Tämän kupletin juoni tiivistettynä:

näkökulmasta riippuen
joko suomenamerikkalainen
tai amerikansuomalainen mies,
suomalainen vaimo,
kolme tytärtä,
kalifornialainen löytökoira
ja vasta alkaneita seikkailuja
Yhdysvaltojen länsirannikolla.


sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Eteenpäin, sano mummo lumessa

Puoliso on päässyt eilen muuttamaan meidän Amerikan-kotiin. Hän näytti Skype-yhteydessä pikselimössöjä, jotka kuulemma olivat sitä ja tätä. Uusia lautasia ja lakanoita esiteltiin. Tuli kyllä sellainen olo, että oltaispa mekin siellä jo.

Siltä puolisostakin taitaa tuntua. Tavan suomalaiseen verrattuna hän on yltiösosiaalinen - ehkäpä siis oikeissa vesissään juuri nyt -, eikä yksinäisyys ole ollenkaan hänen juttunsa. "Saapumisperhe" (vaihto-oppilasterminologiaa lainatakseni) olikin lämpimästi esittänyt avoimen kutsun puolisolle roikkua jatkossakin heidän päivällispöydässään. Kiitos, kun pidätte rakkaastamme huolta!

Suomen-kodissa oli uusi näyttö tänään, mutta vielä asiat ovat ilmassa ja kiinnostuksen ilmaisut esittämättä. Huomenna tiedetään jo ehkä enemmän. Tyhjä olo näytöstä jää. Häviävän hetken kotikin on sen verran siisti (sikäli kuin se muuttokaaoksessaon edes mahdollista), ettei tiedä, mihin sitten tarttuisi - vaikka tekemistähän kyllä on.

Eilen en kuitenkaan tarttunut juuri mihinkään. Kävimme ystäväperheen kanssa uimassa ja pienin kiitteli tästä liikuttavasti illalla. Hän oli iloinen siitä, että olin vienyt hänet uimaan, vaikka oikeasti ei olisi ollut uimiseen aikaa, vaan olisi pitänyt tehdä kotona hommia. Kävi sääliksi pieni, joka yrittää ymmärtää aina hommia tekevää vanhempaa. Sanoin lapselle, että joskus ihmisen on pidettävä hauskaakin.

Sen huomaan jo itsestänikin. Väsymys on uhannut muutamana iltamyöhänä luisua uupumuksen puolelle ja välillä on käyty myös itkussa. Opin itsestäni tässä prosessissa - paitsi sen, että pystyn ja jaksan, myös sen, että lopulta en. Sitkeyden rajat ovat sairauksien myötä piirtyneet selvemmiksi.

Olen miettinyt paljon isovanhempiani. Mummoa, joka melko varhain leskeksi jäätyään kasvatti yksin vaatimattomilla tuloilla kymmenen lasta ja luotti lujasti Jumalan apuun jokaisena päivänään. Myöhemmin samaa lujuutta osoitti äitini oman elämänsä vaiheissa, kun huolsi minut ja sisareni terveydellisistä haasteistaan huolimatta. Tämä lyhyt kiirastuli kai on minun vuoroni. Toivottavasti se tähän vaatimattomaan esitykseen jää.

Kiirastulen kesto tosin on ilmeisesti pidempi kuin luulimme. Vaikka viisumiprosessissa ei alun shekki-hässäkän jälkeen ole ollut mitään ongelmaa, käsittelyajat vain ovat niin pitkät, ettemme taida pysyä alunperin kuvittelemassamme aikataulussa. Huomenna lähtee toinen paperipaketti (I-129F) matkaan. Jäädäänkö sitten tänne odottamaan prosessi loppuun vai otetaanko väliin vierailu ja yksi edestakainen lentoreissu lisää - tästä puolison kanssa keskustelemme, aavistuksen erimielisinä.

Ikävä tosin on kova ja koko tilanne tuntuu välillä aivan absurdilta. Tänä aamuna havahduin miettimään niitä toisia isovanhempiani, jotka kohtasivat ja avioituivat sodan aikana. Miltä tuntui rakentaa yhteistä tulevaisuutta niiden epävarmuuksien kanssa? Miltä tuntui odottaa hitaita kirjeitä kihlatulta, jonka tarkkaa sijaintipaikkaa ei aina tiennyt ja jonka turvallisuudesta sai joka hetki olla äärimmäisen huolissaan?

Yrtit (?) Amerikan-kodin parvekkeella. Uutta versoaa.
Me sentään skypetämme kerran pari päivässä, voimme tiedustella toisiltamme toiveita uusien keittiöpyyhkeiden väristä, lähettelemme sähköpostia käytännöllisistä asioista ja digikuvia lasten piirroksista. Silti toinen on poissa ja sen myötä kokonaisuudesta enemmän kuin puolet.







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti