittaminen saattaa olla kaikkialla vaativaa. Lieneekö se kuitenkaan monessakaan paikassa mahdotonta?

Ihminen tarvitsee syyn

Eilen sattui silmiin uutinen, joka kertoi Kymenlaaksoon rekrytoiduista espanjalaisista sairaanhoitajista. YLE lähetti hoitajien elämää seuranneen dokumentin. Linkkiä ei enää löydy, mutta tämä uutinen kertoo, mistä on kyse.

Suomeen siis haettiin noin vuosi sitten huolellisen rekrytointiprosessin kautta useita espanjalaisia hoitajia. Heitä koetettiin auttaa maahan ja työhön sopeutumisessa monin tavoin, mutta yli puolet tulijoista on jo palannut Espanjaan. Dokumentin esittelyteksti, jota eilen luin, kommentoi mielestäni hiukan kitkerään sävyyn nuorten espanjalaisnaisten kaipuuta Välimeren rytmeihin ja antoi ymmärtää, että kenelle tahansa keski-ikäiselle tai perheelliselle olisi kyllä riittänyt se, että Kouvolassa kaikki oli hyvin sekä kotona että töissä.

Koti-ikävä toki mainittiin, mutta sitä tunnuttiin pitävän aika vähäpätöisenä syynä kotiinpaluulle. Mietin, onkohan tekstin kirjoittaja koskaan koettanut asua ulkomailla. Olen itse viime päivinä potenut koti-ikävää ja todennut, että sitä vastaan on taisteltava aktiivisesti kuin se olisi kroonista kipua. Mutta toimiakseen näin ihminen tarvitsee syyn.

Rakkaus on varsin hyvä syy. Sosiaaliseen elämään pettymistä pidettiinkin jälkipuinnissa suurena syynä espanjalaishoitajien lähdölle. Kouvolassa olisi kannattanut tehdä töitä paitsi sen eteen, että nuoret espanjattaret saivat hyviä työkavereita, myös sen edistämiseksi, että nämä olisivat oikopäätä rakastuneet ja sännänneet naimisiin hyvien suomalaismiesten kanssa.

Tosin Suomi on sen verran hardship-kohde, että palava rakkauskaan ei välttämättä riittäisi. Taitaa olla aika usein niin, että pariskunnan suomalainen osapuoli itsekin toteaa olevan helpompaa, hauskempaa ja ainakin lämpimämpää rakentaa suhdetta, perhettä ja yhteistä elämää jossakin muualla kuin Pohjolan jään ja hankien piirittämänä.

Työ on yleinen syy. Ja tämän vuoksihan espanjattaret Suomeen alunperin varmaan lähtivät. Espanjassa työttömyys on käsittääkseni edelleen erittäin ankaralla tasolla. Toisaalta, jos on vuoden työskennellyt Suomessa ja opiskellut ahkerasti kieltä, voisi tämän jo kuvitella edistävän työnsaantia maassa, jossa turismi on tietyillä alueilla keskeinen elinkeino.

Seikkailunhalu ja kokemisen tahto ovat aika heikkoja syitä lähteä toiseen maahan: ne eivät sido ja kuihtuvat pois. Muutaman kuukauden jälkeen uutuus on koettu ja kotimaan hyvät puolet palaavat kirkkaina mieleen.

Pakko on tietysti ankara konsti. Varsinainen pakolaisuus on asia sinänsä, mutta se saa monenkirjavia muotoja, kun lähtemisen pakon nähdään ulottuvan kaikkiin niihin ihmisiin, jotka lähtevät kotimaastaan etsimään jotakin parempaa tai jotakin vähemmän huonoa.

Meidän asuinympäristömme on täynnä ihmisiä, jotka ovat tulleet, koska eivät muutakaan voineet tai koska juuri tämän verran voivat. Yksi iso asia on tietysti virallinen ja epävirallinen maahanmuutto etelän suunnalta ja siinä on paljon aidon pakolaisuuden piirteitä.

Mutta myös työperäisessä maahantulossa on samaa. Joku kommentoi eräässä nettikeskustelussa aika kitkerästikin sitä, että näihin koko maan asumiskustannuksiltaan kalleimpiin kaupunkeihin palkataan paljon osaavia (mutta ehkä epätoivoisia) ulkomaalaisia, jotka maahan päästäkseen suostuvat alhaisiin tai kohtuullisiin palkkoihin. Vähitellen se johtaa tilanteeseen, jossa yritykset eivät tahdo maksaa paikalliselle väelle sitä, mitä nämä pyytävät, koska saavat samantasoisen tekijän edullisemminkin. Ja vaikka tulokkaat saavat vain kohtuullisen palkan eivätkä missään tapauksessa osta perheelleen hulppeaa huvilaa, he silti kokevat elämänlaatunsa parantuneen (tai lastensa elämänlaadun aikanaan parantuvan) merkittävästi lähtötasoonsa nähden.

