Uutisviikko

Se kuva on syöpynyt mieleen iäksi. En hakenut sitä, en lukenut yhtään artikkelia. Mutta näin otsikoita ja näin sen kuvan monta, monta kertaa.

Mietin, niin kuin joku muukin oli sosiaaliseen mediaan jakamassaan avoimessa kirjeessä miettinyt, eikö sitä saisi olla katsomatta. Hän ei ollut varma. Minäkään en ole.

En halua säästää itseäni. Lapsia ja nuoria kyllä. Hekin näkevät sen. Hekin kysyvät. Ja kun sen katsominen kuitenkin on niin surullista, niin suututtavaa, niin sietämätöntä.

Jonnekin lopulta puuskahdin, että antakaa, taivaan tähden, samalla edes ohjeet. Mitä minä voin tehdä? En kestä vain katsoa. Mitä voin tehdä?

Ylen uutissivun pääutinen on tätä kirjoittaessani rautalankaohjeistus niille, jotka aikovat majoittaa pakolaisia kotiinsa. Kiitos! Tämän olisin voinut tehdä. Meillä oli Suomessa iso talo, me olisimme mahtuneet alakertaan, yläkertaan olisi saanut tulla kaksi perhettä. Mies sanoi, että kolme.

Niin lähelle hätä on tullut. Enkä usko sen aivan pian katoavan minnekään.

Samaan aikaan Suomessa käydään toista keskustelua, jossa sanotaan, että valtion täytyy huolehtia meistä niin kuin ennenkin, mieluummin paremmin. Mutta että me huolehditut emme sitten huolehdi noista toisista. Ja sitä en ymmärrä.

Kun isot rakenteet hajoavat ja sitähän ne tekevät, selvitään vain sillä, millä ihmiset ovat vuosituhansia selvinneet: keskinäisellä välittämisellä. Sillä sellaisella, että se yksi työnsä menettänyt tuttava saa asua ilmaiseksi ystävänsä kotona ja tulla päivälliselle toisten kotiin, meillekin tänään. Onpa tuttava sitten läheltä tai kaukaa.

Tämä maailma on yhteinen. Ellei mitään muuta mietittäisi, viimeistään sen tajuamiseen pitäisi havahtua. Sillä mitä epätoivoiset tekevät, ellei heitä auteta? Niin epätoivoiset, että he lähettävät pienet lapsensa ilmeiseen hengenvaaraan, koska se vaihtoehto on parempi? Ellei heitä auteta, se epätoivo on vaaraksi kaikille.

Ei siltä voi sulkea silmiään.