Tämän kupletin juoni tiivistettynä:

näkökulmasta riippuen
joko suomenamerikkalainen
tai amerikansuomalainen mies,
suomalainen vaimo,
kolme tytärtä,
kalifornialainen löytökoira
ja vasta alkaneita seikkailuja
Yhdysvaltojen länsirannikolla.


sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Äkkiä oli toisin

Elämässämme tapahtuneen mullistuksen tulokset ovat olleet hienovaraisia. Yhtäältä muuttui tietysti kaikki. Toisaalta arki on samaa kuin ennenkin, hiukan haastavampaa vain. Joitakin muutoksia tunnistan.

Olemme rennompia (minäkin). Perjantai-iltana seitsemältä olemme valmistamassa dinneriä. On mennyt vähän myöhäiseksi, sillä puolison kanssa lojuimme sohvalla telkkarin edessä ja annoimme lasten napostella chilisiä riisisipsejä ja kahvisia popcorneja ruokaa odotellessaan. Kyllä. En meinaa itsekään uskoa todeksi.

Puolison työ ja elämä kietoutuvat tiukasti toisiinsa. Kun vihdoin kädet ovat perjantain pitsataikinassa, puolison puhelin soi. Firmassa on otettu käyttöön uusi päivystyssysteemi: viikon vuorollaan kukin on tavoitettavissa käytännössä vuorokauden ja viikon läpeensä. Siitä ei makseta ekstraa. Nyt ei ole puolison päivystysviikko, mutta  joku olettaa silti hänen tekevän töitä. Myös lomalle soiteltiin perään. Näistä jutuista ei voi kieltäytyä.

Toisaalta työnantaja antaa elämän kietoutua työhön. Edellisellä viikolla puoliso otti pariksi tunniksi pienimmän mukaansa toimistolle, kun minä käväisin lääkärissä. Lapsi piirteli, pelasi ja pälpätti eikä ilmeisesti häirinnyt ketään.

Loman jälkeen itsensä pahasti auringossa polttanut puoliso kieriskeli tuskaisena makuuhuoneen lattialla jäähdytetty siemenpussi rintakehänsä päällä ja koetti kuulostaa kohtuullisen normaalilta aina, kun oli kommentoitava jotakin nettipalaveriin. Sairaspäiviä ei ole, mutta sairaana saa tehdä töitä kotoa.

Koska puoliso työskentelee ja minä en, ennen niin tasa-arvoiset roolimme ovat täällä aikamatkustaneet viisikymmenluvulle. Kolmen lapsen äidin ei kyllä edes oleteta yrittävän työskennellä kodin ulkopuolella. Nainen voi toki saada perheen ja uran, mutta ei samaan aikaan. Täällä lapset on vietävä ja haettava kouluun ja koulusta - siniselle viivalle ja siniseltä viivalta. Koulun jälkeen tehtävä läksyt, luettava kirjoja ja autettava projekteissa. Harrastuksiin vanhemmat (lue: äidit) vievät, tuovat ja osallistuvat. Preschoolille pitäisi kerran kuussa viedä snack koko ryhmälle, opettaja odottaa osallistumista koulun tempauksiin, vapaaehtoistoimintaa olisi tarjolla koululla, kirkolla ja terveysasemalla. Jos äiti aikoo käydä töissä, on tienattava sen verran, että maksetaan jollekulle muulle äidin töistä.

Koska olemme siis yhdessä koko ajan, perheestä on tullut entistäkin tiiviimpi. Lapset eivät juoksentele ulkona kavereidensa kanssa eivätkä vietä iltapäiviä jossakin repun pohjalle unohtuneen kännykän päässä. Jos lapset tapaavat kavereitaan, tapaamisen nimi on play date. Siitä sovitaan etukäteen. Lapset ovat silloinkin jonkun aikuisen valvovan silmän alla - siis joko minun tai kaverin äidin. Täällä ajatellaan, että lasten jättäminen ilman aikuisen valvontaa johtaa huonoon käytökseen. Sitä paitsi se on myös laitonta niin kauan, kuin lapsi on alle 12-vuotias.

Lasten turvallisuutta pitää miettiä joka tilanteessa, vaikka oikeasti uhkat saattavat olla enemmän kuviteltuja kuin mitään muuta. Kodinsisustuslehden perhepalstalla pohdittiin, minkä ikäisenä lapsen saa lähettää jugurttijäätelömyymälän toilettiin yksin. Kuusivuotias halusi yrittää. Urhea äiti otti riskin lapsen itsenäisyyskasvatuksen nimissä ja jäi pikkulan ainoan oven viereen seisomaan. Järkytyin, kun en ollut tuotakaan osannut pelätä.

Sen sijaan säikähdin, kun muutama viikko takaisin kotiovelle tuli iltapimeällä sanomalehden myyjä.  Puoliso olisi tilannut lehden oikopäätä. Minä pistin vastaan tietäen, että lehtikasoja on kannettava kierrätykseen - aina väärää tavaraa täyteen ahdettuun pikkuruiseen peltirasiaan pihan toiselle puolelle. Päädyimme tilaamaan pelkän sähköposti-/nettiversion. Perjantaina, lauantaina ja sunnuntaina nostelin ulko-oven edestä kolmen eri sanomalehden paperiversioita, muovipusseissa ja ilman. Kerralla ei mikään paperia sisältävä asia mene oikein.

Onneksi siihenkin opitaan vähitellen suhtautumaan rennommin.

7 kommenttia:

  1. Kylläpä olen iloinen, että vihdoin löysin blogiisi (miten en aikaisemmin tänne osunut sitä en tiedä)! Nyt haluan lukea tarinan alusta tähän asti ja yritän kaivertaa mielessäni huomisesta siihen aikaa... Mutta täälläkin ovat kotiäidin päivät kiireiset. Paljon muutakin tuttua tunnistan tästä. Toivottavasti huomenna pääsen lukemaan lisää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miten hauskaa, Kata, että tulit piipahtamaan! Toivottavasti viihdyt.

      Kotiäitien päivät ovat varmasti kiireisiä kaikkialla. Eiväthän työt kotoa koskaan lopu! Kun lapset on huollettu, jostain löytyy aina nurkka, jota siivota - ainakin meillä löytyy, eikä tarvitse ehkä nurkkaankaan asti katsella. :)

      Päivittäisen aherruksen keskellä tämä blogimaailma on minusta ihana piristys, varsinkin kun saa mahdollisuuden jakaa ajatuksia ja kokemuksia vaikka maailman toiselle puolelle. :)

      Poista
    2. Nyt olen käyttänyt muutaman päivän vapaat hetket blogisi läpi kahlaamiseen, ihana löytö tosiaan! Jään odottamaan teidän tarinan jatkoa.

      Tämä blogien maailma on kehittynyt minulle todelliseksi henkireiäksi. Nyt kun netti pelaa täällä kotonakin tuntuu, että olen taas elämässä kiinni kun voin käydä lukemassa kuulumisia ympäri maailman.

      Poista
    3. Olen iloinen, Kata, että tekstini ovat saaneet viihdyttää vapaahetkiäsi! Blogimaailman ehkä huikein juttu on se, että saa blogituttuja ja -ystäviä, jotka lukevat toistensa tekstejä ja tutustuvat aika syvällisestikin toistensa ajatus- ja kokemusmaailmaan.

      Minäkin pysyn kuulolla teidän seikkailuissanne. Olen niin iloinen, kun pääsin juuri sopivasti mukaan Sudanin uusiin jaksoihin. :)

      Poista
  2. Onpa hauska, sillä minäkin löysin (samoin kuin kaimani) blogin viime viikonloppuna. Tämän luin jo läpi, koska itsekin jenkkilässä asustelen ja mennessäni tirustelin noita muuttotunnelmia. Aika osuvasti hyppäsin aikamatkalle monessa kohden. Ensi viikonloppuna sitten kaiman blogin kimppuun, näyttää kovasti eksoottiselta täältä käsin.

    VastaaPoista
  3. Sorry, kun padi ei anna muokata näitä kommentteja, mutta aika samanlaista näyttää elo siellä lämsirannikollakin olevan. Terveisiä täältä etelästä. Ja idästä. En oikein tiedä, miten tämä pitäisi ilmaista? Ja tsemppiä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommenteista, Kata! On ihana, kun lukijat jättävät tänne jälkiä itsestään.

      Hauska kuulla, että toisella puolella tätä valtavaa maata tuntuu jokin asia samalta kuin täällä lännessä. Voisi hyvin olla toisinkin. Minua aina kiehtoo pohtia sitä, kuinka yhtenäisyyden tunteen luominen on täällä ylipäänsä koskaan onnistunut. Väitän, että ne joka kadunkulmassa liehuvat liput ovat yksi tärkeä asia. Ja kuulemma lapsenikin harjoittelevat aamuisin koulussa lippuvalaa.

      Minä olenkin tainnut blogilistan kautta joskus ohjautua pistäytymään blogissasi. Nytpä tulen käymään siellä uudelleen. :)

      Poista