Amerikkalaista kipua

Tulvahdin täyteen kiitollisuutta, kun ymmärsin heränneeni nukutuksesta. Silmät lupsuivat, ylläni häälyivät lääkärin kasvot, kaikki oli mennyt hyvin. Jäisin kuitenkin yöksi tarkkailuun, mikä vain lisäsi kiitollisuuttani.

Olin yönseudun varsin pahoinvointinen ja jonkin verran kipuisa. Yöhoitajan ensimmäiseksi antama kipupiikki oli morfiinia. Se lisäsi pahoinvointia, joten siirryttiin ibuprofeeniin. Aamulla sama hoitaja sanoi päätään epäuskoisesti pyöritellen jakaneensa sitä minulle yön aikana peräti 800 mg - that's already a prescription! - ja arveli, että olen kivun suhteen tavanomaista herkempi.

Amerikkalainen kivunhoito on toisenlaista. Siinä missä suomalainen mielestäni ajattelee maalaisjärjellä ja tuuppaa kivuliaan vaikka toviksi puolitainnoksiin, kunnes se on vähän parantunut tilaansa kestämään, amerikkalaiset on ehkä totutettu kestämään. Ja hymyilemään siihen päälle. Väittämään pieneksi arkuudeksi tai epämukavuudeksi suurempaakin kärsimystä.

Jos olisin ollut enemmän oma itseni, olisin tahtonut kuulla hoitajan näkemyksiä siitä, milloin näitä reseptivahvuuksia oikein on hänen nähdäkseen tarkoitus käyttää. Ellei esimerkiksi silloin, kun ihminen toipuu leikkauksesta.

Täällä normaalivahvuinen ibuprofeeni (siis Burana ja paikallisittain Advil) on se, mitä Suomessa myydään lasten vahvuutena. Neljääsataa saati sen enempää ei apteekista anneta kuin lääkärin pyynnöstä. Peruslääke kaikkeen on Tylenol (Panadol).

Pääsin sairaalasta kotiin heti aamulla. Huoneet tyhjennettiin yhteentoista mennessä, mutta kun puolisolle sopi tulla hakemaan yhdeksän jälkeen, se kävi aivan yhtä hyvin. 

Ehdin kuitenkin jutustella ensin useammankin hoitajan, hoitajan avustajan ja laitosapulaisen kanssa. Myös se henkilö, jonka tehtävänä oli tyhjentää huoneeni roskasäiliö, esitteli itsensä ja tiedusteli kohteliaasti vointiani.

Leikannut lääkäri tuli keskustelemaan kotiin annettavasta lääkityksestä. Puistin päätäni hitaasti ja epäuskoisesti, kun hän ilmoitti laittavansa minut matkaan Tylenolilla, 500 mg.

Olin jo viikon ollut ilman peruslääkkeitäni. Täkäläiset lääkärit pyytävät tauottamaan peruslääkkeet, sikäli kuin mahdollista, viikkoa ennen mitä tahansa operaatiota. Ymmärrän varovaisuuden ja arvostankin sitä. Toisaalta olin jo viidentenä taukopäivänä ollut niin kipeä, että kankaan kosketus sormenpäissä oli saanut huutamaan.

Amerikkalaiset (vai: länsirannikon väki?) eivät väännä, jänkää tai iske nyrkkiä pöytään. Muutama rauhallinen, sivistynyt ja tarvittaessa jäätävän kohtelias sana riittää. Lyhyen keskustelun tuloksena sain kotiin suomalaista versiota hiukan laimeampaa Panacodia (täällä kulkee nimellä Tylenol 3). Rattiin ei sen kanssa ole asiaa.

Otan siis pillerini, kuuntelen äänikirjaa ja yritän etsiä jonkinlaisen lepoasennon. Olen tavattoman tyytyväinen, kun ystävällinen hoitaja soittaa vielä kotiin ja tiedustelee vointiani. Olen liikuttunut, kun puolison esimies ja esimiehen esimies tiedustelevat vointiani. Kun ystävät ja tyttöjen leikkikavereiden äidit tarjoavat apuaan. Kun kirkolta tutut ihmiset viestittävät pitävänsä perheemme rukouksissaan. Ja kun vain muutaman kerran tapaamani ihmiset laittavat viestejä ja kysyvät, kuinka voin. 

Olkoonkin, että viestit osittain ovat silkkaa kohteliaisuutta. Osin ne ovat aitoa toisen ihmisen huomioimista, lähes tuntemattomastakin välittämistä. Ja ehkä, voisin arvella, juuri välittämisen, lämmön ja ystävällisyyden vuoksi milligrammoja voikin lääkepakkauksissa olla jokunen vähemmän.