Kasvoin varhaislapsuuteni vaaramaisemassa. Jotkut väittävät, että lapsuuden maisemat, miljööt ja horisontit määrittävät sitä, minkä myöhemmin elämässämme koemme kotoisaksi.
Kun ajoimme syksyllä Arizonaan, ehdimme katsoa maisemia tunnin jos toisenkin. Jokin alkaa jo näyttää tutulta, jokin on edelleen eksoottista. Pohdin puolisolle ääneen, opinko koskaan tuntemaan näitä kontuja ja mikä tärkeämpää, rakastamaan niitä.
En vielä tiedä. Lapsilleni tämä miljöö ehkä painuu syvälle mieleen ja sydämeen.
Olen kuitenkin huomannut tähyäväni laaksoa kaikkialta ympäröiviä vuoria. Aamuisin töihin ajaessa sama maisema näyttää aina uudelta.
Tällä viikolla otin muutaman kuvan: tekstin alla sama maisema kolmena eri aamuna, melko lailla samaan aikaan samalta tieltä kuvattuna.
Vuorilla on oma tunnelmansa sateella, sumussa tai pilvisellä säällä. Joinakin päivinä koko vuorta ei erota. Toisina on kirkasta ja selkeää, korkeuden rajat piirtyvät tarkkoina vasten huikaisevan sinistä taivasta.
Sellaisina päivinä tuntuu melkein elämäkin selkeämmältä.
Aamuliikennettä ja kevyt pilvipeitto.
Kirkkaat vuoret.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti