Koiramaisia juttuja

Koira on alkanut pyöriä ruoka-aikaan keittiön pöydän ympärillä ja alla. Pitkän aikaa se pelkäsi koko keittiötä. Edellisen asunnon keittiössä kauhistutti ahtaus: koira pelkää käytäviä. Uuden kodin keittiön keittiön lattia rapisee turhan jännittävästi koirankynsien alla. Mutta nyt ei näytä enää ahdistavan. Vaikka me emme, lapsetkaan, tietenkään anna koiralle herkkuja pöydästä, aterian jälkeen se saattaa joskus saada tähteistä herkkupalan - ja tämä näyttää riittävän koiramaisen käyttäytymisen herättämiseen.

Koira ihastui luihin, joita tajusimme sille jokunen aika sitten lelujen lisäksi kauppareissulla ostaa. Se kantelee luuta ylpeästi mukanaan, puolustaa murahdellen sille varaamaansa ympäristöä  - eli meidän sänkyämme - sänkyä petaavaa siivoojaa vastaan ja narskuttaa luun kateisiin kahdessa päivässä.

Uuden kodin avaruus ja takapiha ovat tehneet koiralle ihmeitä. Ilmeisesti entisen asunnon käytävät rajoittivat sen olemista enemmän kuin ymmärsimmekään. Uudessa kodissa opetamme koiraa hiljalleen käyttämään takaovessa olevaa lemmikkiluukkua. Se kulkee siitä kyllä, kun ihminen avaa räppänän valmiiksi, muttei itse ymmärrä tai uskalla luukkua auki työntää. Se on hiukan sääli, sillä koira rakastaa kesää ja takapihaa ja voisi siis naapurin koirien tapaan viettää siellä aikaa meidän poissa ollessammekin, kun vain hoksaisi luukun käytön.

Aamulla koiraa saa kyllä patistaa pihalle kerran jos toisenkin ja joskus se luikkii huomaamatta selkäni takaa sisälle ja jättää minut ulkoilemaan ihan keskenäni. Jos on pakko pissata, koira pitää takajalat kiveyksen päällä ja pistää vain etutassut nurmikolle varsin pitkin varpain. Nurmikkohan on kylmä ja kostea! Päivällä koira sitten makaa kiveyksellä auringossa letkeänä kuin lahna ja nauttii silminnähden. Ehkä se on puoliksi kissa.

Kuukausien kuluessa koira on oppinut uusia taitoja ja noudattamaan lempeitä komentoja. Ankaruudella ei tämän otuksen kanssa saavuta yhtään mitään. Selvästi koira itsekin kuitenkin tykkää siitä, että osaa istua pyydettäessä ja ymmärtää, kun sitä kutsutaan hyppäämään syliin. Tällä hetkellä harjoittelemme tassun antamista. Se on koirasta lähinnä hämmentävä viivytys sarjassa tapahtumia, jotka johtavat  joka-aamuisen aktiviteettilelun sisään kätketyn hammasharjaherkun saamiseen. Joka päivä harjoiteltua sivulla seuraamista tämä koira ei ehkä koskaan oivallakaan, mutta eipä sitä kai aivan kaikkea tarvitse (ainakaan, kun talutettava on vain noin neljän kilon painoinen).

Kun koira syksyllä oli muuttanut meille, olin ehkä aavistuksen huolissani siitä, ettemme olleet päätyneet hankkimaan höpsöä pentua, joka oikopäätä olisi rakastanut kaikkia ja kaikkea. Mutta yhteisen elomme aikana olen oppinut, että onkin odottamattoman palkitsevaa seurata, kuinka pelokas ja mahdollisesti huonosti pidetty koira eheytyy.

Koira on muuttunut ulkoisesti: se on vantterampi ja sen hampaat on hoidettu kuntoon. Sisäisen muutoksen myötä koira saanut itsevarmuutta ja ymmärtänyt turhaksi monia vanhoja pelkojaan. Lapset liikkuvat vilkkaasti, mutta koira tietää jo, että ne ovat silti aivan jees - ja että ne juuri vilkkautensa vuoksi leikkivät koiran kanssa mielellään takapihalla juoksu- ja palloleikkejä aivan joka päivä.

Kärsivällisyyttä, aikaa ja johdonmukaista lämmintä kohtelua se on edellyttänyt, mutta jokin aika sitten aloin kotiinpalaamisen ratkiriemukkaissa tunnelmissa saada käsilleni pieniä koiranpusuja. Aamuisin sängyssämme on alkanut makoilla niin rento kaveri, että sen massuakin on saanut rapsuttaa. Koira on ehkä ensimmäistä kertaa ikinä oivaltanut, että sellainen voi olla kivaa.

Olemme alkaneet pohtia, tuleeko meille toinen koira. Haluaisin nuoren ja pöhkön, oikein koheltavan Hessu Hopo -tapauksen tämän kaveriksi, sillä arvelen, että sellainen seura voisi rentouttaa koiraa entisestään. Ehkä ne yhdessä oppisivat myös tekemään koiramaisia tempauksia, joista me ihmiset joskus saisimme aihetta lempeästi toruskella? Toisaalta voisihan koiran olla oikein hyvä myös näin, kun se saa ihmistensä kaiken huomion itselleen.

Eräänä viikonloppuna jopa kävimme shelterissä katsomassa erästä pientä koiraa. Otimme tämän meillä jo olevan koiramme mukaan tutustumishetkeen, sillä eläinten keskinäinen kemia nyt tietysti on varsin olennainen asia tällaista seikkaa pohdittaessa. Eläinsuoja oli se sama, josta koira meille aikoinaan muutti - ja sehän muuten tiesi ja tunsi paikan aivan tarkkaan edelleen. Käynnin aikana koira oli hermostunut ja vielä kotona silminnähden järkyttynyt. Se istui pitkän aikaa takapihalla sylissäni aivan hiljaa ja halusi kaikin tavoin vakuuttua siitä, että me olemme sen ihmiset ja tämä sen koti. Shelter on kaikin puolin hyvä ja siellä eläimiä hoidetaan lämmöllä ja ammattitaidolla - mutta kodin veroinen se ei tietenkään ole kenellekään.

Pikkukoira, johon tutustuimme, oli kaikesta päättäen kokenut varsin kovia. Me jouduimme raskain mielin toteamaan, ettei meillä tässä kohden riitä taitoa ja aikaa sen luottamuksen voittamiseksi. Olen silloin tällöin seuraillut shelterin nettisivuja ja toivonut, että sille löytyisi koti, mutta vielä se tätä kirjoittaessanni näyttää odottavan jotakuta, joka koiran hakiessaan saa kotiinsa arvaamattoman aarteen. Elleivät kaikki koirat aivan täyspäisiä ja -sydämisiä eläinsuojeluyhdistyksistä muuttaessaan olekaan, niin ihan koiramaisiksi koiriksi rakastettavissa taitavat kuitenkin usein olla.

Päiväunet kesäpihalla.