Menomatkalla korkealla näimme lumihuippuisia vuoria. Lapset hihkuivat innostuneina ja ehdottivat, että lumeen pitäisi päästä leikkimään. Pienin arveli, ettei tämän lähempänä lunta olisi koskaan ollutkaan.
Olimme valinneet hyvän reitin. Seuraavana aamuna motellin aamiaisella opimme, että rantareitillä oli raivonnut maastopalo.
Lemmikkejä majoittavien yösijojen löytäminen on Kaliforniassa verrattain helppoa. Karvakaverin mukanaolo rajoittaa tosin tarjontaa jonkin verran eivätkä eläinystävälliset palveluntarjoajat pääsääntöisesti ole runsailla tähdillä siroteltuja. Saattaapa motellilla olla pikkumönkiäisiä huoneissa jo valmiiksi omasta takaa.
Tällä kerralla emme onneksi törmänneet minkään lajin mönkiäisiin, mutta oli majapaikka vähän sellainen, että turhan tarkasti ei mihinkään passannut katsoa. Yksi osoitus - joskin hyvin, hyvin yleinen - tästä oli yön hintaan kuuluva aamiainen. Jos sattuu olemaan ruokavalioltaan rajoitteinen, ei pidä olettaa syövänsä näitä aterioita. Valkoista vehnäjauhoa ja sokeria kaksin käsin kiskoneet pirpanat olivat sopivassa vireessä huvipuistoon vietäviksi.
Vuosi sitten hankittujen kausilippujen viimeiset päivät olivat meneillään. Huvipuistossa oli jonkin verran viileää ja se, yhdessä tapaninpäivään lähes virallisesti kuuluvan lahjojenpalautuksen kanssa, lyhensi laitejonoja merkittävästi. Nelisen tuntia lapset jaksoivat juoksennella laitteesta toiseen. Lounaan jälkeen vanhimmalta kuitenkin loppui peli-into.
Puoliso heitti väsähtäneet hotellille levähtämään ja pitämään koiralle seuraa. Pienin tahtoi vielä päästä takaisin huvipuistoon vuoristorataa ja illan valoshow'ta varten.
Teinin kiukkuisuutta ja vatsakipua olisi voinut pitää oireena tulevasta, mutta me emme tässä kohden oivaltaneet lukea ennusmerkkejä oikein.
Matkalla.
Huvipuistossa.
Joulutunnelmissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti