Aina ei mee

Vuokrasopimuksen allekirjoituksen olettaisi olevan aika simppeli juttu. Talo on nähty, ehdot tiedetään, nimi sitten alle.

Onpa taas nähty sekin, kuinka maailma ei ole sama kaikille. Kolme, siis todellakin kolme! tuntia istuttiin paperin äärellä keskustelemassa olennaisuuksista (kuten että ei kai tässä nyt oikeasti osapuolia sitovaa sopimusta olla solmimassa - no miksipä sitä nyt sellaista!) ja epäolennaisuuksista (kuten porkkanapenkin paikasta). Ja kierreltiin katselemassa, kuinka yläkerran perimmäisen kamarin oven yläpuolelta tosiaan puuttuu lista. Että laittamaan joutuu! (No jos välttämättä sisäinen pakko siihen ihmisparan ajaa.)

Sittenpä sitä kynää ei vain saatukaan taskusta esiin. Että voisiko vielä miettiä? Ja eihän tässä kiire ole.

Mikäpä kiire niin. Eihän mulla muutakaan tässä toki ole käsissäni...

Siinä vaiheessa, kun tämä loputon ja täysin turha rupattelutilaisuus viimein saatettiin päätökseen, talossa oli kolme rättiväsynyttä, nälkäistä lasta. Ruokailuaika oli mennyt, uniaika oli mennyt ja siitähän syntyi sydäntäsärkevä itku, kun pienin oivalsi myös Skype-ajan menneen. Hän ei saanut kertoa toiselle vanhemmalle, mitä oli päivän aikana tehnyt.

Yhtään huonompaa käsitystä en ehkä ihmisestä voisikaan saada, kuin saan, ellei hän kerta kaikkiaan ääneen sanottunakaan ymmärrä, että neljävuotiaalla olisi nyt korkea aika ja oikeus ravintoon, uneen ja vanhempiinsa.

Olihan tässä vähän muutakin tullut ilmi matkan varrella, mutta jo pelkästään tuo kolmen tunnin turhakemaratoni riitti siihen, että varsin helpottuneena otin tänään vastaan tiedon näiden tarjokkaiden lopullisesta kieltäytymisestä.

Se mikä aluksi tuntui johdatukselta, osoittautui yksiselitteisesti virheeksi. Talon vuokraus palaa lähtöpisteeseen ja välittäjä saa jatkaa työtä leipänsä eteen. Mikäpä siinä. Helpommaksihan nuo näytötkin tavallaan talon hiljalleen tyhjentyessä käyvät.