Vuosipäivä

Vuosi sitten tänään lennettiin. Olisi harmittanut enemmän, jos olisin tiennyt, ettei matkalla kadonnutta rippiraamattua ja korurasiaa koskaan saada takaisin. 

Ne olivat kuitenkin vain ensimmäisiä asioita, jotka menetettiin pysyvästi. Ei oltu hautajaisissa eikä häissä, ei nähdä vastasyntyneitä eikä hiljalleen haurastuvia, ei olla rinnalla katsomassa, kun kummilapset kasvavat.

Kaipaan monia rakkaita ihmisiä ja monia tuttuja asioita. Paikkoja. Ruokia. Mentaliteettia. Ennustettavuutta. Rauhaa. Järvenrantoja ja hyvää suklaata.

Oli kolari, leikkaus ja Green Card -prosessi. Kolme muuttoa. Jatkuva englannin kieli. Uusi työ. Eikä alkuun edes maitopurkkia tunnistanut näöltä! Stressipisteet ehkä taivaissa?

Kuitenkin. Olemme tavanneet paljon uusia ihania ihmisiä ja hyvästelleet jo useampia kulkureita. Olemme saaneet ystäviä, löytäneet uudet lempikahvilat, puistot, kirjastot, kirkon ja kodin. Oppineet arkiset reitit ja tunteneet kuuluvamme jonnekin.

Lapset ovat asettuneet kuin kalat veteen ja puoliso uinut uudessa kulttuurissa niin kuin ikänsä olisi sitä tehnyt. Oma prosessini on ollut hyvä matka itseen.

Olen täällä kaukana oivaltanut aina olleeni vapaa. Käyttämään ärtsynpinkkiä paitaa, puhumaan kieltä aksentilla, katsomaan maailmaa omalta kantiltani, pitämään oman uskoni. Olemaan kummallinen omalla tavallani.

Päivääkään en kadu, en itkettyäkään. Asetuttuani tiedän kaksi asiaa: tämä ei ole parempi eikä huonompi, on vain toisenlainen. Ja että olenpa missä hyvänsä, ikuiseksi kaverikseni on tullut kepeänkipeä kaipaus asioihin, joita kaikkia ei ehkä sellaisenaan (enää) olekaan. Sillä hyvä on nyt paitsi siellä myös täällä.

En tiedä, milloin tullaan tai mennään, jäädäänkö vai lähdetäänkö, ja jos, niin minne. Suunnitelmat vain naurattavat hyväntahtoista Jumalaa.

Eikä sen niin väliä, ainakaan tänään, Kalifornian lämpimän auringon alla. Koti todella on siellä missä rakkaat ovat - ja uusia rakkaitakin aivan kaikkialla.