maanantai 24. helmikuuta 2014
Going, going, gone.
Puoliso singahtelee ympäriinsä ja pakkaa viimeisiä. Matkalaukut ovat jo ylitäynnä ja liikakiloisia. Ruumaan menevä tavaran on puoliso vienyt kouluuntuvan kanssa kentälle. Kapsäkistä piti kuulemma purkaa X-Box (olen aivan yhtä ihmeissäni kuin tekin), kun virkailija ei vinhasta ripsienräpyttelystä huolimatta antanut lisäkilojen kulkeutua koneeseen rankaisutta.
Lapset menivät nukkumaan itkusilmin. Puolison lento lähtee niin varhain, etteivät mukulat ole hereillä (toivottavasti eivät ole!), kun taksi aamuyöllä kaartaa pihaan. Ensimmäistä skypettelyä odotetaan jo. Odotamme kuvia ja videopätkiä ja viestejä, jotka tekevät tästä kaikesta konkreettisempaa meille kotiin vielä jääville.
Sen sata asiaa on hoidettu ja tuhat hoitamatta. Viisumi-/oleskelulupapaperit (I-130) tulivat Lontoosta torjuttuina takaisin. Ainoana hyväksyttynä maksutapana käytettävää perinteistä shekkiä emme ole saaneet järjestymään Suomesta Chicagoon. Lontoon tulkinnan mukaan tämä vaikeus ei kuitenkaan ole yksioikoisen selvästi exceptional circumstances, jotka antaisivat oikeuden käyttää Lontoon toimistoa (joka siis hyväksyy muutkin maksutavat). Onneksi puoliso on jo huomenna Mantereella ja voi hoitaa asian Chicagossa.
Kodin raivaus eteni lomaviikolla lupaavasti. Paljon kaikkea on jo myyty, lahjoitettu ja varastoitu. Vielä tätä kyllä riittääkin! Muuttofirmoilta on pyydetty myös tarjouksia merirahdista. Sekin pieni määrä tavaraa, jonka tahdomme viedä, maksaa suunnilleen painonsa verran mansikoita ja hunajaa, eikä taloudellisesti ajatellen mitään siis kannattaisi kuljettaa. Sentimentaalisyistä esimerkiksi lasten leluille ja niiden sopeutumista edistäville vaikutuksille ei voitane kuitenkaan laskea hintaa, joten uskoakseni tartumme edullisimpaan tarjoukseen.
Talon vuokraus saisi seuraavaksi nytkähtää eteenpäin, mielenrauhani vuoksi, vaikken näyttöihin valmistautumista varsin into piukkana odotakaan.
Toisella mantereella näyttöihin kipitetään pian asiakkaana. Löysin esim. kiinnostavan vuokrakohteen, johon varmaan saisi neuvoteltua oleskeluluvan kattimatille (pienet koirat sallittiin, miksei siis kissatkin?) ja jossa oli sekä huoneistossa takka että käytettävissä taloyhtiön (tms.) yhteinen uima-allas. Koulut vain vaikuttivat sijaitsevan hiukan kauempana. No, mutta sinne siis toivon puolison heti lähipäivinä kirmaavan tilannetta tarkastelemaan.
Annoin puolisolle kirjoitusoikeudet tänne, jotta blogissakin päästäisiin pian autenttiseen tunnelmaan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Huh, teillä onkin paljon hommaa! Oli pakko kommentoida, kun olemme hiukan samassa tilanteessa. Olemme muuttaneet juuri Suomesta ulkomaille, mutta meillä jäi koti odottamaan mahdollista paluuta, joten sen kanssa ei ole joutunut tekemään töitä. Mutta paperiasiat, viisumit ym ovat meilläkin teettäneet töitä...ja se työ jatkuu. Me asuimme myös hetken eri maissa ja skypen kautta saimme me kotona olevat paljon hyvää tietoa ja valmistautuminen elämänmuutokseen oli näin helpompaa. Mutta nyt tuntuu kyllä kivalta, kun olemme vihdoin koko perhe samassa maassa :) Paljon voimia teidän perheelle :)
VastaaPoistaEn osaa edes kuvitella millaista on olla muuttamassa noin kauas. Ja etsiä koti tuollai etänä. Sen osaan kuvitella, miltä tuntuu kun mies asuu ulkoisilla mailla ja itse ei. :) Hurjan hurjan paljon teillä on hommaa. Pitäisi varmaan ajaa sua tapaamaan vielä kun ehtii. (shoppailemaan???)
VastaaPoistaMiltä tuntuu lähteä? Osaatko ajatella?
Kastehelmi, kiitos kommentistasi! Kiva saada vertaistukea ja kuulla, että tästä samasta suosta ovat toisetkin rämpineet läpi onnellisin lopputuloksin! :)
VastaaPoistaP, kiitos vertaistuesta myös sulle. En oikeasti osannut odottaa, että miehen lähtö tuntuisi tältä. Siis joo tiesin, että ikävä tulee, mutten sitä, että itkeskelen näin... Miltä se oma lähtö sitten lopulta tuntuu - helpotukselta ehkä? Paitsi että se 15-17 tunnin lento lasten kanssa on toki juttu sinänsä. :) Tule käymään, se olisi kivaa!