Äkkiä oli toisin

Elämässämme tapahtuneen mullistuksen tulokset ovat olleet hienovaraisia. Yhtäältä muuttui tietysti kaikki. Toisaalta arki on samaa kuin ennenkin, hiukan haastavampaa vain. Joitakin muutoksia tunnistan.

Olemme rennompia (minäkin). Perjantai-iltana seitsemältä olemme valmistamassa dinneriä. On mennyt vähän myöhäiseksi, sillä puolison kanssa lojuimme sohvalla telkkarin edessä ja annoimme lasten napostella chilisiä riisisipsejä ja kahvisia popcorneja ruokaa odotellessaan. Kyllä. En meinaa itsekään uskoa todeksi.

Puolison työ ja elämä kietoutuvat tiukasti toisiinsa. Kun vihdoin kädet ovat perjantain pitsataikinassa, puolison puhelin soi. Firmassa on otettu käyttöön uusi päivystyssysteemi: viikon vuorollaan kukin on tavoitettavissa käytännössä vuorokauden ja viikon läpeensä. Siitä ei makseta ekstraa. Nyt ei ole puolison päivystysviikko, mutta  joku olettaa silti hänen tekevän töitä. Myös lomalle soiteltiin perään. Näistä jutuista ei voi kieltäytyä.

Toisaalta työnantaja antaa elämän kietoutua työhön. Edellisellä viikolla puoliso otti pariksi tunniksi pienimmän mukaansa toimistolle, kun minä käväisin lääkärissä. Lapsi piirteli, pelasi ja pälpätti eikä ilmeisesti häirinnyt ketään.

Loman jälkeen itsensä pahasti auringossa polttanut puoliso kieriskeli tuskaisena makuuhuoneen lattialla jäähdytetty siemenpussi rintakehänsä päällä ja koetti kuulostaa kohtuullisen normaalilta aina, kun oli kommentoitava jotakin nettipalaveriin. Sairaspäiviä ei ole, mutta sairaana saa tehdä töitä kotoa.

Koska puoliso työskentelee ja minä en, ennen niin tasa-arvoiset roolimme ovat täällä aikamatkustaneet viisikymmenluvulle. Kolmen lapsen äidin ei kyllä edes oleteta yrittävän työskennellä kodin ulkopuolella. Nainen voi toki saada perheen ja uran, mutta ei samaan aikaan. Täällä lapset on vietävä ja haettava kouluun ja koulusta - siniselle viivalle ja siniseltä viivalta. Koulun jälkeen tehtävä läksyt, luettava kirjoja ja autettava projekteissa. Harrastuksiin vanhemmat (lue: äidit) vievät, tuovat ja osallistuvat. Preschoolille pitäisi kerran kuussa viedä snack koko ryhmälle, opettaja odottaa osallistumista koulun tempauksiin, vapaaehtoistoimintaa olisi tarjolla koululla, kirkolla ja terveysasemalla. Jos äiti aikoo käydä töissä, on tienattava sen verran, että maksetaan jollekulle muulle äidin töistä.

Koska olemme siis yhdessä koko ajan, perheestä on tullut entistäkin tiiviimpi. Lapset eivät juoksentele ulkona kavereidensa kanssa eivätkä vietä iltapäiviä jossakin repun pohjalle unohtuneen kännykän päässä. Jos lapset tapaavat kavereitaan, tapaamisen nimi on play date. Siitä sovitaan etukäteen. Lapset ovat silloinkin jonkun aikuisen valvovan silmän alla - siis joko minun tai kaverin äidin. Täällä ajatellaan, että lasten jättäminen ilman aikuisen valvontaa johtaa huonoon käytökseen. Sitä paitsi se on myös laitonta niin kauan, kuin lapsi on alle 12-vuotias.

Lasten turvallisuutta pitää miettiä joka tilanteessa, vaikka oikeasti uhkat saattavat olla enemmän kuviteltuja kuin mitään muuta. Kodinsisustuslehden perhepalstalla pohdittiin, minkä ikäisenä lapsen saa lähettää jugurttijäätelömyymälän toilettiin yksin. Kuusivuotias halusi yrittää. Urhea äiti otti riskin lapsen itsenäisyyskasvatuksen nimissä ja jäi pikkulan ainoan oven viereen seisomaan. Järkytyin, kun en ollut tuotakaan osannut pelätä.

Sen sijaan säikähdin, kun muutama viikko takaisin kotiovelle tuli iltapimeällä sanomalehden myyjä.  Puoliso olisi tilannut lehden oikopäätä. Minä pistin vastaan tietäen, että lehtikasoja on kannettava kierrätykseen - aina väärää tavaraa täyteen ahdettuun pikkuruiseen peltirasiaan pihan toiselle puolelle. Päädyimme tilaamaan pelkän sähköposti-/nettiversion. Perjantaina, lauantaina ja sunnuntaina nostelin ulko-oven edestä kolmen eri sanomalehden paperiversioita, muovipusseissa ja ilman. Kerralla ei mikään paperia sisältävä asia mene oikein.

Onneksi siihenkin opitaan vähitellen suhtautumaan rennommin.