Uutisviikko

Se kuva on syöpynyt mieleen iäksi. En hakenut sitä, en lukenut yhtään artikkelia. Mutta näin otsikoita ja näin sen kuvan monta, monta kertaa.

Mietin, niin kuin joku muukin oli sosiaaliseen mediaan jakamassaan avoimessa kirjeessä miettinyt, eikö sitä saisi olla katsomatta. Hän ei ollut varma. Minäkään en ole.

En halua säästää itseäni. Lapsia ja nuoria kyllä. Hekin näkevät sen. Hekin kysyvät. Ja kun sen katsominen kuitenkin on niin surullista, niin suututtavaa, niin sietämätöntä.

Jonnekin lopulta puuskahdin, että antakaa, taivaan tähden, samalla edes ohjeet. Mitä minä voin tehdä? En kestä vain katsoa. Mitä voin tehdä?

Ylen uutissivun pääutinen on tätä kirjoittaessani rautalankaohjeistus niille, jotka aikovat majoittaa pakolaisia kotiinsa. Kiitos! Tämän olisin voinut tehdä. Meillä oli Suomessa iso talo, me olisimme mahtuneet alakertaan, yläkertaan olisi saanut tulla kaksi perhettä. Mies sanoi, että kolme.

Niin lähelle hätä on tullut. Enkä usko sen aivan pian katoavan minnekään.

Samaan aikaan Suomessa käydään toista keskustelua, jossa sanotaan, että valtion täytyy huolehtia meistä niin kuin ennenkin, mieluummin paremmin. Mutta että me huolehditut emme sitten huolehdi noista toisista. Ja sitä en ymmärrä.

Kun isot rakenteet hajoavat ja sitähän ne tekevät, selvitään vain sillä, millä ihmiset ovat vuosituhansia selvinneet: keskinäisellä välittämisellä. Sillä sellaisella, että se yksi työnsä menettänyt tuttava saa asua ilmaiseksi ystävänsä kotona ja tulla päivälliselle toisten kotiin, meillekin tänään. Onpa tuttava sitten läheltä tai kaukaa.

Tämä maailma on yhteinen. Ellei mitään muuta mietittäisi, viimeistään sen tajuamiseen pitäisi havahtua. Sillä mitä epätoivoiset tekevät, ellei heitä auteta? Niin epätoivoiset, että he lähettävät pienet lapsensa ilmeiseen hengenvaaraan, koska se vaihtoehto on parempi? Ellei heitä auteta, se epätoivo on vaaraksi kaikille.

Ei siltä voi sulkea silmiään.

Shalom

Pieninkin aloitti koulun.

Hän odottaa kuumeisesti, että tyhmä pehmeä lasku päättyy. Muistan tunteen omasta koulunaloituksestani yli kolmenkymmenen vuoden takaa. Mekin kävimme koulua kahden tyhmän viikon ajan tyhmät kolme tuntia päivässä ja odotimme, koska meistä tulee oikeita koululaisia, jotka saavat oikeita pitkiä koulupäiviä ja rutkasti läksyjä.

Kinderiläisen päivät ovat nyt kolmen viikon ajan vain neljätuntisia. Sitten ne pitenevät kuusituntisiksi. Mutta läksyjä ei tule, sanoi tervejärkinen opettaja vanhempainillassa: "Jos lapsenne kaipaa läksyjä, lähettäkää hänet pihalle leikkimään."

Kivenä kaskessa ovat toki vielä vanhemmat, jotka kaipaavat lapselle läksyjä. Onneksi tehtäväkirjan voi ostaa myös Targetista, heti siitä sisäänmenon jälkeen oikealla on hyllyssä ollut jo monta viikkoa useita erilaisia.

Ensimmäisenä koulupäivänä kinderiläinen koki riemua siitä, että tuttu koulunkello soi - nyt hänellekin. Se tunne oli niin ihana, että piti hyppiä tasajalkaa! Onneksi päivät ovat jatkuneet lähes yhtä kivoina sen ekan jälkeenkin, vaikka vielä parempi kuin koulu, on iltapäivähoito ja sen nukkekoti, jolla saa leikkiä.