Kuinka Kouvola sitten saisi aikaan sen, että hoitajien (ja muiden rekrytoitujen) elämänlaatu paranisi niin paljon, että heidän kannattaisi jäädä? Jos tätä tavoitellaan luonnollisin keinoin, yrityksen varoja ylellisen elämän tukemiseen laittamatta, ehkä oikea lähtömaa ei alunperinkään ole Espanja. Kontrastin olisi oltava suurempi.

Jos ulkomuistista lainaan oikein, Kata Jenkeissä -blogin kirjoittaja sanoi jossakin tekstissään, että ihminen rakentaa kahdessa vuodessa kodin minne tahansa. Ehkäpä Kymenlaakson rekrytointihankkeet onnistuisivat paremmin, jos työsopimuksiin alun alkaen kirjattaisiin tiettyyn vuosimäärään sitoutumisen pakko ja sitoumuksen rikkomisesta seuraava riittävän suuri sakko. Näin tulokkaat saisivat motivaation sille, että he antaisivat uuden elämänsä rakentumiselle ajan, jonka se tarvitsee. Ja ehtisivät ehkä sitten löytää sen rakkaudenkin. :)

"Täällä yksi nuori, joka tahtoo Amerikkaan..."

Olen vain muutaman kuukauden roikkunut erinäisissä ulkosuomalaisten ryhmissä sosiaalisessa mediassa. Toistuva tarina on kuitenkin käynyt jo tutuksi. Yllättävän moni suomalainen nuori tuntuu kaipaavan maailmalle - ja varsin useat heistä Ameriikan ihmemaahan.

Syytän viihdeteollisuutta. Usein nämä nuoret sanovat suoraan, etteivät ole käyneet unelmiensa maassa lomallakaan, mutta sinne on vain niin kova polte. Lopulta joku veteraani uudisraivaaja, parikymmentä vuotta maassa viettänyt, tulee ketjuun neuvomaan, että se loma kannattaisi reissata ensin. Sillä kaikkihan me sen kuitenkin tiedämme, etteivät mielikuvat koskaan vastaa todellisuutta. Paikan päällä pitäisi käydä katsomassa, onko mielikuvien haavepaikan todellisuus sellainen, että sen haluaa. (Paneudun vaikka toisen kerran siihen, millainen todellisuus Suomessa nykyään on, mihin suuntaan se on menossa ja miksi ihan hyvin ymmärrän, että ajatus kultarannikoista voi tulla nuoren mieleen.)

Nämä some-palstojen nuoret kysyvät jatkuvasti, kuinka maahan pääsee, sillä viisumin saaminen on iso juttu. Se on vielä isompi juttu, jos on parikymppinen, rahaton ja koulutusta vailla. Pitkään maassa viettäneet kertaavat kärsivällisesti samaa: ensin pitää hankkia tutkinto. Työperäinen maahanmuutto on toki täällä laajamittaista, mutta hyvin valikoivaa. Enää ei tulla sekatyömieheksi eikä kullanhuuhtojaksi pelkillä ahkerilla käsillä varustettuna.

Opiskelemaan voisi toki ajatella tännekin, tai vaikka au pairiksi. Ja kaikista selkeintähän on tietysti naimisiinmenoon johtava rakastuminen kansalaiseen. Painotan rakastumista. Visajourney.comia kannattaa selata hetki, jos harkitseekaan suunnitelmallista rakastumista. Top storyissä on harva se kerta joku, joka kamppailee maahanmuuttoviraston kanssa epäaidoksi tulkitun suhteen, äkkinäisen avioeron tai uuden avioitumisen vuoksi. Toki sellaista myös vain tapahtuu, vaikka tunteet olisivat alun alkaen aidotkin.

Minähän en oikeasti tiedä tästä mantereesta vielä juuri mitään. Mutta sen olen muutamassa viikossa oppinut, että täällä asioiden ei pitäisi antaa vain tapahtua. Epämääräinen tunteiden perässä poukkoilu voi johtaa henkilökohtaiseen katastrofiin, vähintäänkin taloudelliseen. Jos vaikka haluaa vaihtaa asuntoa kesken leasen, postilaatikosta voi tulla parinkymmenen tuhannen dollarin lasku. Hups.

Kaiken nielevään katastrofiin voi päätyä myös ikään kuin syyttömänä: esimerkiksi ajamalla autokolarin (sen tekeminenhän onkin helpompaa kuin ikinä voisi kuvitella) ja joutumalla ehkä epähuomiossa sairaalahoitoon paikkaan, jonka kuluja vakuutuksesi ei kata. Taas tulee kymmenien tuhansien lasku. Täällä sellainen johtaa kodittomuuteen ja kodittomuus työttömyyteen ja kadullahan ei rahattomana ja yksin ihan oikeasti ole missään kovin turvallista olla.

Ymmärrän, miksi pitkän linjan expatit toistavat nuorille, ettei tänne kannata tulla itseään etsimään. Kun yhteiskunnallista turvaverkkoa ei ole (eikä se vähäkään, mikä on, kuulu juuri sinulle) ja omat läheiset ovat kaukana, putoaminen käy helposti.

Toki jotkut onnekkaat aina onnistuvat, ja siksihän kalatkin liikkuvat parvissa. Tästä ilmiöstä keskustellaan näinä päivinä täällä kiivaasti mediassa - ja keskustellaan varmaan vielä vuosia eteenpäin. Sillä Amerikkaan haluavat muutkin kuin elämänsuuntaa ja vipinää kaipaavat arktisen alueen kasvatit.

Viimeisen seitsemän kuukauden aikana noin kuusikymmentä tuhatta lasta ja alaikäistä nuorta on ylittänyt USAn etelärajan ilman vanhempiaan tai ylipäänsä yhtään saattavaa aikuista ja tullut kädet pystyssä antautumaan rajavartijoille. Monet ennustavat, että tulijoiden määrä entisestään lisääntyy seuraavan vuoden aikana. Presidentti Obamaa vaaditaan kiivaasti rajalle katsomaan tilannetta silmästä silmään ja Obama puolestaan vaatii senaatilta rahoitusta, jolla hoitaa tilanne. Kinastelun vuoksi se, mitä tähän mennessä on tehty, on ehkä luonnehdittavissa padon laastaroinniksi.

Joitakuita täällä suututtaa, että nämä ihmiset pääsevät maahan näin helposti. "Helposti" tarkoittaa tässä tapauksessa matkustamista autojen lavoilla satoja tai tuhansia kilometrejä, majoittumista päivien tai viikkojen ajan surkeissa oloissa, ryöstöjen, väkivaltaisuuden, seksuaalisen hyväksikäytön tai tapon uhriksi joutumista sekä viimeisenä etappina mahdollisesti useidenkin päivien taivallusta autiomaassa, jossa vaanivat neljänkymmenen asteen helle, skorpionit, kalkkarokäärmeet, nestehukka, rajavartiolaitos ja rajavartiolaitosta innokkaasti avustavat, aseensa käyttämistä harvoin kainostelevat vapaaehtoiset patriootit.

En tiedä, kuinka kaukaa kojootit lähettävät lapset matkaan yksin. Aikuisten tavallinen taivallus kestää kuulemma viitisen vuorokautta. Paikallisessa mediassa rajavartijat kertovat järkyttyneinä lapsista, jotka heidän jalkoihinsa päästyään kuolevat janoon.

Kymmenet tuhannet eteläamerikkalaiset vanhemmat ovat päättäneet ja päättävät tulevina kuukausina, että tämän matkan kokeminen on heidän lapsensa etujen mukaista. Kuulostaa järjettömältä, mutta koukku on tässä: vaikka viranomaiset ja poliitikot toitottavat, että kaikkia kohtaa karkotus, liepeeseen pienellä painetuissa teksteissä aina välillä todetaan, että toki joku saattaa saada luvan jäädä.

Ensin USAn on omien lakiensa mukaan majoitettava kaikki maahan ilman aikuista saapuneet alaikäiset ja huolehdittava heidän hyvinvoinnistaan niin kauan, kuin he ovat valtion huostassa. Jokaiselle heistä on järjestettävä lain määräämä kuulemistilaisuus, jossa selvitetään, millä perustein he pyrkivät maahan jäämään. Ja toinen koukku on tässä: kun volyymi on näin järkyttävä, siihen että viimeinenkin pirpana on saanut sanansa sanottua, voi mennä muutama vuosi.

Mediassa ollaan kauhistuneita siitä, että parin vuoden ajan nämä lapset ja nuoret voivat käydä koulua ja lounastaa mäkkärissä ihan niin kuin olisivat Yhdysvaltoihin syntyneet. En ole vielä nähnyt artikkelia, jossa pohdittaisiin lapsen tilannetta sitten, kun hänet parin vuoden mäkkärilounaiden jälkeen karkotetaan takaisin huumekartellin hallitsemaan rähjäiseen kotikyläänsä, jossa lapsia ja kärpäsiä kuolee samaan tahtiin.

En tiedä, voiko tästäkin syyttää viihdeteollisuutta. Täällä republikaanit syyttävät demokraatteja ja demokraatit republikaaneja. Presidentti ei syytä, mutta vetoaa Etelä-Amerikan vanhempiin ja, jos rahoitus irtoaa, järjestää mediavastakampanjan, jossa kerrotaan, miksei ihmemaahan kannata tällä tavoin lähteä.

Mitä eteläamerikkalaisille lapsille ja nuorille sitten tapahtuukaan, sen arvelisin heijastuvan tavalla tai toisella myös suomalaisnuorten unelmiin. Pitkän linjan expatit sanovat kommenteissaan usein, että kun he tulivat maahan kymmenen tai kaksikymmentä vuotta sitten, oli niin ja näin. He toteavat samaan hengenvetoon, ettei heidän toimintatapansa enää toimi tai ole ainakaan suositeltava. Kun edelleen tiukentuva immigraatiopolitiikka vähitellen tilkitään ehkäisemään kymmenien tuhansien kouluttamattomien ja itseään etsivien nuorten haaveet paremmasta elämästä, alaviitteessä ei mainita ilmansuuntaa, josta nämä maahan saapuvat.