Tämän kupletin juoni tiivistettynä:

näkökulmasta riippuen
joko suomenamerikkalainen
tai amerikansuomalainen mies,
suomalainen vaimo,
kolme tytärtä,
kalifornialainen löytökoira
ja vasta alkaneita seikkailuja
Yhdysvaltojen länsirannikolla.


sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Season's Feelings

Yllätin aamulla puolison, teinin ja itseni ratkeamalla itkuun. Istuimme kirkossa kuuntelemassa saarnaa. Pastorimme oli juuri kertonut tosielämätarinan lähetyssaarnaajaperheestä, joka joutui palaamaan työhönsä toiselle puolelle maailmaa odotettua aiemmin. Eräs heidän seurakuntansa jäsenistä oli kokenut keskellä heinäkuuta palavan halun järjestää kiitospäivän ateria. Hän taisi itsekin pitää päähänpistoaan hiukan erikoisena, mutta noudatti sitä kuitenkin ja päätyi kutsumaan järjestämälleen aterialle myös lähetyssaarnaajaperheen. Kävi ilmi, että lähetyssaarnaajaperheen lapsi oli erityisesti odottanut kiitospäivän viettoa kotona Amerikassa ja pettynyt kovasti jouduttuaan haavestaan luopumaan. Perheen äiti kiitteli kyynelissä ihmeen välikappaletta.

Pystyin aivan liian hyvin samastumaan tarinan juhlapyhätraditioiden kaipuuseen ja puhtaaseen koti-ikävään.

Oivalsin, miksi olin jo muutaman päivän ollut hyvin kiukkuinen. Peittelin sillä surua.

Kiitospäivän ohella täällä tohotetaan jo täyttä päätä jouluakin. Odotan kyllä sitä, että vietämme perheen kesken joulua tässä kodissa. Siitä tulee varmasti oikein mukavaa. Silti juhlakausi nostaa esiin myös kaipuun ja haikeuden. Monta rakasta perinnettä jää toteuttamatta tänäkin vuonna ja monta rakasta ihmistä tapaamatta. Emme kokoonnu miehen sisarten kesken kiitospäivän aterialle. Emme osallistu ensimmäisen adventin päivälliseen minun lähisukuni kanssa.

Sellaista samanlaista ei meillä täällä ole. Viimeisen puolentoista vuoden aikana olen tutustunut moniin, moniin uusiin ihmisiin. Olen saanut hyviä työkavereita, kivoja naapureita ja mukavia tuttuja. Tunnen upeita ihmisiä meidän seurakunnastamme, tunnistan lasten koulukavereiden vanhempia. On joku - ehkä jopa joitakin -, joille voin soittaa, jos on oikeasti hätä. On ihmisiä, joita voin kutsua kylään ja ihmisiä, jotka kutsuvat meitä kylään (enimmäkseen lapsia, mutta joskus aikuisiakin). En missään tilanteessa jäisi täällä täysin yksin. Paitsi ehkä ihan tässä arjessa aika lailla jään. Sillä sellaista ihmistä, jota sanoisin hyväksi ystäväksi, ei tässä maassa ehkä sittenkään vielä ole. Olen jo kyllä luullut olleen.

Ja ehkä siksi käy niin, että sitä alkaa kaivata jonnekin, jossa ei ole (ja jota ei ehkä edes ole). Tarpeellinen todellisuustarkistus tulee toki siitä, kun kuulee perheen ja ystävien kokemuksia suomalaisesta marraskuusta. Harmaudesta, kosteudesta, kylmyydestä. En minä sitäkään oikeastaan kaipaa. Vaan ihmisiä, jotka tuntuisivat vaistomaisesti omilta.

Eikä siinä ole edes lopulta kyse siitä, että olemme täällä maailmalla, vaikka toki vaikkapa kieli ja samanmielisten niukkuus tekevät osansa. Olen monissa ympyröissä aiemminkin ollut toisenlainen ja ulkopuolinen, enkä oikein itse tunnu koskaan pääsevän täyteen ymmärrykseen sen kanssa, miksi niin on. Jotain kannan mukanani, mutta en näe, mitä. Alkuperäisissä ympyröissä perusverkot vain kannattelevat niin, ettei omien sosiaalisten taitojensa tai taitamattomuuksiensa kanssa aivan näin raa'asti joudu kasvotusten.

Aikuisen tunnelmat siirtyvät nopeasti myös lapsiin, tai sitten tämä juhlakausi rasittaa samoin heidän tunne-elämäänsä. Tyttäristäni herkin kulki unillemenon aikaan kyynelsilmin, sillä hän kaipasi Suomesta ihmisiä, joiden oli - meille siitä mitään sanomatta - itsekseen toivonut tulevan hänen syntymäpäiväjuhliinsa. Niin ei käy. Lupasimme, että yritämme skypettää - tietäen, että pienelle ihmiselle se on kuitenkin hyvin ohut yhteys kehen tahansa.

Olen kiitollinen siitä, etteivät lapset koe täällä yksinäisyyttä. Sitä olisi aikuisenkin varmasti omia kokemuksiaan vaikeampi kestää. Tytöt ovat kuitenkin solahtaneet ympyröihinsä kauniisti ja löytäneet tärkeitä ystäviä ja hyviä kavereita. Niinpä jos olisimme jossakin muualla, kaipaisimme jo tännekin ja tänne jääneitä. Sen maailma näköjään teettää; sydämestä ja mielestä riipiytyy palasia matkan varrelle.

2 kommenttia:

  1. Minullakaan ei täällä ole sellaista ihan todellista ystävää, vaikka tavallasi olen ehtinyt jo jonkun kerran luulla, että on. Se on välillä kipeämpää välillä kepeämpää. Yksinäisyydestä on seurannut myös hyvää: minusta on tullut entistäkin itsenäisempi ja tunnen sitä myöten kasvaneeni vihdoin ihan oikeaksi aikuiseksi. Onneksi on perhe ja onneksi on nykyään sentään ihmisiä joille soittaa kun on hätä, joitten kanssa on riittävästi yhteistä, että tunnen itseni ymmärretyksi. Olen huomannut, että sekin riittää itselleni yllättävänkin pitkälle!

    Jouluksi olemme kuitenkin palaamassa omien lähelle. Vaikka tänään kohtalo heitti kyllä juuri ison kalikan rattaisiin, en tiedä onko meillä koiranhoitajaa loman ajaksi. Juuri tällaisissä huonoissa ja epävarmoissa hetkissä kaipaan todellisia ystäviä joihin tukeutua täällä paikan päällä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti ongelma jo ratkesi ja saitte koirille hoitajan loman ajaksi. Kiitos, kun kerroit ymmärtäväsi kokemukseni!

      Poista