Ensimmäisenä päivänä 140 lapsen nenäliinan kokoisella leikkipihalla tavattiin myös pikkutyttö, joka silloin ensi kertaa nähdessä vaikutti aavistuksen pelokkaalta. Isänsä kehotuksesta kinderiläinen meni sanomaan tytölle "hi", minkä jälkeen he huomasivat, että ovat melkein samanlaisia, koska kummallakin on siniset silmät. Sitten mentiin leikkimään. Suureksi onneksi leikki jatkui myös iltapäivähoidossa.

Eilen aamulla pitkähiuksinen, sinisilmäinen tyttö vilkaisi minua hieman arasti (tottunut näkemään kinderiläisen isän), mutta tervehti tytärtäni reippaasti:

- Shalom!
- Hi! Where's your mom?
- She already dropped me off in the day care place.
- Oh, ok.

Sitten mentiin leikkimään.

2nd year experiences

Käytiin puolison kanssa asioilla. Huomattiin iloksemme, että meidän tavalliseen ostostelupisteeseen on ilmestynyt Starbucks. Oltiin etäisimmässä kulmauksessa. Puoliso ehdotti, että kävellään sinne. Kysyin siltä, kuvitteleeko se olevansa haikilla.

Siirsin auton. Otimme sen tavallisen. Pyörähdin ihan itsekseni askartelukaupassa ja outlet-myymälässä. Puoliso istui Starbucksissa tekemässä töitä. Askartelukaupasta löysin mitä hain ja outletistä viidellä dollarilla neuletakin.

Naistenhuoneessa hämmästyin, kun vesi ei virrannut hanaa kääntämättä ja paperinkin joutui itse vetämään telineestä.

Puhuttiin puolison kanssa kulttuurisesta vieraantumisesta.

Seuraavana aamuna lasten kanssa koulutarvikeostoksilla. Puoliso valmistautui yhdistämällä kolme koulun eri-ikäisille oppilailleen antamaa listaa yhdeksi. Shopattiin osa tavaroista toimistotarvikeliikkeestä ja osa tilattiin samalla lennosta nettikaupasta, hintoja vertaillen. Tiedettiin, mikä on sharpie ja mikä chisel tip. Lapset muistivat laadukkaan vihkomerkin nimen.

Ehdittiin vielä fro-yo:llekin. Varsin mukava lauantai ennen koulunaloitusviikkoa.

Tuntuu hyvältä, että arki alkaa ja että joka viikonloppu ei tänä vuonna leikitä turistia. Ei siksikään, että pienimmän pianotunnit sovittiin lauantai-iltapäiviin ja sunnuntaihin tulee esikoisen rippikoulu.

Päätin olla tietoisesti edes leikittelemättä sillä ajatuksella, onko meidän elämä täällä vai ei. Koko maailmahan on kaiken aikaa olemassa ja tietyiltä osin avoin, mutta joka päivä ei voi olla tekemässä  edes hypoteettista lähtöä. Arki on nyt.

Kuinka kaipaisin hitaasti eteenpäin laahustavia päiviä

Keväällä haaveilin, että meidän kouluvuodesta väsyneet ipanamme saisivat viettää pitkän, rentouttavan kesän. Että olisi aikaa leikkiä, ulkoilla, uida, syödä jätskiä, lukea, lojua iltapäivään yöpuvussa, pelata puhelimella, sanoa aikuiselle "joojooihankohta" ja kiusata siskoja ihan loputtomasti.

Kesälomaa on jäljellä enää muutama päivä ja haaveen voi nähdä toteutuneen. Lasten kesä ei ole ollut tylsä, mutta se on ollut pitkänpitkä ja ihanaa laiskuutta täynnään.

Kiitos siitä kuuluu täysin nuorille, jotka pestasimme lapsia vahtimaan. En tiedä, kuinka te kaikki muut pärjäsitte, sillä me veimme kaksi parasta. 

Arkienkeli ja kesäpoika ovat erilaisia, mutta kummatkin luotettavia, vastuuntuntoisia, kärsivällisiä ja tomeria, fiksuja, energisiä, huumorintajuisia ja sanalla sanoen upeita nuoria. Herättäkää minut keskellä yötä kehumaan, niin jatkan listaa epäröimättä ja suosittelen heitä kenelle tahansa koska tahansa.

Toisen perheen elämään sopeutuminen ei ole helppo juttu. Kun perheeni on pahimmillaan, meillä täytyy kestää kiukuttelevaa teiniä, ylienergistä keskimmäistä, vinkuvaa pienimmäistä, neuroottista pikkukoiraa, puujalkavitsejä tauotta lohkovaa isäntää ja kauniisti sanoen erikoista emäntää. On koetettava sietää perheen kasvispainotteista ruokavaliota, joustettava suunnitelmien äkisti muuttuessa, sopeuduttava talossa vallitsevaan vuorokausirytmiin aikaisine aamuineen ja selvittävä traumatisoitumatta suunnittelemattomista kohtaamisista suihkuhuoneessa.

Molemmat klaarasivat tämän kaiken hienosti. Ja me puolestamme kaikki, lapset, koira ja vanhemmat, koemme saaneemme kuin kaksi jäsentä perheeseen lisää.

Tänään saateltiin haikeina lentokoneeseen heistä jälkimmäisen vuoron tehnyt. Lasten lomaa on jäljellä vain muutama päivä ja talon arki hiljalleen kääntyy kohti syksyä. Hyvänen aika, kuinka oudolta se tuntuu. Jotakin puuttuu. Ja tässähän saattaa joutua varsin pian taas itse täyttämään astianpesukoneensakin!

Suomella on unelma

Suomen kielessä on sanoja, joiden jotkut tutkijat arvelevat lainautuneen indoeurooppalaisesta kantakielestä kauan sitten, jossain Indus-joen varrella. Sellaiseksi sanaksi on sanottu mm. aurinkoa.

Jotkut, jotka ovat puhuneet sitä kieltä, josta on tullut meidän puhumamme kieli, ovat tulleet jostakin sieltä.

Joidenkin tutkijoiden mukaan tuhansia vuosia sitten niiden joukkoon, jotka asuivat alueilla, joita nykyisin pidämme Suomena, lähestulkoon vyöryi germaanisia vaikutteita. Yhteiselo muodostui tiiviiksi, sillä taas lainattiin sanoja. Sellaisia kuin äiti.

Joidenkin tutkijoiden mukaan mahdollisesti koko tai suurin osa nykyisin Venäjäksi katsottavaa aluetta on voinut kuulua suomalais-ugrilaisia kieliä puhuville kansoille osin jopa 1800-luvulle saakka.

Jotkut, jotka ovat puhuneet sitä kieltä, joka on ollut lähes täysin meidän puhumamme kieli, ovat tulleet jostakin sieltä.

Aina on ollut ryhmiä, joilla on ollut omat tapansa, tarinansa, uskomuksensa, käsityönsä - kulttuurinsa. Aina ihmiset ovat tulleet ja menneet, kohdanneet toisensa, muuttaneet, muuttuneet. On ollut ryhmiä, yhdessä ja erikseen - me ja nuo, ja nuo, joista on tullut osa meitä. Niin on ollut aina.

Ei ole yhtä ja ikuista suomen kieltä. Ei yhtä ja ikuista suomalaisuutta. Ei yhtä ja ikuista Suomea. Me emme enää mitenkään tunnistaisi sitä kieltä tai sitä kulttuuria, jonka Indus-joelta vaeltaneet tunsivat. Mutta ilman heitä ei olisi sitä todellisuutta, jonka tunnemme tänään.

Niin kuin on mahdotonta säilyttää muuttumattomana elävää kieltä, on mahdotonta säilyttää muuttumattomana elävää kulttuuria. Se, että käsitys meistä muuttuu - ja että käsitykset meidän tavoistamme, meidän käsitöistämme, meidän kielestämme; meihin kuuluvista, meihin kuuluvien ulkonäöstä, meihin kuuluvien uskomuksista, meihin kuuluvien koko kulttuurista muuttuvat - on edellytys sille, että mikään meiksi kutsuttava edes on olemassa.

Pelkäävä ei uskalla muuttua, pelkäävä takertuu vihaisena ja kouristuksenomaisesti menneeseen ja osin kuvitteelliseen tuttuun. Rohkaiskaamme pelkääviä, sillä niin kauan kuin aurinko nousee, on elävä todellisuutemme joka päivä hivenen verran uusi.

Pahan mielen puisto

Tervetuloa pahan mielen puistoon!

Voit ostaa ylihintaisen kausilippumme joko netistä tai myyntikassalta. Nettikauppa kaatuu ja myyntikassalle on pitkä jono. Pitkä jono on tosin myös asiakaspalveluun, jossa nettikaupasta ostettu lippu käydään vaihtamassa kaulanauhaan. Mutta nettikortilla pääsee suoraan metallinpaljastimeen, kun taas myyntikassalle jonottaneet jonottavat siinä kohdassa toistamiseen.

Kaulanauhan saatuasi pääset jonottamaan paahteessa laitteisiin. Jonotus voi parhaimmillaan kestää tunnin tai kaksikin. Jonotusalueiden ylle ei maisemallisista syistä ole asetettu varjoja. Pitkän jonotuksen päätteeksi saatat kuulla, ettet pääse laitteeseen, koska olet liian lyhyt / pitkä / yksin / kaksin. Ehdot laitteeseen pääsylle kerrotaan vasta jonotuksen jälkeen.

Tuntien jonotuksen jälkeen laiteajelu kestää minuutin, joskus kaksi. Kaupan päälle tulee useimmiten huono olo. Monien laiteajelujen jälkeen lapsesi itkevät. Joko, koska laite oli kamala tai koska laite oli ihana. He joko haluavat jonottaa siihen heti uudestaan tai tahtovat välittömästi lähteä kotiin.

Laiteajeluihin kyllästyttyäsi voit viettää aikaasi katsellen hätäisesti kokoon kyhättyjä ja amatöörimäisesti toteutettuja esityksiä, joissa tämän kesän kausityöskentelijät toikkaroivat myötähäpeää herättäen lavalla, sinänsä laadukkaisiin eläinhahmopukuihin puettuina. Katselualue sijaitsee jonojen tapaan porottavassa paahteessa, istumapaikkoja on varattu vain muutamille ja äänentoisto on tuuristasi riippuen säädetty joko aivan liian hiljaiselle tai jumalattoman kovalle.

Melutaso puistossa on kaiken kaikkiaan huumaava. Kotiin päästyäsi korvasi soivat ja vinkuvat useamman tunnin ajan. Ahkerat laitteissa kävijät huomaavat myös tilapäisen häiriön välikorvan toiminnassa, mikä herkimpien kohdalla johtaa pitkittyneeseen pahoinvointiin kotimatkalla tai kotona. Päivän tai kaksi jatkuvaa ärtyisyyttä, ylivilkkautta ja väsymystä esiintyy miltei poikkeuksetta kaikilla kävijöillä.

Taukopaikkoja puistossa on vähän, varjossa ei juuri ollenkaan. Varjopenkeille voi toki jonottaa. Se herättää kanssapuistoilijoissa ärtymystä. Penkeillä voi istuskella itkemässä väsymystään, kuuntelemassa lasten itkua, oksentamassa välipalaansa tai odottamassa tunnista toiseen laitteissa käyviä perheenjäseniä.

Väsyneet voivat virkistäytyä nauttimalla ylihintaisia virvokkeita, jotka voitot maksimoidaksemme olemme poikkeuksetta kyllästäneet nauttijalle epäterveellisillä, mutta halvoilla ainesosilla. Samaa linjaa vedämme myös ruokatarjoilussa. Hyvin kalliiseen hintaan tarjolla on epäterveellistä roskaruokaa kioskista toiseen, ravintoarvot ovat päin prinkkalaa ja kalorit kasautuvat pääosin rasvasta. Luukulle kuin luukulle saa jälleen jonottaa eikä vapaita pöytiä ruokailua varten ole kuin pari. Ruokailualue on roskainen, pöydät ketsupintahrimat ja ruokailijoiden yllä liitelee vaikuttava lokkiparvi kärkkymässä palasia, joita linnut rohkeasti myös riistävät suoraan etenkin vaunuikäisten lasten käsistä.

Tämän ikäisiä lapsia puistossa on pilvin pimein ja päivän aikana huomaat, että he hukkaavat vanhempansa tuon tuosta. Usein lapset puhuvat jotakin muuta kieltä kuin sinä eivätkä auttamisyrityksesi siksi saa aikaan paljon muuta kuin kauhua. Joskus voi tulla kyllä myös syytöksiä lapsen ryöstö- tai pahoinpitelyaikeista.

Siksi vieraille lapsille ei kannata puhua etenkään törkyisissä ja ruuhkaisissa WC-tiloissa, joita puistoon on piilotettu muutama.

Puiston erikoisuutena tarjoamme mahdollisuutta tutustua erilaisiin eksoottisiin eläimiin. Mitättömän pieneen häkkiin sullottu upea tiikeri kävelee ahdistuneena aluettaan nurkasta nurkkaan. Pesukarhu nököttää omassa kopissaan apaattisena ja alistuneena. Norsun kohdalla kovinkin kundi yleensä puhkeaa itkuun, kun opas innokkaasti kertoo sen taivaltaneen samaa vankilarinkiään jo neljäntoista vuoden ajan.

Kotiin lähtiessäsi voit poiketa vielä myymälässä, josta lapsesi vinkuvat saada ostaa kalliseen hintaan kaiken mahdollisen, mitä yksikään ihminen ei missään kuvitellussa elämässä voi tarvita. Käsittämättömän hintaiset tuotteet on huolellisesti valmistettu kestämään matka kaupan kassalta aina kilometrien päähän parkkipaikan laitaan pysäköidylle autollesi asti. Kun perävalosi näkyvät puiston portille, uusilta nukeilta tippuu pää ja valomiekan hohde himmenee. Kotimatkalla lapsesi itkevät, kunnes nukahtavat – tai oksentavat uudestaan.

Kesäjuttuja

Lasten kesä on tähän saakka ollut juuri sellainen kuin toivoinkin. He ovat käyneet usein uimassa, leikkineet puistoissa, syöneet jätskiä, leiponeet pullaa ja kinastelleet toistensa kanssa. 

Kiitos tästä kuuluu näille upeille nuorille, jotka ovat lasten kanssa kesää viettäneet ja edelleen viettävät. Nyt arkienkelin lähdettyä Suomeen sirkusta pyörittää reipastakin reippaampi nuorimies. Emme voisi olla tyytyväisempiä.

Kesäviikonloput ovat nuorten kanssa hujahtaneet monenlaisissa turistitouhuissa. Viime viikonloppuna veimme koko poppoon minivaellukselle laaksoa ympäröiville kukkuloille / vuorille. Kovin korkealle tai pitkälle ei menty, mutta  oli niin kivaa, että tahdotaan haikata taas pian uudestaan.

Ylös mäkeä! Virkeimmät ajavat tästä ylös pyörällä. Me kuljimme jalan - töin ja tuskin. Paahteessa mäen ankaruus korostuu.

Traililla. Tästä kuljetaan jalan, pyörin ja hevosin. Kuivaa on!

Näkymiä alas laaksoon.

Viikonloppupyrähdysten lisäksi tärkeitä luksushetkiä ovat tänä kesänä olleet lounaat yhdessä puolison kanssa. Muutaman kerran olemme kavunneet saman mäen ja aterioineet laella. Useammin kuitenkin päädymme eväslaatikoinemme johonkin puistoon.

Picnic-viltin päälle on varjossa puun alla ihana oikaista hetkeksi.

Hauskoja kesäpäiviä!