Hetkeä ennen nukahtamista aivoni halusivat laskea päiviä. Sitten uni ei enää ollut tullakseen.
Sitä lajia on tulevina kuukausina luvassa runsaasti: en osaa nukkua ilman puolisoa. Tähtäämme silti liki 9000 kilometrin etäisyyteen ja yhdeksän tunnin aikaeroon.
Suvun mummoihmisetkin ovat luvanneet opetella skypettämään.
Puoliso solahtanee jokseenkin ongelmitta toisen vanhempansa kulttuuriin ja kotimaahan. Uuden työn ohella haasteena on etsiä perheelle koti. Ehkä sisustaakin sitä vähän (patja lattialla ois kiva yllätys).
Puoliso veti sen pidemmän tikun.
Suomeen jäävä juoksee kolmen kuukauden ajan rinkiä työpaikkansa ja päivähoitopaikkojen väliä, kuuntelee lasten raivarit aamuyöllä ja iltamyöhällä, hoitaa viisumihakemusprosessia (ei pikkujuttu ollenkaan), tyhjentää talon ja varastot sekä vuokraa ne (huutakaa jep, jos tunnette perheen vailla kotia!), myy autot, siivoaa paikat ja hankkii mitä ilmeisimmin uuden kodin maailman mahtavimmalle sekopääkatille, joka leikkauksesta huolimatta edelleen välillä pissii ihmisten sänkyihin.
En oikeasti tiedä, mitä teen sellaisina iltoina kuin tänään, kun olen liian kipeä liikkumaan. Ei, meillä ei ole maijapoppas-sukulaista, joka voisi muuttaa meille kevääksi asumaan. Kahden viikon päästä.
Kyllästän mieleni ja Facebook-seinäni self-help-genren mietelauseilla.
"Make it happen. Shock everyone."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti