"Jos olet niin tyhmä, että..."

Story of my life: talo on täytetty muuttolaatikoilla. Tällä kerralla niitä on onneksi aika vähän. Jotain astioita ja ruokia pakkaan vielä ja lastenhuoneen ikkunan pesen, kunhan kolmensängyn kerrospeti on purettu edestä pois.

Eilen kävimme uudessa paikassa tiedustelemassa, kuinka saamme avaimet. Muuttoonhan aina liittyy sellainen jännä piirre, että edellinen sopimus päättyy esim. kuun viimeinen päivä ja uusi sopimus alkaa seuraavan kuun ensimmäisenä päivänä. Olen muuttanut elämässäni lähemmäs kolmekymmentä kertaa (lopetin laskemisen kahdessakymmenessä viidessä), mutta vielä koskaan tämä ei ole ollut ongelma. Ainahan se on ollut sovittavissa, koska kyllähän ihmisen jossain täytyy kaiken aikaa asua.

Uuteen asuntoon asennetaan parhaillaan uusia lattioita. Olen aika iloinen siitä, että siellä on hardwood floor - siis jonkinlainen puu- tai puujäljitelmälattia. Se toki tarkoittaa, että edessä on mattojen hankintaa. Useammat tutut ovat meitä varoitelleet myös siitä, että talvisaikaan täällä - huonosti eristetyissä ja lämmitetyissä taloissa - kokolattiamatot ovat aika ihanat. Se tarkoittaa myös, että meidän kokolattiamattoja puhdistamaan suunniteltu imurimme on uudessa asunnossa täysin hyödytön (se oikeasti rullaa iloisesti näkyvänkin roskan päältä tasalattialta eikä tee elettäkään imeäkseen mitään). Kyllä minä vain silti niistä kovista lattioista iloitsen.

Mutta nämä lattiat eivät siis ehkä ole vielä torstaina valmiit. Uuden paikan nuori isännöitsijä sanoi jo eilen vähän työporukalle karjahtaneensa, jotta saa ne valmiiksi edes perjantaiksi.

Meidän muuttommehan näytti muutoin järjestyvän uskomattoman upeasti. Olimme sunnuntaina taas kirkon piknikillä ja eräs ystävällinen leidi tuli juttelemaan kanssani. Hän oli jo pitkään halunnut esittäytyä minulle ja niinpä juttelimme niitä näitä. Tulin maininneeksi, että muutamme.

Tämä juuri tapaamani ihminen totesi siltä istumalta, että heillä on iso pakettiauto ja sitä saa lainata. Hän lupasi myös miehensä tulevan auttamaan. Vähän katselin mainitun miehen ilmettä, kun rouva hetkeä myöhemmin tälle ilmoitti, mitä oli luvannut. Ei se värähtänytkään, hän oli aivan valmis osallistumaan. Ja muutamaa minuuttia myöhemmin muuttoavuksi oli värvätty koko torstai-iltaisin kirkolla kokoontuva miesten raamatuntutkiskeluryhmä.

Se oli aivan uskomatonta. Oivalsimme siinä hetkessä, miksi meille edellisellä viikolla kirkkoon liittymistä varten tarvittavalla kurssilla esiteltiin lomakkeita, joissa ilmoitimme alueita, joilla koimme voivamme laittaa omat lahjamme seurakunnan käyttöön. Täällä annetaan - ja saadaan.

Pienenä välittömän kiitollisuuden eleenä suunnittelimme, että tavaroiden siirtämisen jälkeen grillaamme yhdessä uuden asunnon pihalla. Uskoakseni pastori olisi siihen hetkeen pitänyt pienen hartauden.

Toivon edelleen, että tämä suunitelma jossain muodossa toteutuu - joskin se uuden asunnon yhteisgrilli on kuulemma juuri kytketty irti sähköistä, jotta se voidaan vaihtaa uuteen ja isompaan.

