Ihminen tarvitsee syyn

Eilen sattui silmiin uutinen, joka kertoi Kymenlaaksoon rekrytoiduista espanjalaisista sairaanhoitajista. YLE lähetti hoitajien elämää seuranneen dokumentin. Linkkiä ei enää löydy, mutta tämä uutinen kertoo, mistä on kyse.

Suomeen siis haettiin noin vuosi sitten huolellisen rekrytointiprosessin kautta useita espanjalaisia hoitajia. Heitä koetettiin auttaa maahan ja työhön sopeutumisessa monin tavoin, mutta yli puolet tulijoista on jo palannut Espanjaan. Dokumentin esittelyteksti, jota eilen luin, kommentoi mielestäni hiukan kitkerään sävyyn nuorten espanjalaisnaisten kaipuuta Välimeren rytmeihin ja antoi ymmärtää, että kenelle tahansa keski-ikäiselle tai perheelliselle olisi kyllä riittänyt se, että Kouvolassa kaikki oli hyvin sekä kotona että töissä.

Koti-ikävä toki mainittiin, mutta sitä tunnuttiin pitävän aika vähäpätöisenä syynä kotiinpaluulle. Mietin, onkohan tekstin kirjoittaja koskaan koettanut asua ulkomailla. Olen itse viime päivinä potenut koti-ikävää ja todennut, että sitä vastaan on taisteltava aktiivisesti kuin se olisi kroonista kipua. Mutta toimiakseen näin ihminen tarvitsee syyn.

Rakkaus on varsin hyvä syy. Sosiaaliseen elämään pettymistä pidettiinkin jälkipuinnissa suurena syynä espanjalaishoitajien lähdölle. Kouvolassa olisi kannattanut tehdä töitä paitsi sen eteen, että nuoret espanjattaret saivat hyviä työkavereita, myös sen edistämiseksi, että nämä olisivat oikopäätä rakastuneet ja sännänneet naimisiin hyvien suomalaismiesten kanssa.

Tosin Suomi on sen verran hardship-kohde, että palava rakkauskaan ei välttämättä riittäisi. Taitaa olla aika usein niin, että pariskunnan suomalainen osapuoli itsekin toteaa olevan helpompaa, hauskempaa ja ainakin lämpimämpää rakentaa suhdetta, perhettä ja yhteistä elämää jossakin muualla kuin Pohjolan jään ja hankien piirittämänä.

Työ on yleinen syy. Ja tämän vuoksihan espanjattaret Suomeen alunperin varmaan lähtivät. Espanjassa työttömyys on käsittääkseni edelleen erittäin ankaralla tasolla. Toisaalta, jos on vuoden työskennellyt Suomessa ja opiskellut ahkerasti kieltä, voisi tämän jo kuvitella edistävän työnsaantia maassa, jossa turismi on tietyillä alueilla keskeinen elinkeino.

Seikkailunhalu ja kokemisen tahto ovat aika heikkoja syitä lähteä toiseen maahan: ne eivät sido ja kuihtuvat pois. Muutaman kuukauden jälkeen uutuus on koettu ja kotimaan hyvät puolet palaavat kirkkaina mieleen.

Pakko on tietysti ankara konsti. Varsinainen pakolaisuus on asia sinänsä, mutta se saa monenkirjavia muotoja, kun lähtemisen pakon nähdään ulottuvan kaikkiin niihin ihmisiin, jotka lähtevät kotimaastaan etsimään jotakin parempaa tai jotakin vähemmän huonoa.

Meidän asuinympäristömme on täynnä ihmisiä, jotka ovat tulleet, koska eivät muutakaan voineet tai koska juuri tämän verran voivat. Yksi iso asia on tietysti virallinen ja epävirallinen maahanmuutto etelän suunnalta ja siinä on paljon aidon pakolaisuuden piirteitä.

Mutta myös työperäisessä maahantulossa on samaa. Joku kommentoi eräässä nettikeskustelussa aika kitkerästikin sitä, että näihin koko maan asumiskustannuksiltaan kalleimpiin kaupunkeihin palkataan paljon osaavia (mutta ehkä epätoivoisia) ulkomaalaisia, jotka maahan päästäkseen suostuvat alhaisiin tai kohtuullisiin palkkoihin. Vähitellen se johtaa tilanteeseen, jossa yritykset eivät tahdo maksaa paikalliselle väelle sitä, mitä nämä pyytävät, koska saavat samantasoisen tekijän edullisemminkin. Ja vaikka tulokkaat saavat vain kohtuullisen palkan eivätkä missään tapauksessa osta perheelleen hulppeaa huvilaa, he silti kokevat elämänlaatunsa parantuneen (tai lastensa elämänlaadun aikanaan parantuvan) merkittävästi lähtötasoonsa nähden.

Kuinka Kouvola sitten saisi aikaan sen, että hoitajien (ja muiden rekrytoitujen) elämänlaatu paranisi niin paljon, että heidän kannattaisi jäädä? Jos tätä tavoitellaan luonnollisin keinoin, yrityksen varoja ylellisen elämän tukemiseen laittamatta, ehkä oikea lähtömaa ei alunperinkään ole Espanja. Kontrastin olisi oltava suurempi.

Jos ulkomuistista lainaan oikein, Kata Jenkeissä -blogin kirjoittaja sanoi jossakin tekstissään, että ihminen rakentaa kahdessa vuodessa kodin minne tahansa. Ehkäpä Kymenlaakson rekrytointihankkeet onnistuisivat paremmin, jos työsopimuksiin alun alkaen kirjattaisiin tiettyyn vuosimäärään sitoutumisen pakko ja sitoumuksen rikkomisesta seuraava riittävän suuri sakko. Näin tulokkaat saisivat motivaation sille, että he antaisivat uuden elämänsä rakentumiselle ajan, jonka se tarvitsee. Ja ehtisivät ehkä sitten löytää sen rakkaudenkin. :)