Hetkittäin

Juoksuksi pistää lopulta tämäkin päivä.

Käytin pienimmän jalkapalloharjoituksissaan. Paluumatkalla käväisin hakemassa maahanmuuttotohtorin paperit joskus koittavaa haastattelua varten. Annoin navigaattorin valita tosi hyvän reitin kotiin, sillä parisataa metriä ennen kotiparkkista puhelin soi. Esikoinen oli aamulla lähtenyt kouluun tosi tosi kipeällä niskalla, jota jo eilen lääkittiin ja lämmitettiin. Nyt lapsi lepäsi koulun toimistossa sitä kipua itkemässä.

Käänsin auton ympäri ja yllätin sekä tyttären että koulusihteerin saapumalla paikalle ennätysnopeasti.

Kotona syödään lounaaksi viikonlopun tähteitä. Osa niistä on isänpäivälounaalta havaijilaisesta ravintolasta. Siitä tuli uusi lempparipaikkani, ei vähiten siksi, että kaikki tarjoilijat tuntuivat olevan töissä mielellään ja hyväntuulisina.

Ravintolapöydässä lapset katselivat telkkarista amerikkalaista jalkapalloa ja pyytelivät tarjoilijoilta sujuvasti refillejä laseihinsa. Mietin, että tällaisia mun lapsista nyt kasvaa.

Mutta vietettiin siis sentään suomalaista isänpäivää. Amerikkalaista vietetään sitten kesällä. Puoliso saa näitä nykyään kaksin kappalein.

Kohta lähdemme hakemaan keskimmäistä koulusta. Sitten tehdään takapenkki-snack ja kirmataan lääkäriin sitä niskaa näyttämään. Jumi on kyllä aika paha, kun pää ei itkemättä paljoa liiku. En vain tiedä, noinko ne tuon ikäiselle antavat relaksantteja tai kipupiikkejä.

Kaiken keskellä on hetkittäin hyvä olla. Viikonloppuna tavattiin uusia ystäviä ja skypeteltiin vanhojen rakkaiden kanssa. Käytiin kaupassa ja siivottiin asuntoa koko perheen voimin. Keskimmäinen sen sanoitti: "Tämä aamu tuntuu samalta kuin aamut Suomessa."

Elämässä on jo jotain kotoista.