Mainittu pastori sanoi viime sunnuntain saarnassaan, että meidän on hyvä odottaa, että maailma pettää meidät. Asiat eivät onnistu, niin kuin on sovittu tai toivottu. Ihmiset eivät tee, niin kuin sanovat. Terveys pettää. Auto ei käynnisty. Ja jos joskus jokin asia onnistuu, pidettäköön sitä bonuksena, josta kiitämme erikseen.

Suomalaiselle tämä on hassu ajatus. Me olemme tottuneet ajattelemaan, että asiat onnistuvat tai pistetään onnistumaan. Meillä on asenne, että "kyllähän ihmisen täytyy saada / voida". Ei se täällä toimi. Täällä ehkä ajatellaan, että jos olet niin tyhmä, että teet virheen, ei kenenkään tarvitse sitä sinulle korvata. Jos olet tehnyt vaikkapa sellaisen mokan, että olet käytännössä lastesi kanssa yhden yönseudun koditon, niin yhtiömme valittaa kovasti teille koituvaa hankaluutta, mutta ei voi / aio tehdä asialle mitään. Sinun pitää itse järjestää asia.

Sama asenne tuntuu täällä kaikkialla siellä, missä raha kulkee. Yksilön vapaus ja vastuu ovat niin suuret, ettei kenenkään muun tarvitse siihen esittää kuin katteettomia pahoitteluja ja korulauseita. Vuoriveden toimittaja voi jättää lasipullot kyydistä ja tarjota tilalle muovipulloja. Hän voi luvata, että lasipullot tulevat parin päivän päästä ja niitä ei koskaan kuulu. Puhelimella tavoitettu yhtiön edustaja toteaa, että onpa voivoi ja koettaa järjestää kuljetuksen ehkä jonnekin ensi viikolle. Ja se, ettei sinulla tällä välin ole puhdasta vettä, on siis ihan ok. Järjestä itse.

Auto, jonka ostat, voi olla totaalinen pommi ja se on taas vähän ostajan omalla vastuulla olla olematta niin tyhmä, että kuvittelee autokauppiaan olevan rehellinen tai pitävän sopimuksensa. Kerrossänky ja polkupyörä, jotka hankit postimyyntinä, voivat tulla paketeissa, joissa ei ole aivan kaikkia osia. Saat kohteliaat valittelut asiasta, ehkä pienen korvauksen ja suunnattoman vaivan siitä, että järjestät asian kuntoon tavalla tai toisella.

Mietin, johtuuko se juuri tästä, että - kuten kaikki tiedämme - USAssa käydään kummallisia oikeudenkäyntejä, joissa ihmiset lopulta hakevat oikeusteitse korvauksia kengistä, jotka eivät edistäneet terveyttä toivotulla tavalla tai tuotteista, joissa ei ollut varoitusta jostakin seikasta, jota kukaan ei koskaan tullut kuvitelleeksi kenenkään tekevän. Ihmiset kyllästyvät siihen, että täällä tappiot koituvat kuluttajille.

Saman seikan kääntöpuoli on yksilötason ystävällisyys ja avuliaisuus. Kun kukaan ei selviä yksinään eikä suurempi taho koskaan tule apuun, yhteisön jäsenten on välitettävä toisistaan.

Niinpä paikallisen luterilaisen kirkon toimintakin muistuttaa minua alkukirkosta, joka ympäröivästä yhteiskunnastaan poikkeavalla tavalla huolehti köyhistä, orvoista ja leskistä ja herätti täten kovasti huomiota ja kiinnostusta.

Jollei lattia tänään valmistu, omaisuus yöpyy autoissa ja meillä on yösija ystävien luona.

"Täällä yksi nuori, joka tahtoo Amerikkaan..."

Olen vain muutaman kuukauden roikkunut erinäisissä ulkosuomalaisten ryhmissä sosiaalisessa mediassa. Toistuva tarina on kuitenkin käynyt jo tutuksi. Yllättävän moni suomalainen nuori tuntuu kaipaavan maailmalle - ja varsin useat heistä Ameriikan ihmemaahan.

Syytän viihdeteollisuutta. Usein nämä nuoret sanovat suoraan, etteivät ole käyneet unelmiensa maassa lomallakaan, mutta sinne on vain niin kova polte. Lopulta joku veteraani uudisraivaaja, parikymmentä vuotta maassa viettänyt, tulee ketjuun neuvomaan, että se loma kannattaisi reissata ensin. Sillä kaikkihan me sen kuitenkin tiedämme, etteivät mielikuvat koskaan vastaa todellisuutta. Paikan päällä pitäisi käydä katsomassa, onko mielikuvien haavepaikan todellisuus sellainen, että sen haluaa. (Paneudun vaikka toisen kerran siihen, millainen todellisuus Suomessa nykyään on, mihin suuntaan se on menossa ja miksi ihan hyvin ymmärrän, että ajatus kultarannikoista voi tulla nuoren mieleen.)

Nämä some-palstojen nuoret kysyvät jatkuvasti, kuinka maahan pääsee, sillä viisumin saaminen on iso juttu. Se on vielä isompi juttu, jos on parikymppinen, rahaton ja koulutusta vailla. Pitkään maassa viettäneet kertaavat kärsivällisesti samaa: ensin pitää hankkia tutkinto. Työperäinen maahanmuutto on toki täällä laajamittaista, mutta hyvin valikoivaa. Enää ei tulla sekatyömieheksi eikä kullanhuuhtojaksi pelkillä ahkerilla käsillä varustettuna.

Opiskelemaan voisi toki ajatella tännekin, tai vaikka au pairiksi. Ja kaikista selkeintähän on tietysti naimisiinmenoon johtava rakastuminen kansalaiseen. Painotan rakastumista. Visajourney.comia kannattaa selata hetki, jos harkitseekaan suunnitelmallista rakastumista. Top storyissä on harva se kerta joku, joka kamppailee maahanmuuttoviraston kanssa epäaidoksi tulkitun suhteen, äkkinäisen avioeron tai uuden avioitumisen vuoksi. Toki sellaista myös vain tapahtuu, vaikka tunteet olisivat alun alkaen aidotkin.

Minähän en oikeasti tiedä tästä mantereesta vielä juuri mitään. Mutta sen olen muutamassa viikossa oppinut, että täällä asioiden ei pitäisi antaa vain tapahtua. Epämääräinen tunteiden perässä poukkoilu voi johtaa henkilökohtaiseen katastrofiin, vähintäänkin taloudelliseen. Jos vaikka haluaa vaihtaa asuntoa kesken leasen, postilaatikosta voi tulla parinkymmenen tuhannen dollarin lasku. Hups.

Kaiken nielevään katastrofiin voi päätyä myös ikään kuin syyttömänä: esimerkiksi ajamalla autokolarin (sen tekeminenhän onkin helpompaa kuin ikinä voisi kuvitella) ja joutumalla ehkä epähuomiossa sairaalahoitoon paikkaan, jonka kuluja vakuutuksesi ei kata. Taas tulee kymmenien tuhansien lasku. Täällä sellainen johtaa kodittomuuteen ja kodittomuus työttömyyteen ja kadullahan ei rahattomana ja yksin ihan oikeasti ole missään kovin turvallista olla.

Ymmärrän, miksi pitkän linjan expatit toistavat nuorille, ettei tänne kannata tulla itseään etsimään. Kun yhteiskunnallista turvaverkkoa ei ole (eikä se vähäkään, mikä on, kuulu juuri sinulle) ja omat läheiset ovat kaukana, putoaminen käy helposti.

