Laskeskelin illalla muutaman viimeisimmän viikon työtunteja. Olihan noita. Arkienkelillä on kyllä vielä enemmän, hän kun hoitaa lapset myös työmatkojen ajan ja silloin, kun puoliso etukäteen (minua) varoittamatta kidnappaa vaimon torstai-iltana kahdenkeskiselle piknikille.
Pidin kuitenkin kaksipäiväisen viikonlopun ja se tuntui syntiseltä. Ja pitkältä. Mitä kaikkea sitä oikeasti ehtikään tehdä! Muun muassa vietiin kuukaudeksi luoksemme käymään tullut kansainvälinen lapsi naapurikaupunkiin maan suurimmaksi mainostetulle kirpputorille (tai ehkä hän vei meidät, koska hän sinne alunpitäen tahtoi ja minä en ennestään koko paikasta mitään tiennyt).
Kirpparilla oli kuuma. Samanlaisia juttuja myytiin kojusta toiseen. Osa tavaroista näytti siltä, että ne olivat juuri tippuneet ohiajaneesta rekasta. Emme ostaneet sekalaista elektroniikkaa maasta maton päältä emmekä kahta takuulaadukasta kenkäparia vitosella. Mutta barbien keittiö, mekko ja kesähattuja sieltä ainakin tarttui mukaan. Ja jotkut vaaleanpunaiset kengät jostain toisesta kojusta ja ne teinintekeleen lappuhaalarishortsit. Lopulta piti sanoa kansainväliselle lapselle, että hänen syytään kun täällä ollaan, osta ny sääki jottai!
Ruokatorin puolelta hankitut kaktuksenosat odottavat jääkaapissa, että joku keksisi, mitä niillä tehdään. Ihan hirveä kiire ei inspiraatiolla ole, kun koko muu joukkue matkaa pitkin eteläistä Kaliforniaa ja me vain koiran ja omia menojaan menevän Arkienkelin kanssa pidetään kotia yllä.
Puoliso, kansainvälinen lapsi ja tyttäret ratsaavat muutaman huvipuiston. Sen isonkin. Sen just. Ja sitten menevät vähän L.A:hin ja sen sellaista. Ja seikkailevat autojen kanssa, se oma kun kuulemma jo menomatkalla tahtoi kesken kaiken jäädä jonnekin huoltoon.
En ihan hirveästi ole huvipuistoihminen, joten ei haittaa, etten päässyt mukaan. Saanpahan tehdä rauhassa ja vailla perheenäidin perussyyllisyyttä töitäni, sen 11 tuntia päivässä. Paitsi että varmaan vain kymmenen, koskapa en ehkä jaksa kertaakaan mennä puoli kahdeksaksi, kun ei ole pakko pakoilla moottoriteiden ruuhkia.
Mutta onhan täällä talossa nyt aika hiljaista. Ei millään meinaa keksiä, mitä iltaisin tekisi - tunteja tuntuu olevan niin monta. Yöllä ei tahdo uni tulla eikä pysyä. Koira nyt onneksi pitää pimeinäkin tunteina uskollisesti seuraa. Siis kiipeilee päälläni, etsii ehkä mahdollisimman lämmintä kohtaa.
Oli sykähdyttävää kuulla lounastunnilla puhelimesta pieniä, iloisia ääniä. Olivat olleet siellä ja tuolla ja nyt menossa sinne ja tänne, heippa! Mietin, että työlle omistautuminen on ihan ahterista. Taitaisin sittenkin olla mieluummin vaikka huvipuistossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti