Teeskentelemällä onneen

Niin kuin yleisesti tiedetään, amerikkalaiset kyselevät kaiken aikaa toisiltaan, millainen groovi kelläkin kulloinkin on ja mitä elämään tänään kuuluu. Jos vastausta tunnutaan odottavan, oikea responssi on vakuuttava "good, how are you?". Jos sattuu olemaan lääkäriasemalla näkyvästi huonovointisena, voi vastata "fine". Yksi ranskatar kertoi lausuvansa siinä tilanteessa hymyilevän "I don´t know´n" ja sillä kyllä saa jo aika empaattisen kohtelun.

Niin kuin yleisesti tiedetään, amerikkalaisten kohteliaisuuskoodi on monella tapaa erilainen kuin suomalaisten. Esimerkiksi kun ihmiset tulevat toisiaan vastaan - kadulla, työpaikan käytävällä, melkein missä vain - tapana ei ole (Suomen pääkaupunkiseudulla opittuun tapaan) katsoa ohi, maahan tai seinille ja teeskennellä, ettei toinen siinä olekaan. (Paitsi jostain päin Intiaa tulleet ihmiset tekevät näin, samoin kuin vastatulleet suomalaiset, ja me kaikki vaikutamme varsin töykeiltä niin tehdessämme.) Sen sijaan täällä katsotaan reippaasti kohti ja hymyillään, usein jopa tervehditään. Ja kysellään sitä boogia. Mistä sitä tietää, onko satunnainen koiranulkoiluttaja vaikka uusi naapuri. Sille on parempi olla tosi ystävällinen.

Niin kuin yleisesti tiedetään, amerikkalaiset ovat kaikinpuolin aika kohteliaita - ainakin täällä länsirannikolla ja ainakin toisilleen. Työpaikallani lähes jokainen englanniksi käymäni keskustelu päättyy siihen, että viestitään vuorovaikutuksen olleen "great", "good" tai "cool" ja kiitetään. Kiitoksiin päättyvät myös sähköpostit: "Thank you" on oikein passeli toivotus ennen nimeä. Joskus voi tarkentaa: "Thank you for your help", "Thank you for all your hard work" - vaikkei toisen työskentelytahdista juuri mitään tietäisikään.

Keskustelujen kaavaan kuuluu myös poliittinen ja kulttuurinen herkkyys. Kevyt jutustelu ei yleensä eksy aiheisiin, joista kukaan voisi pahastua. Sen sijaan toisille, tuntemattomillekin, voi ja välillä vähän kuuluukin sanoa, että ovatpas he nätteinä tänään, löytäneet itselleen tosi kivat kengät, sattuneet saamaan harvinaisen söpön lapsen tai ulkoiluttavat erityisen suloista koiranpentua (ja täysikasvuinenkin koira, ainakin pienempikokoinen, voi aivan mainiosti olla aina "puppy").

Niin kuin yleisesti tiedetään, amerikkalaiseen tapaan kuuluu - ainakin sikäli kuin stereotypioita on uskominen - positiivisen hakeminen kaikesta ja kaikista. Suomalaiseen kulttuuriin kuuluva mariseminen säästä, väsymyksestä, sairauksista, rahahuolista, puolisosta, lapsista, työkavereista tai väärän puolueen vaalivoitosta ei täällä kuulu asiaan. Sellainen on aivan oikeasti huonoa käytöstä. Keskusteluihin haetaan kultareunaa, joskus vaikka vähän väkisinkin tai jos ihan oikeasti asiat ovat hirveän, hirveän huonosti, ainakin pahoitellaan ääneen sitä, että tuli valitettua.

Mihin tämä kaikki teeskentely ja kauhea liioittelu sitten johtaa? Rappioon tietysti, niin kuin amerikkalaisista yleisesti tiedetään.

Tai no enpä tiedä siitä rappiosta. Minähän kun en lähtökohtaisesti ole mitenkään kovin zen tyyppi. Enemmänkin sellainen suht. keskeinen roolihahmo näytelmässä "Miten äkäpussi kesytetään". Viime aikoina olen kuitenkin ollut  - myös läheistodistusten mukaan - suorastaan useinkin lähes kärsivällinen ja, jos näin isoa sanaa saa edes käyttää, onnellinen. Valokuvissakin hymyillyt niin, että se on herättänyt laajaa kummastusta (suomalaisissa piireissä).

Osittain se johtuu vastikäisestä hurahtamisesta joogaan. Siitä lisää toisen kerran!

Osittain on kiitettävä (!) tätä kollektiivista itsepetosta. Jos sitä kaiken aikaa hymyilee, juttelee positiivisia, kiittelee, kuulee kohteliaisuuksia eikä kuluta yhtään energiaa mistään nurkumiseen, aivoille tapahtuu kummia. Ne alkavat ihan oikeasti uskoa, että asiat ovat hyvin - vaikkeivät aina niin tasaisen hyvin olisikaan - ja että tässä ollaan suorastaan onnellisia.

Ja sitten, hups vain, onkin ihan tosi paljon tarmoa kaikenlaiseen muuhun. Kuten työhön, kymmenen tuntia päivässä (no minä en niin paljon tee, mutta monet tekevät). Tai hauskanpitoon, kuinka vain.

Feikatun onnellisuuden tilaa on vaikea saavuttaa yksin, mutta täällä koko sosiaalinen normisto - ainakin satunnaisten kohtaamisten, naapuruussuhteiden, työkaveruuksien ja tuttavuuksien - tasolla ylläpitää tällaista hyväntuulista kuplaa. Tiedän, että monet pitävät sitä teeskentelynä. Suomalaiset saattavat pitää jopa valehteluna.

I don´t mind. It makes me feel good.

Feel good -kuva voileipiä myyvän pikkuravintolan seinältä.