Tämän kupletin juoni tiivistettynä:

näkökulmasta riippuen
joko suomenamerikkalainen
tai amerikansuomalainen mies,
suomalainen vaimo,
kolme tytärtä,
kalifornialainen löytökoira
ja vasta alkaneita seikkailuja
Yhdysvaltojen länsirannikolla.


maanantai 3. helmikuuta 2014

Pitkä työhaastattelu


Puoliso oli työkkärisedän unelma-asiakas. Sille printattiin työnhakusuunnitelmaksi vakiolappu, jossa yhteisesti päätettiin, että puoliso hakee pontevasti töitä. Ihannetapaus otti ja teki työnhausta päivätyön.

En tiedä, montako kymmentä hakemusta meni Suomeen. Aika pian huomasin, että useampia menee Jenkkeihin.

Lähialueilla alkoi nykiä. Nyt vähän hymyilyttää, kun huomaan todella ajatelleeni, että puoliso siitä rauhoittuu.

Sitten isoissa vesissäkin alkoi nykiä.

Työnhakuprosessi oli kokemus. Puoliso puhui etä-skype-puheluita useisiin maihin useina iltoina useiden ihmisten kanssa. Netistä jotenkin puolivahingossa löytyi ohje haastatteluiden jälkihoitoon. Tämä ei ollut meille ennestään kummallekaan tuttua - niin suomalaisia olemme.

Jokaiselle netitse tavatulle henkilölle kuului kahdenkymmenen neljän tunnin sisällä lähettää formaattipohjasta henkilökohtaistettu kiitoskirje. Käsin uniikkipaperille kirjoitettuun ei ollut realistisia mahdollisuuksia, puoliso turvautui sähköposteihin. Yhdessä hioimme ja hihittelimme. Kuinka monta pykälää voi oikeasti nostaa suomalaisesta vaatimattomuudesta ennen kuin alkaa vaikuttaa korskealta pyrkyriltä myös pohjoisamerikkalaisessa kulttuurissa? Ilmeisesti loputtomasti:

"I thank you for the opportunity to talk with you and would love to tell you more about myself and my skills and why I am the best possible applicant for the job you offer."

Ei yhtään överi teksti. Keskustelu jatkui aina seuraavalla tasolla.

Suunnilleen neljännessä puhelussa joku sieltä kaukaa oli halunnut tietää asioita perheestä. Mitä puoliso tekisi täällä kaukana, lapsillehan olisi vakuutus ja joku heiltä voisi lähettää tietoja kouluista.

Viimeisen haastattelun jälkeen vastaus viipyi juuri sen verran liian pitkään, että asiaa piti miettiä. Perjantaina olisin sanonut, että ei kai me.

Maanantai-aamuna herätimme lapset hieman aiemmin kuin tavallisesti. "Haluttiin kertoa teille, että..."

6 kommenttia:

  1. Mitämitämitä? Mä en kestä jännitystä. MITÄ?

    VastaaPoista
  2. Vastaukset
    1. niinpä, mitämitämitä?
      tai pikemminkin milloinmilloinmilloin?

      Poista
  3. Heips ! Saanko kysyä, että onko miehesi ns. spesiaaliosaaja tai alalla, jonka osaajista USA:ssa on pulaa ?
    Olen itse työttömänä tällä hetkellä, ja aiemmin asunut jenkeissä (Suomesta lähtenyt ns. expatiksi), mutta vaikka olen kuinka yrittänyt hakea työpaikkaa USA:sta, vastaus on aina että pitäisi olla itsellä green card, taikka sitten joku todella erikoisosaajan status, jotta mikään amerikkalainen firma alkaisi sponsoroimaan viisumia.
    Olisin tosi kiitollinen, jos ehtisit tähän vastailla..... :)
    P.S. onnea matkaan teille !

    VastaaPoista
  4. Kiitos kommentistasi, Zella!

    Mieheni työnantaja ei sponsoroi viisumeja tai muuttoa. Tämä tehtiin jo haastatteluvaiheessa selväksi. Toki yksittäiset henkilöt firmasta ovat osoittaneet suurta ystävällisyyttä ja avustaneet huomaavaisesti käytännön järjestelyjen kanssa. Myös aikatauluissa on osoitettu ymmärtäväisyyttä.

    Puolisoni palaa tässä prosessissa juurilleen: hän on myös USAn kansalainen. Sikäli viisumiasiat koskevat vain lapsia ja minua.

    Ja kiitos - rippunen onnea on matkassa varmasti tarpeen. Onnea myös sinulle työnhakuun, toivottavasti jokin väylä aukenee!

    VastaaPoista
  5. Ok,kiitos, tuo USA:n kansalaisuus selittääkin asiaa.
    Kiitoksia paljon tsempistä, jatkan yrittämistä - never give up :)

    VastaaPoista