Toki jotkut onnekkaat aina onnistuvat, ja siksihän kalatkin liikkuvat parvissa. Tästä ilmiöstä keskustellaan näinä päivinä täällä kiivaasti mediassa - ja keskustellaan varmaan vielä vuosia eteenpäin. Sillä Amerikkaan haluavat muutkin kuin elämänsuuntaa ja vipinää kaipaavat arktisen alueen kasvatit.

Viimeisen seitsemän kuukauden aikana noin kuusikymmentä tuhatta lasta ja alaikäistä nuorta on ylittänyt USAn etelärajan ilman vanhempiaan tai ylipäänsä yhtään saattavaa aikuista ja tullut kädet pystyssä antautumaan rajavartijoille. Monet ennustavat, että tulijoiden määrä entisestään lisääntyy seuraavan vuoden aikana. Presidentti Obamaa vaaditaan kiivaasti rajalle katsomaan tilannetta silmästä silmään ja Obama puolestaan vaatii senaatilta rahoitusta, jolla hoitaa tilanne. Kinastelun vuoksi se, mitä tähän mennessä on tehty, on ehkä luonnehdittavissa padon laastaroinniksi.

Joitakuita täällä suututtaa, että nämä ihmiset pääsevät maahan näin helposti. "Helposti" tarkoittaa tässä tapauksessa matkustamista autojen lavoilla satoja tai tuhansia kilometrejä, majoittumista päivien tai viikkojen ajan surkeissa oloissa, ryöstöjen, väkivaltaisuuden, seksuaalisen hyväksikäytön tai tapon uhriksi joutumista sekä viimeisenä etappina mahdollisesti useidenkin päivien taivallusta autiomaassa, jossa vaanivat neljänkymmenen asteen helle, skorpionit, kalkkarokäärmeet, nestehukka, rajavartiolaitos ja rajavartiolaitosta innokkaasti avustavat, aseensa käyttämistä harvoin kainostelevat vapaaehtoiset patriootit.

En tiedä, kuinka kaukaa kojootit lähettävät lapset matkaan yksin. Aikuisten tavallinen taivallus kestää kuulemma viitisen vuorokautta. Paikallisessa mediassa rajavartijat kertovat järkyttyneinä lapsista, jotka heidän jalkoihinsa päästyään kuolevat janoon.

Kymmenet tuhannet eteläamerikkalaiset vanhemmat ovat päättäneet ja päättävät tulevina kuukausina, että tämän matkan kokeminen on heidän lapsensa etujen mukaista. Kuulostaa järjettömältä, mutta koukku on tässä: vaikka viranomaiset ja poliitikot toitottavat, että kaikkia kohtaa karkotus, liepeeseen pienellä painetuissa teksteissä aina välillä todetaan, että toki joku saattaa saada luvan jäädä.

Ensin USAn on omien lakiensa mukaan majoitettava kaikki maahan ilman aikuista saapuneet alaikäiset ja huolehdittava heidän hyvinvoinnistaan niin kauan, kuin he ovat valtion huostassa. Jokaiselle heistä on järjestettävä lain määräämä kuulemistilaisuus, jossa selvitetään, millä perustein he pyrkivät maahan jäämään. Ja toinen koukku on tässä: kun volyymi on näin järkyttävä, siihen että viimeinenkin pirpana on saanut sanansa sanottua, voi mennä muutama vuosi.

Mediassa ollaan kauhistuneita siitä, että parin vuoden ajan nämä lapset ja nuoret voivat käydä koulua ja lounastaa mäkkärissä ihan niin kuin olisivat Yhdysvaltoihin syntyneet. En ole vielä nähnyt artikkelia, jossa pohdittaisiin lapsen tilannetta sitten, kun hänet parin vuoden mäkkärilounaiden jälkeen karkotetaan takaisin huumekartellin hallitsemaan rähjäiseen kotikyläänsä, jossa lapsia ja kärpäsiä kuolee samaan tahtiin.

