Pienin tytär käyttää osan sairaspäivästä kotitehtävän tekemiseen. Luokassa kootaan seinälle suurta kiitospäivän kalkkunaa. Sen erivärisiin sulkiin lapset kirjoittavat asioita, joista ovat kiitollisia.
Tyttäreni kirjaa äidin ja isän, siskot ja ystävät, kiltin opettajansa, lelut, prinsessat ja ruoan. Olen liikuttunut sen ajatuksen edessä, että viisivuotiaani ymmärtää näiden olevien hyviä asioita ja lahjaa, jota ei voi pitää itsestäänselvyytenä.
Koulun viimeviikkoista ruokakeräystä varten kävimme ostamassa ruokasäilykkeitä, jotka lapset veivät luokkiinsa ja koulu toimittaa eteenpäin. Opettajat olivat kertoneet, että (jonkin tilaston mukaan) 1/3 asuinkuntamme lapsista ei saa riittävästi ruokaa joka päivä. Tytöt ottivat tehtävänsä vakavasti ja seisoivat kaupan hyllyn edessä pitkään miettimässä, mitä kanakeittomakua he itse haluaisivat syödä, jos olisivat se lapsi, joka juuri heidän lahjoituksensa saa.
Kiitospäivän alla ruokaa keräävät vähäosaisille myös partiolaiset. He hakevat tulevana viikonloppuna lahjoitukset suoraan kotiovelta. Ne pitää vain hankkia ja pakata valmiiksi - tai vaikka tilata valmiina pakettina sille samalle ovelle!
Iltapäivähoidossa katsotaan jo jouluun. Giving tree -askartelussa on lehtiä, joihin on kirjattu lahjan saaja. Pienin on riemuissaan, kun voi ottaa lapun, jossa lukee "5-vuotias tyttö". Ihan niin kuin hän! Hän tietää, mitä viisivuotiaat tytöt tahtovat!
Lapun ottamalla olemme luvanneet ostaa tälle tuntemattomalle viisivuotiaalle joululahjan. Iltapäivähoito yhdessä paikallisen palolaitoksen kanssa huolehtii paketin eteenpäin perheeseen, jossa pieni tyttö ei muutoin lahjaa saisi. Pienin on lahjan antamisesta innoissaan ja ostosretkeä odotellessaan huolehtii joka päivä siitä, ettei tärkeä tehtävä pääse arjen kiireissä unohtumaan.
Se, ettei vähempiosaisia joka asiassa avusta kasvoton Kansaneläkelaitos, näyttää pitävän ihmisen juurevasti kiinni itsetuntemuksessa ja moraalissa. Auttamisen kynnys on hyvin suunnitelluissa projekteissa vedetty matalalle. Jos siis minulla vain on mistä antaa, vaivaa ei juurikaan tarvitse nähdä - kyse on vain siitä, tahdonko. Millainen ihminen siis olen? Mitä arvoja haluan lasteni oppivan?
Kyllä, kyllä. Nämä kaikki mainitsemani ja monet muut jatkuvasti kohtaamamme avustusprojektit ovat toki tarpeen vain eriarvoisessa yhteiskunnassa, jossa ei ole vahvaa hyvinvointijärjestelmää. Ja olisi toki parempi, ellei niitä tarvittaisi lainkaan.
Mutta koska meillä on köyhät luonamme aina, olen kiitollinen siitä, että lapseni oppivat arvostamaan sitä, mitä heillä on (vaikkei maita ja taivaita olekaan) ja ymmärtävät, että omastaan saa ja tulee jakaa. Sen voisin vaikka omaan kalkkunansulkaani kirjoittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti