Happamia, sano

Sosiaalisen median kuvastoni on ollut jo useamman päivän täynnä hempeitä järvenrantakuvia, kokkoja, yötöntä yötä ja kukkakimppuja. Juhannus on toista kertaakin varsin haikea juhla katsella näin kaukaa. Mökkimaisemia tihrustellessa tulee ulkosuomalaiselle kova hinku itikoiden syötiksi.

Vastapainoksi päätin olla vähän happamalla päällä. Kuuntelin töiden lomassa suomalaista poppia ja totesin, etten tykkää siitäkään. Niin kuin alta voi lukea.

Iloista juhannuksen aikaa!

**********

Pidän suomalaisesta musiikista. En niin paljon, että olisin sitä kuullakseni jaksanut Suomessakaan kuunnella suomipoppikanavan levottomia juttuja, mutta on minulla selvät suosikkini.

Kalifornianvuoden aikana suomalaista musiikkia on kuitenkin tullut kuunneltua tosi vähän. Olemme ihan tippuneet kelkasta uutuuksien ja suurimpien hittien suhteen. 

Jouluna yritin. Olin yksin kotona paketoimassa lahjoja ja etsin tietokoneelta Jouluradion. Tunnin päästä oli annettava periksi ja haettava amerikkalaiset jinglebellssit takaisin peliin. Ei sitä itkua rahanpuutteesta, murheesta ja vaivasta jaksanut joulun alla sulattaa.

Peruspoppikin tuntuu nykyään vaikuttavan mielialaani samoin. Kun perjantai-iltana aloittaa suomalaisen kevytmusiikin maratonin, niin lauantaina puoleen päivää mennessä on jo ihan täysitkussa koti-ikävästä ja siitä, kuinka auttamattoman heikko on syntymättömien lastenlasten suomen kielen taito. Kokeiltu on.

Isänmaan poppia on siis annosteltava ulkosuomalaiseen elämään varoen. Niin kuin esimerkiksi eilen, kun sattumalta löysin jo viime syksynä julkaistun kipaleen. Siinä kaksi taitavaa suosikkilaulajaani duettona murehtivat laman alta reissutyöläiseksi päätyneen ihmisen kohtaloa. Ihmistä muisteluttaa aika, jolloin kotona puolison kanssa lempi leiskui ja peitto heilui. Mutta nyt on vain ne työt. Kaksi kuuntelua minun sielunmaisemani sitä kesti.

Puoliso luonnehti biisiä hauskaksi, kun hänellekin linkin laitoin, mutta hauskahan se kipale nyt ei ollut millään tapaa. Hieno ehkä. Hyvin tehty. Taidokas. Ei siinä, mutta masentava kuin fan.

Sopi tietysti sanoitukseltaan näihin päiviini kuin nenä päähän, mutta olisin minä silti siihen biisiin kaivannut jotain iloa tai kultareunaa. Vaikka kotiinpaluuta.

Toisaalta elämä lähes arktisella alueella on toki kovaa ja alueellisen kulttuurin pitääkin heijastella oman alueen tuntoja, jotta olisi ihmisille merkityksellistä. Se on niin kuin viimeisimmän kauden maajusseissa sen kuusamolaisen tytön kaveri tokaisi: täällä on pitkä ja pimeä talvi, täällä ei mikään downshiftailija pärjää. 

Taikka tyhjännauraja.