En tiedä, voiko tästäkin syyttää viihdeteollisuutta. Täällä republikaanit syyttävät demokraatteja ja demokraatit republikaaneja. Presidentti ei syytä, mutta vetoaa Etelä-Amerikan vanhempiin ja, jos rahoitus irtoaa, järjestää mediavastakampanjan, jossa kerrotaan, miksei ihmemaahan kannata tällä tavoin lähteä.

Mitä eteläamerikkalaisille lapsille ja nuorille sitten tapahtuukaan, sen arvelisin heijastuvan tavalla tai toisella myös suomalaisnuorten unelmiin. Pitkän linjan expatit sanovat kommenteissaan usein, että kun he tulivat maahan kymmenen tai kaksikymmentä vuotta sitten, oli niin ja näin. He toteavat samaan hengenvetoon, ettei heidän toimintatapansa enää toimi tai ole ainakaan suositeltava. Kun edelleen tiukentuva immigraatiopolitiikka vähitellen tilkitään ehkäisemään kymmenien tuhansien kouluttamattomien ja itseään etsivien nuorten haaveet paremmasta elämästä, alaviitteessä ei mainita ilmansuuntaa, josta nämä maahan saapuvat.

Yhteisöllisyydestä ja välittämisestä

Kun puoliso kömpi pystyyn asvaltilta, vieressä leikkineet lapset huolehtivat hänestä:

- Are you ok, mister?

Puoliso vakuutti olevansa. Hän oli jo kotipihan puolella. Portin luona oleva hidastetöyssy oli irrottanut eturenkaan kesken ajon. Puoliso oli säätänyt lokasuojaa aamulla ajoon lähtiessään - mitä ilmeisimmin hän oli ajanut irtonaisella renkaalla koko päivän.

Oli varjelusta, ettei se irronnut pitkässä alamäessä kovassa vauhdissa, vilkkaan autotien reunassa.

- Are you sure you are ok? Lapset tarkistivat.

Puoliso vakuutti olevansa. Hänellä on ruhjeita käsissä ja jaloissa, kipeä kylki (jota ei millään suostu lähtemään tarkistuttamaan) ja entinen pyöräilykypärä. Puoliso tuli sisälle hiljaisten lasten ja itkeskelevän vaimon luokse.

Kun itse olin pari tuntia aikaisemmin astunut ulos autosta, ensimmäinen ihminen, jonka kohtasin, vakuutti minulle, ettei se ollut minun syytäni.

- I heard the screech and I looked up, the light was green.

Niin se oli minustakin, mutta poliisi oli sittemmin toista mieltä. En vieläkään tiedä, en varmaan koskaan tiedä, mitä oikeasti tapahtui.

Ohikulkijat tarkistivat, että toisen auton kuljettaja, lapset ja minä olimme kunnossa. He hälyttivät paikalle poliisin. He keräsivät tieltä autosta tipahtaneita paloja ja odottivat kanssamme, että poliisit tulivat ottamaan tilanteen haltuunsa.

Lapseni istuivat tien vierellä valopylvään juurella. Sen verran olin shokissa, etten ennen ensihoitajien kehotusta ymmärtänyt siirtää meitä varjoon. Läheisen huoltamon työntekijä juoksutti lapsille ja minulle neljä pullollista kylmää vettä:

- Are you and the kids thirsty, ma`am? I think you must be thirsty.

Vasta illalla huomasin, että me olimme siinä auringossa pitkään ja poltimme suojaamatonta ihoa. Me kuitenkin selvisimme pelkillä pintaruhjeilla. Ensihoitajat tarkistivat vitaalitoiminnot, kun shokin vuoksi sanoin, että on vaikea hengittää.

- We check your mom is ok, there is nothing to worry about, kids. Ma`am, do your children speak English?

Selitin, että he ymmärtävät enemmän kuin puhuvat. Auttajat muistivat, että alueella työskentelee suomenkielinen palomies. Jos olisin suostunut lähtemään ambulanssiin, hänet olisi hälytetty paikalle, jotta lapsilla olisi ollut turvallinen olo. Allekirjoitin vastuuvapautuslomakkeen ja lupasin, että menisin hoitoon itse, jos myöhemmin kokisin sen tarpeelliseksi.

