Tämän kupletin juoni tiivistettynä:

näkökulmasta riippuen
joko suomenamerikkalainen
tai amerikansuomalainen mies,
suomalainen vaimo,
kolme tytärtä,
kalifornialainen löytökoira
ja vasta alkaneita seikkailuja
Yhdysvaltojen länsirannikolla.


tiistai 25. maaliskuuta 2014

Kolmasosa keväästä

Puolison lähdöstä on kuukausi.

Kuluneen kuukauden aikana talossa on hajonnut jotakuinkin jokainen sellainen sähköinen tai elektroninen vimpain, josta en kerrassaan mitään ymmärrä. Kiitos ystäville ja sukulaisille heidän avustaan niiden korjaamisessa.

Talossa on isoja kalusteita jäljellä ruokaryhmä ja sohva. Kirjahyllyt on purettu puoliksi, loput irrotetaan, kun ne haetaan. Parisängyn kävi pari läheistä purkamassa viikonloppuna (kiitos!)  ja teiniintyvän parvi ostettiin pois. Kaikki nukumme nyt patjoilla. Pikkutavaraa riittää enkä ulkovarastoon ole oikein katsonutkaan. Kyllä tästä vielä hyvä paniikki tulee.

Viisumin ensimmäisestä vaiheesta tuli sähköpostikuittaus. Useampia vaiheita on vielä edessä. Yksi jännitys on haastattelu konsulaatissa. Odottelen tietoa ajankohdasta. Haastattelun varaus tehdään sähköpostilla. Koetin soittaa perään ja päädyin "jos haluat X,  paina nappia Y" -kehään, joka lopuksi ilmoitti minulle, että asia hoidetaan sähköpostitse ja katkaisi puhelun. On siis odotettava.

Merirahdin päivämäärä on sovittu, samoin kierrätyskeskuksen iso haku ja yleinen talkooviikonloppu.

Kun suurta kirjahyllyä purettiin, poistettiin käytöstä myös televisio. Pienin lapsista alkoi itkeä. Häntä ei ole oikeastaan haitannut lelujen pakkaaminen eikä mikään toisen vanhemman lähtöä pienempi ole surettanut. Mutta Pikku Kakkosta hän ei kuulemma tahdo tihrustaa tietokoneen onnettoman pieneltä ruudulta. Isänsä tytär. :) Lapsi on kyllä parissa päivässä sopeutunut.

Minä ehkä en vielä kuukaudessakaan. Illat ovat yksinäisiä, kun lapset ovat menneet nukkumaan. Oli tapana kiehnätä puolison vieressä nämä hetket. Sellaiselle pariskunnalle kuin me, etäsuhde ei tunnu sopivan mitenkään päin. On kuitenkin luja luottamus, jota tässä kohden kysytään. Kummankin on tiedettävä, kyselemättä ja vastausta saamatta, että toinen on ja pysyy ja että tavoite on selkeä ja yhteinen.

Pitkiä pohdiskeluja suhteen tilasta ei näinä aikoina ole mahdollista harjoittaa, sillä viestiminen on välillä haastavaa. On aikaero, unet ja työt. Ovat lapset, joille kuuluu skype-ajasta osansa. (Puoliso sanoo tulevansa merisairaaksi siitä, kun pienet innokkaasti keikuttelevat häntä ruutumatkoilla pitkin taloa.) On perhe, jonka kotona puoliso vielä viikon verran asuu. Tuntuu, että olemme viestitellessämme jatkuvasti häiriöksi jollekin. Tuntuu, ettei niin monta sanaa olekaan, että ne kuroisivat läheisyyden kaipuuta vähemmäksi. Joskus viikonloppuisin, kun jompikumpi on valvonut meille aikaa, olemme välillä vain katselleet toisiamme.

Vaikka iloitsen siitä, että lasten kanssa minulla ehkä on entistäkin hellemmät, läheisemmät ja rennommat välit, kun ilta-aikani kuuluu kokonaan heille, en voi suositella tätä ratkaisua kenellekään. Ja tämäkin seikka vaatinee aikanaan jonkinlaisen paikon, kun puolison perhepaikka raivataan hänelle takaisin.

Tahtoisin tehdä kalenterin, josta viivaisin päiviä yli, mutten tohdi kohdata ylitse viivaamattomien joukkovoimaa silmästä silmään. Kaksi kuukautta jäljellä.

2 kommenttia:

  1. Musta on kiehtovaa lukea että te kaipaatte toisianne npin paljon ja et te normaalisti kiehnäätte. Mäkin haluaisin, mutta ei sitä vaan tapahdu.... Huoh!
    Vähän olen kadekin :) Lohdutan iteäni sillä et te ootte ollut yhdessä ehkä puolet meistä. Ja sit voisin potkia itseäni. Mä NIIN VIHASIN kaikkia, jotak suhteen alkuaikoina sanoi et "onhan teillä nyt ihanaa, mutta oottakaa kun olette olleet 14 v yhdessä ja on kaksi lasta". Ketutti, halusin näyttää niille. Epäilemättä olenkin onnellisempi kuin olisin luullutkaan. Myös tylsistyneempi :)

    Mutta on teillä tapahtumaa ja jännitystä. Kohta saatte olla yhdessä ja sit olette superonnellisia juts siksi kun oli hetkellinen pakkoero!

    Voimia

    VastaaPoista
  2. Kiitos, P! Ihan totta, me ollaan oltu yhdessä reilusti alle puolet teidän liitosta. Totta kai suhde muuttuu, muuttuuhan ihmisetkin.

    VastaaPoista