Uusi seikkailu?

Kahdessa vuodessa tekee kodin minne tahansa. Niin luin viisaan naisen blogista, kun tulimme.

Kaksi vuotta alkaa olla lähellä.

Siinä ajassa tosiaan ehtii asettua.

Oppii koulut, päivähoidot, kirjastot, kaupat. Kulkee ilman navigaattoria perusreitit. Hankkii lääkärin, hammaslääkärin, silmälääkärin ja hierojan. Löytää lempikahvilan, -ravintolan  ja -ostoskeskuksen. Kotiutuu seurakuntaan ja tutustuu kymmeniin ihmisiin. Saa ehkä ystävän. Menettää muutaman.

"Juuri kun tuntuu, että alkaa ymmärtää..."

Viime viikkoina meillä on käyty kuumentunein tuntein kiivaita keskusteluja. Olemme vetäisseet sunnuntain aamiaispöytään älypuhelimet ja vertailleet kiihkeästi päivän pituutta ja keskilämpötilaa. Aiheena on ollut Boise, Idaho.

Olemme lukeneet nettipalstoilta kokemuksia ja keskusteluja sekä selanneet tietoja asumiskustannuksista ja koulutustasosta. 

Jotkut meistä ovat kokeneet, että ilmaston miellyttävyydessä tehdyt uhraukset olisivat vastuullisia valintoja. Jotkut ovat ilmoittaneet, ettei heitä enää saa niin kylmiin oloihin kuin tiukasti perunasäkkiin paketoituna. (Pun intended - Idaho osavaltiona tunnetaan perunoistaan.)

Kun selvitimme Bay Arean asuntomarkkinoita ja kävimme muutamissa näytöissä, aloimme yhä varmemmin tuntea, ettei meidän kotimme sittenkään (vielä?) ole täällä. Ehkä siksi oli aika katsoa kauemmas sekä ajassa että tilassa.

Vähemmän tunteikkaasti olemme keskustelleet myös sellaisista paikoista kuin Reno (Nevada) ja Sacramento (California). Jälkimmäinen tuntuikin hyvältä ajatukselta, mutta siihen suuntaan tehdyt avaukset eivät vain tuntuneet kantavan hedelmää. Tiedättehän, kun asioiden on tarkoitettu järjestyvän, ne järjestyvät.

"...on jo aika lähteä."

Jossain kohden jo puuskahdin, että mennään sitten Suomeen. Ja sitten, että ei nyt ainakaan Suomeen. Tiedättekö, mitä tarkoitan? Kun tuntuu, että se on ainoa paikka, jonka vuoksi hennot juurensa voisi irroittaa - ja että se on vihonviimeinen, jonka vuoksi niin tekisi? En tarkoita loukata. Vain kuvata ristiriitaisten tunteiden syvyyttä.

Alkuvuonna puoliso kävi työhaastattelussa Oaklandissa. Haastattelu ei poikinut tuolloin toivottua paikkaa. Yksi uusi kontakti kuitenkin vaikuttui sen verran, että kun joku jostakin sittemmin kysyi nimeä, joku sanoi jollekulle puolison nimen. 

Ja nyt - jos ja jos ja jos - edessä on uusi seikkailu.

Olen innoissani.

Olen kauhuissani.

Samoin kokevat lapset. Puolison repertuaariin kauhu ei kuulu.

Pitääkö se kaikki kokea taas uudestaan? Etsiä koulu, kahvila ja kirjasto? Niin ja koti, tietysti. Entäs ihmiset? Taasko pitää päästää irti ja ikävöidä?

Mutta silti kohde oli tytöille hyvin helppo myydä.