- Is somebody coming to pick you up, ma`am?

Poliisi huolehti meidän jatkostamme moneen kertaan ja jäin siihen käsitykseen, että hän olisi järjestänyt meille kyydin jonnekin, jos se olisi ollut välttämätöntä. Miehen työkaveri (toinen tällä kerralla) lähti taas kyselemättä hakemaan meidät kotiin. Eikä hän lainkaan ilmaissut harmistustaan siitä, että nälkäänsä jo jonkin aikaa valittaneet lapset rouskuttivat hänen putipuhtaan autonsa takapenkin täyteen sipsinmurusia.

Meihin törmänneelle kuljettajalle ei käynyt kuinkaan. Hänenkin autonsa vaurioitui, joskin lievemmin. Hän oli ainoa ihminen, joka ei onnettomuuspaikalla puhunut meille. Enkä minäkään puhunut hänelle, vaikka halusin käydä sanomassa, kuinka pahoillani olen siitä, että hänen päivänsä oli pilalla ja autonsa lommoilla. En uskaltanut sanoa, sillä en tiennyt, miten se olisi tulkittu - ja millaisen tunnereaktion olisin nostattanut.

Useat uudet ystävät huolehtivat voinnistamme, kun kuulivat onnettomuudesta. Täällä kaukana kaikista läheisistä me vasta tutustuneet taidamme olla turvaverkko toisillemme. Tuntui tarpeelliselta purkaa kokemusta heti tuoreeltaan. Oli hyvä, että toiset välittivät.

- How is your wife?

Puolison työkaveri muisti aamulla ensimmäiseksi kysyä meistä. Puoliso on ok. Vaimo on ok. Lapset ovat ok. Auto lienee entinen ja pelko pitää vielä otteessaan. En tiedä, kuinka uskallan päästää puolison pyörän selkään tai itse asettua rattiin uudelleen - muut sanovat, että täytyy.

Yöllä puoliso inahteli kylkensä kipuja. Kuulin sen, kun kävin tarkistamassa, että lapset varmasti hengittävät.

Aamulla lapset tulivat ensimmäiseksi halaamaan, kuten heillä on tapana. Kaikki pysyivät lähellä tavanomaista pidempään, vakavina:

- I love you, mom.

Myrkkyhämähäkkejä ja sosiaalihuoltoa

Suomalaiset ystävät postaavat Facebookiin kuvia lämpömittareista. Sielläkin on lämmintä. Kolmenkymmenen asteen tienoilla ei monestakaan ole enää miellyttävää mennä nukkumaan.

Meillä kolmenkymmenen tietämillä käydään usein, mutta lämpötilat vaihtelevat päivän mittaan tiheästi ja laskevat nopeasti, kun ilta saapuu. Yöennusteet ovat jotakin kuudenkymmenen fahrenheitin päältä, noin 15-18 C.

Kun täällä juhlittiin itsenäisyyspäivää, kokeilimme, miltä se tuntuu. Kun on tottunut lämpimiin päiviin, illan viileys - lämpötiloissa, jotka Suomessa tuntuisivat edelleen aivan hyviltä - sai kaipaamaan toppatakkia. Sellaisilla monet ilotulituksia odottelevat olivatkin järkevästi varustautuneet. Meillä lapset juoksentelivat shortseilla, hytisivät ja suojautuivat puolison hupparin alle.

Jossakin siinä hässäkässä, kaikenlaisten puitten juurella istuessa ja pusikoiden läpi kävellessä - tai sitten jo aikaisemmin päivällä, punapuiden ja suurten kivien luona, joku häijympitapainen hämähäkki puraisi pienintä olkavarteen. Huomasin jäljen seuraavana aamuna. Pidin sitä ärhäkkänä ja voitelin siskon kortisonivoiteella. Muutaman päivän päästä puremajälkeen alkoi kasvaa häntä. Juova ei näyttänyt kovin hyvältä.

Lapsi kävi lääkärissä ja sai antibioottikuurin, jota en kovin mielelläni hänelle syöttäisi, mutta jolla ilmeisesti tavoitellaan verenmyrkytyksen välttämistä. Antibioottikuuri kaikkine haittoineenkin lienee parempi vaihtoehto.

Samainen lapsi sai lääkäriltä myös muutaman rokotuksen päästäkseen preschooliin. Yksi jäi vieläkin puuttumaan! Onneksi  jonkinlainen vastuuvapautuspaperi riitti täksi kuukaudeksi, minkä aikana piikkiä ei voi antaa, ja lapsi pääsi tänään ensimmäistä kertaa aamupäiväksi vertaisseuraan. Se oli aika tunteellista, lähinnä äidille. Lapsi on kyllä ollut päivähoidossa Suomessa, mutta sydämeen iski aivan eri lailla jättää pieni yksinään keskelle ainoastaan englantia puhuvia ihmisiä.

Iltapäivän alussa sain hakea lapsen, joka kuulemma oli ollut aivan valtavan reipas ja pärjännyt mainiosti, mutta joka heti äidin nähdessään parahti itkuun. Uusi lounaspakettiin hankittu pullo oli tuottanut hankaluuksia, joita lapsi-rukka ei ollut osannut aikuisille ilmaista. Aikansa kokeiltuaan hän oli lannistuneena laittanut pullon takaisin lounaspakettiin ja jäänyt ilman juomaa. Koko ajaksi. Siihen aikaan sisältyi reipasta ulkoleikkiä siinä noin kolmenkymmenen asteen lämpötilassa.

Onneksi varsinaista vahinkoa ei näytä päässeen syntymään ja lapsi jaksaa lähteä kohta kanssani kuljettamaan teiniintyvää harrastukseensa. Teiniintyvä on cheerleader-kurssistaan erittäin innoissaan. Sinnekin varaamme mukaan useamman pullollisen vettä - ja pitkähihaiset. Kello on jotakuinkin dinner-aika, kun pääsemme palaamaan, ja silloin voi olla jo hyvin viileää.

Muutamassa risteyksessä, joista usein ajamme, päivystävät niiden omat kodittomat. Kaupan kulmilla on eräs leidi, joka kertoo kyltillä, ettei tahdo puheisiin toisten kanssa. Suosimamme frozen yogurt -kahvilan kulmilla on vanhempi mies, jolla myös on kyltissä oma tiivistetty tarinansa. Toisen kaupan edustalla partioi aiemmin äiti kahden pienen lapsensa kanssa. Nyt heidän paikallaan on ständi, jossa kauppa toteaa, ettei se tue kerjäämistä.

Kun selailen aamuisin tulevan päivän lämpötiloja ja varaudun äkillisiin nousuihin ja laskuihin, mietin usein, mitä kodittomat tekevät. En tiedä, onko täällä julkisia suojia, joihin mennä öisin - epäilen, ettei ole. Paikallislehdessä kerrottiin aiemmin keväällä metsästä, jossa asuu oletuksen mukaan satoja, ellei tuhansia, kodittomia ihmisiä. Sieltä aina välillä ratsataan autonlavallinen roskia ja tavaroita, kuten makuupusseja. Mutta ihmiset palaavat aina takaisin ja hankkivat aina uudet tavarat, sillä vaihtoehtojakaan ei ole.

Kun viimeksi näin sen kaupan edustoilla kävelleen äidin, joku oli ostanut hänen vanhemmalle lapselleen lastenrattaat. Ja joku (toinen?) kynät ja puuhakirjan, jota lapsi istui rattaissa värittämässä. Arvelen, että hän oli suunnilleen samanikäinen kuin minun pienimmäiseni. Toivottavasti ohikulkijat muistavat kuumina päivinä lahoittaa heille pullollisen vettä. Toivottavasti heidän kasseissaan on koko perheelle toppatakit.

