Susi, lammas, kaali ja halloween

Teiniintyvän luokkakaverin äiti varoitti minua tästä jo yli kuukausi sitten: Halloween on ISO juttu.

Tänään, kun näin ensimmäisen Minecraft-pojan, olin kuitenkin tosi onnellinen. Kyseinen poika näytti aivan siltä, että hänen äitinsä olisi tavallinen ihminen. Sellainen, joka ei ehkä saanut leivottua perheelleen kurpitsajuustokakkua, koristeltua talon pihaa hautausmaaksi, osallistuttua leipojaisiin ja juhlanjärjestelyihin sekä preschoolilla että koululla ja lisäksi hankittua lapselleen palkintosijalle yltävää naamiaisasua. Se suoraan sanoen näytti siltä, että lapselle oli aamukiiressä istutettu pahvilaatikko päähän ja todettu, että kylläpä tuli hyvä.

Sitten näin useampia minecraft-asuja ja tajusin, että se onkin juttu ja ne pahvilaatikot on luultavasti kovalla rahalla ostettu kaupasta kuukausia sitten, koska nehän vietiin varmasti käsistä ja saatavuus loppui kauan ennen kysyntää.

No oli meidän lapsilla asut. Ja ihan ookoot sellaiset.

Mutta muuten tämä päivä on ollut kuin se koululaisten vanha arvoitus, jossa yhdellä veneellä soudetaan saareen kaalia, lammasta ja sutta eikä kukaan saa päästä syömään ketään.

On tosi hienoa, että amerikkalaiset jaksavat panostaa lapsiin.

Panostuksen määrä vain on aivan armoton.

Tavallaan on ehkä ok (no ei ole, mutta sovitaan että olisi), että koululla on joka viikko vähintäänkin yksi erityistapahtuma. Esimerkiksi ensi viikolla siellä voisi viettää kolme iltaa, koska on Family Reading Night ja kaksi iltaa Book Fair. Ja totta kai jotain NIIN ISOA kuin Halloween pitää juhlistaa kunnolla! Mutta voisiko olla vaikka sellainen sääntö kuitenkin, ettei yhtä lasta kohden saisi olla yhden päivän aikana enempää kuin yksi juttu, johon vanhemman tulee osallistua?

Tänään aamu alkoi koululaisten pukuparaatilla 8.30. Puoliso vei lapset ensin kouluun autolla ja koska minä en ehtinyt siihen kyytiin mukaan, kävelin kymmenen minuuttia jäljessä koululle videoimaan.  Kukaan ei koululla oikein tuntunut tietävän, mistä paraati kulkee ja minne. Joku sanoi, että se on sisällä ja joku, että ulkona. Molemmat olivat oikeassa: lapset kulkivat jonoissa luokittain sisään ja ulos rakennuksista, joissa siis kaikissa on useampia sisäänkäyntejä (varmaankin turvallisuussyistä).

Näin ensin monta kertaa Kouluuntuneen enkä kertaakaan isompaa tyttöä. Lopulta päätin parkkeerata hänen luokkahuoneensa ulkopuolelle, koska siitä sen lapsen olisi pakko kävellä, kun palaisi luokkaansa. Odotin. Ja odotin. Ja joko sanoin, että tänään on satanut koko päivän vettä?

Lopulta selvisi, että isomman lapsen luokka ei vielä ollut paraatiin liittynytkään, sillä he olivat istuneet omassa luokkahuoneessaan vilkuttelemassa koulutovereille, jotka kävelivät heidän pulpettiensa lomitse kohti toista ovea.

Olin koululla miltei tunnin videoimassa letkakävelyä. Sain kuin sainkin videolle molemmat lapset.

Siinä seisoskellessa kerkesi muistua mieleen, että aamupala-aikaan huolehdin enemmän koiran ulkoilutuksesta kuin esimerkiksi omien lääkkeiden muistamisesta. Huimaus vielä vaivaa vähän, koulunpiha keinui ja tie tilttasi välillä pystyyn. Pidin parhaana hakea kotoa lääkkeet ennen seuraavaa rastia.

Tällä välin puoliso oli ajanut pienimmän preschooliin ja mennyt hetkeksi töihin. Mehän siis suhasimme tätä päivää edelleen yhdellä autolla, mistä se koululaisarvoitus-fiilis kivasti saatiin aikaiseksi. Nyt puolison piti tulla hakemaan minut kotoa ja minun viedä hänet takaisin töihin. Sen jälkeen jatkoin matkaa preschoolille, jossa perinteinen trunk & treat - eli jaa lapsille karkkia autosi takaluukusta käsin - oli siirretty sateen vuoksi sisätiloihin. Lapset kiersivät valtavaa pöytämuodostelmaa kassit ojossa ja aikuiset lappoivat pusseihin karkkia, rusinoita, tarroja, pretzeleitä ja hammasharjoja.

Joku innokas vanhempi oli tuonut paikalle valtavan koristeen, jonka sisällä puhalsi tuuletin ja humisutti ympäriinsä koristepapereita. Koristeluun oli kyllä muutoinkin panostettu merkittävästi ja miltei kaikilla aikuisilla oli hieno asu. Minulla oli noitahattu päässä ja karkit kulhossa. Asetin ne jonkun ahkeran äidin koristeleman pöydän kulmalle. Viereeni asteli merirosvoasuinen pastori, joka läjäytti pöytään karkkinsa muovipussissa. Huojennus.

Oma pienimmäinen oli trick & treat -kierroksella tietysti ensi kerran elämässään, mutta oppi jutun jujun kiitettävän vikkelästi. Hän hoksasi, että yleisessä kaaoksessa kukaan karkkia jakavista aikuisista ei oikeastaan tiennyt, oliko joku lapsi tulossa vai menossa ja kuinka monetta kertaa. Siinä vaiheessa, kun näin lapseni ja häntä innoissaan peesaamaan lähteneen pikkupojan omalla kulhollani viidettä kertaa, vihelsin pelin poikki ja talutin lapsen opettajan luokse. Kassi oli ehtinyt tulla hyvin, hyvin täyteen. Hammasharja-täti on kuitenkin selvästi ollut tavallista tarkempana, koska harjoja kassissa on vain yksi. Rusinapaketteja kaksi, pretzel-pusseja useampia...

Koska lapsen preschool-päivää oli tässä vaiheessa vielä parisen tuntia jäljellä, jätin pienimmän preschoolille ja lähdin ajamaan puolison työpaikalle. Noukin hänet mukaan ja kävimme pikapikaa lounaalla. Palautin puolison työpaikalle lähtiessäni hakemaan pienintä ja hain hänet taas kyytiin paluumatkalla. Tehokasta työaikaa oli tässä vaiheessa taas kerrytetty puoli tuntia, minä aikana puoliso oli ehtinyt kertoa pomolle, että oli jo ehtinyt hoitaa asian, jonka tämä pyysi häntä aloittamaan ja ettei aikonut osallistua työpaikalla juuri alkaviin kolmen tunnin halloween-juhlallisuuksiin.

Niiden aikana kukaan ei luonnollisesti olettanut kenenkään tekevän töitä, mikä olikin tosi hyvä juttu, sillä teiniintyvän opettaja oli päättänyt olla oikein yli-innokas ja järjestää iltapäiväksi luokkajuhlat! Näistä oli tiedotettu opettajan pitämässä ylimääräisessä blogissa joskus parisen viikkoa sitten. Minä en oikein sitä blogia seuraa ja kuulin juhlista ekaa kertaa, kun sain kalenterimuistutuksen sähköpostiini eilen illalla seitsemältä. Enkä siis ole paria viikkoa leiponut ja koristellut, kuten kaikki muut hyvät ja aktiiviset äidit ovat tehneet. Koetin myös ehdottaa teiniintyvälle, etten ehkä pääse osallistumaan tähän partyyn, minkä lapsi reippaasti myönsi mahdolliseksi ja ymmärsi minua ääni ja leuka väristen, vaikka totesi kaikkien muiden vanhempien kyllä tulevan.

Niin että puoliso on nyt sitten siellä.

Minä sen sijaan pidän sadetta kotona puolisen tuntia ja haen sitten kotiin kouluuntuneen. Mahdollisesti odotamme koululla toiset puoli tuntia, että luokkapirskeet päättyvät, jotta puolison ja teiniintyvän ei tarvitse kävellä kotiin sateessa, joka juuri nyt näyttää yltyneen tihkuttelusta ihan kelvolliseksi kaatosateeksi.

Koetin ehdotella, että voisimme kieltäytyä tämän juhlapyhän viettämisestä siihen vedoten, että se loukkaa kulttuurista taustaamme. Puoliso sanoi "höpö höpö" ja totesi ensi vuonna pyytävänsä koko päivän henkilökohtaiseksi vapaapäiväksi. Toki kuvio helpottuu jonkin verran jo siitä, että ensi kerralla kaikki lapset ovat - toivottavasti - samassa oppilaitoksessa, eikä edestakaisin suhaamista - toivottavasti - kerry aivan näin paljon.

Hei, mutta taas on mentävä. Eikä tässä siis olla ehditty siihen varsinaiseen iltajuhlintaan vielä ollenkaan! Kuvia seuraa myöhemmin. :)