"Täällä yksi nuori, joka tahtoo Amerikkaan..."

Olen vain muutaman kuukauden roikkunut erinäisissä ulkosuomalaisten ryhmissä sosiaalisessa mediassa. Toistuva tarina on kuitenkin käynyt jo tutuksi. Yllättävän moni suomalainen nuori tuntuu kaipaavan maailmalle - ja varsin useat heistä Ameriikan ihmemaahan.

Syytän viihdeteollisuutta. Usein nämä nuoret sanovat suoraan, etteivät ole käyneet unelmiensa maassa lomallakaan, mutta sinne on vain niin kova polte. Lopulta joku veteraani uudisraivaaja, parikymmentä vuotta maassa viettänyt, tulee ketjuun neuvomaan, että se loma kannattaisi reissata ensin. Sillä kaikkihan me sen kuitenkin tiedämme, etteivät mielikuvat koskaan vastaa todellisuutta. Paikan päällä pitäisi käydä katsomassa, onko mielikuvien haavepaikan todellisuus sellainen, että sen haluaa. (Paneudun vaikka toisen kerran siihen, millainen todellisuus Suomessa nykyään on, mihin suuntaan se on menossa ja miksi ihan hyvin ymmärrän, että ajatus kultarannikoista voi tulla nuoren mieleen.)

Nämä some-palstojen nuoret kysyvät jatkuvasti, kuinka maahan pääsee, sillä viisumin saaminen on iso juttu. Se on vielä isompi juttu, jos on parikymppinen, rahaton ja koulutusta vailla. Pitkään maassa viettäneet kertaavat kärsivällisesti samaa: ensin pitää hankkia tutkinto. Työperäinen maahanmuutto on toki täällä laajamittaista, mutta hyvin valikoivaa. Enää ei tulla sekatyömieheksi eikä kullanhuuhtojaksi pelkillä ahkerilla käsillä varustettuna.

Opiskelemaan voisi toki ajatella tännekin, tai vaikka au pairiksi. Ja kaikista selkeintähän on tietysti naimisiinmenoon johtava rakastuminen kansalaiseen. Painotan rakastumista. Visajourney.comia kannattaa selata hetki, jos harkitseekaan suunnitelmallista rakastumista. Top storyissä on harva se kerta joku, joka kamppailee maahanmuuttoviraston kanssa epäaidoksi tulkitun suhteen, äkkinäisen avioeron tai uuden avioitumisen vuoksi. Toki sellaista myös vain tapahtuu, vaikka tunteet olisivat alun alkaen aidotkin.

Minähän en oikeasti tiedä tästä mantereesta vielä juuri mitään. Mutta sen olen muutamassa viikossa oppinut, että täällä asioiden ei pitäisi antaa vain tapahtua. Epämääräinen tunteiden perässä poukkoilu voi johtaa henkilökohtaiseen katastrofiin, vähintäänkin taloudelliseen. Jos vaikka haluaa vaihtaa asuntoa kesken leasen, postilaatikosta voi tulla parinkymmenen tuhannen dollarin lasku. Hups.

Kaiken nielevään katastrofiin voi päätyä myös ikään kuin syyttömänä: esimerkiksi ajamalla autokolarin (sen tekeminenhän onkin helpompaa kuin ikinä voisi kuvitella) ja joutumalla ehkä epähuomiossa sairaalahoitoon paikkaan, jonka kuluja vakuutuksesi ei kata. Taas tulee kymmenien tuhansien lasku. Täällä sellainen johtaa kodittomuuteen ja kodittomuus työttömyyteen ja kadullahan ei rahattomana ja yksin ihan oikeasti ole missään kovin turvallista olla.

Ymmärrän, miksi pitkän linjan expatit toistavat nuorille, ettei tänne kannata tulla itseään etsimään. Kun yhteiskunnallista turvaverkkoa ei ole (eikä se vähäkään, mikä on, kuulu juuri sinulle) ja omat läheiset ovat kaukana, putoaminen käy helposti.

Toki jotkut onnekkaat aina onnistuvat, ja siksihän kalatkin liikkuvat parvissa. Tästä ilmiöstä keskustellaan näinä päivinä täällä kiivaasti mediassa - ja keskustellaan varmaan vielä vuosia eteenpäin. Sillä Amerikkaan haluavat muutkin kuin elämänsuuntaa ja vipinää kaipaavat arktisen alueen kasvatit.

Viimeisen seitsemän kuukauden aikana noin kuusikymmentä tuhatta lasta ja alaikäistä nuorta on ylittänyt USAn etelärajan ilman vanhempiaan tai ylipäänsä yhtään saattavaa aikuista ja tullut kädet pystyssä antautumaan rajavartijoille. Monet ennustavat, että tulijoiden määrä entisestään lisääntyy seuraavan vuoden aikana. Presidentti Obamaa vaaditaan kiivaasti rajalle katsomaan tilannetta silmästä silmään ja Obama puolestaan vaatii senaatilta rahoitusta, jolla hoitaa tilanne. Kinastelun vuoksi se, mitä tähän mennessä on tehty, on ehkä luonnehdittavissa padon laastaroinniksi.

Joitakuita täällä suututtaa, että nämä ihmiset pääsevät maahan näin helposti. "Helposti" tarkoittaa tässä tapauksessa matkustamista autojen lavoilla satoja tai tuhansia kilometrejä, majoittumista päivien tai viikkojen ajan surkeissa oloissa, ryöstöjen, väkivaltaisuuden, seksuaalisen hyväksikäytön tai tapon uhriksi joutumista sekä viimeisenä etappina mahdollisesti useidenkin päivien taivallusta autiomaassa, jossa vaanivat neljänkymmenen asteen helle, skorpionit, kalkkarokäärmeet, nestehukka, rajavartiolaitos ja rajavartiolaitosta innokkaasti avustavat, aseensa käyttämistä harvoin kainostelevat vapaaehtoiset patriootit.

En tiedä, kuinka kaukaa kojootit lähettävät lapset matkaan yksin. Aikuisten tavallinen taivallus kestää kuulemma viitisen vuorokautta. Paikallisessa mediassa rajavartijat kertovat järkyttyneinä lapsista, jotka heidän jalkoihinsa päästyään kuolevat janoon.

Kymmenet tuhannet eteläamerikkalaiset vanhemmat ovat päättäneet ja päättävät tulevina kuukausina, että tämän matkan kokeminen on heidän lapsensa etujen mukaista. Kuulostaa järjettömältä, mutta koukku on tässä: vaikka viranomaiset ja poliitikot toitottavat, että kaikkia kohtaa karkotus, liepeeseen pienellä painetuissa teksteissä aina välillä todetaan, että toki joku saattaa saada luvan jäädä.

Ensin USAn on omien lakiensa mukaan majoitettava kaikki maahan ilman aikuista saapuneet alaikäiset ja huolehdittava heidän hyvinvoinnistaan niin kauan, kuin he ovat valtion huostassa. Jokaiselle heistä on järjestettävä lain määräämä kuulemistilaisuus, jossa selvitetään, millä perustein he pyrkivät maahan jäämään. Ja toinen koukku on tässä: kun volyymi on näin järkyttävä, siihen että viimeinenkin pirpana on saanut sanansa sanottua, voi mennä muutama vuosi.

Mediassa ollaan kauhistuneita siitä, että parin vuoden ajan nämä lapset ja nuoret voivat käydä koulua ja lounastaa mäkkärissä ihan niin kuin olisivat Yhdysvaltoihin syntyneet. En ole vielä nähnyt artikkelia, jossa pohdittaisiin lapsen tilannetta sitten, kun hänet parin vuoden mäkkärilounaiden jälkeen karkotetaan takaisin huumekartellin hallitsemaan rähjäiseen kotikyläänsä, jossa lapsia ja kärpäsiä kuolee samaan tahtiin.

En tiedä, voiko tästäkin syyttää viihdeteollisuutta. Täällä republikaanit syyttävät demokraatteja ja demokraatit republikaaneja. Presidentti ei syytä, mutta vetoaa Etelä-Amerikan vanhempiin ja, jos rahoitus irtoaa, järjestää mediavastakampanjan, jossa kerrotaan, miksei ihmemaahan kannata tällä tavoin lähteä.

Mitä eteläamerikkalaisille lapsille ja nuorille sitten tapahtuukaan, sen arvelisin heijastuvan tavalla tai toisella myös suomalaisnuorten unelmiin. Pitkän linjan expatit sanovat kommenteissaan usein, että kun he tulivat maahan kymmenen tai kaksikymmentä vuotta sitten, oli niin ja näin. He toteavat samaan hengenvetoon, ettei heidän toimintatapansa enää toimi tai ole ainakaan suositeltava. Kun edelleen tiukentuva immigraatiopolitiikka vähitellen tilkitään ehkäisemään kymmenien tuhansien kouluttamattomien ja itseään etsivien nuorten haaveet paremmasta elämästä, alaviitteessä ei mainita ilmansuuntaa, josta nämä maahan saapuvat.