Itsenäisyyspäivän retkikuvia

 Heinäkuun neljäntenä lähialueilta olisi löytynyt paljon kaikenlaista tekemistä ja tapahtumaa. Paraatien ja sen sellaisen sijaan me päätimme suunnata metsään.

Osoittautui, ettei valintamme ollut aivan epätavallinen. Juttuseuraa metsissä riitti kyllä, tiellä sai hiukan odotella liikenteen sujumista (tietyö hidasti matkaa) ja paluumatkalla näimme myös vuoristotiellä tapahtuneen onnettomuuden.

Paikoitellen tie oli jokseenkin jännittävä. Vuoristotie oli kapea, mutta mutkiin tultiin silti varsin reippaalla vauhdilla.

Ensimmäinen retkikohteemme oli Castle Rock State Park. Sieltä jatkoimme Big Basin Redwood State Parkiin katselemaan vaikuttavia punapuita. Niiden koosta saa jonkinlaisen käsityksen, kun tähyää vertauskohdaksi tuohon yhteen kuvaan eksyneitä, puun vierellä seisoskelevia ihmisiä. Hurjia siis ovat, ja kauniita näkemämme maisemat muutoinkin.

Monet alueen kaupungit ovat julistautuneet ilotulitteettomiksi ja paikoitellen tulitteet ovat laittomia. Tämä tietysti johtuu maastopalovaarasta ja osittain kai myös loukkaantumisriskistä. Kyllä täällä silti paikallisissa lehdissä kirjoiteltiin useammista ihmisistä, jotka olivat menettäneet sormia tms. ilotulitteiden kanssa leikkiessään. Me kävimme turvallisesti katsomassa julkista tulitusta. Oli kyllä hieno, teiniintyvästä ihan coolein ikinä. :)

Ruokapostaus

Viime viikolla päivällisellä tarjottua quinoa-papupataa. Yrtit, valkosipuli ja oliiviöljy tekivät mausta oikein onnistuneen, lapsetkin söivät.

 

Lounas. Makeaa, keltaista ja valkoista (kaksiväristä) maissia. Päälle lapset laittoivat voita ja majoneesia, minä lähinnä artisokka-hummusta. Nam!

Värikäs kasvispata syntyi kaapissa olleista aineksista. Punakaali toi jännän tekstuurin, muttei oikeastaan makua. Vaaleat palat ovat juureksesta, jonka nimeä en tiedä. Blogger päätti kääntää kuvan vielä kertaalleen.

Kale chipsejä syntymässä. Työläin vaihe oli pilkkoa lehdet irti toisistaan. Suolaus, öljäys ja uuniin. Harmi kyllä, meillä ollut ohje ehdotti uunin lämpötilaksi 350 F, mikä osoittautui hiukan liiaksi - suurin osa chipseistä kärähti. Kokeilemme kuitenkin uudestaan, maku oli hyvä.

Ja taas on kuva kiepsahtanut. Totuuden nimissä tunnustan, että joskus ruoka näyttää myös tältä. Pekoniranskalaisia.

Olen tosi iloinen lampaanmaitojogurtista. Se on hyvää. Ja vaikkei kehoni siedä lehmänmaitoa juuri ollenkaan, tästä ei tule oireita.

Lasten lemppari taitaa tällä hetkellä olla tacot, tässä kuvassa sinisessä kuoressa. Täytteenä lihatonta lihaa: valmiiksi maustettua soijarouhekastiketta. Lapset uskovat uudestaan ja uudestaan syövänsä jauhelihaa, koska mausta sitä ei erota. Tämän tacon sisällä myös mm. basilikaa omalta parvekkeelta.