Smile when you're sad

Viikko alkoi lasten lääkärikäynneillä. Vieraassa maassa arkipäiväisetkin asiat tuntuvat seikkailulta! Puoliso vei yhdelle tohtorille kouluuntuvan ja seuraneidiksi pikkuisen. Minä menin toiselle lääkärille teiniintyvän kanssa. Täällähän vanhemman on oltava mukana tarkistuksessa.

Puolison tohtori oli etuajassa (!) ja he selvisivät ulos leikkimään oikeastaan jo ennen, kuin meillä tarkistusta edes aloitettiin. Lähinnä tytöt tarvitsivat rokotuksia ja rokotustodistuksia kouluunmenoa varten. Rokotusten ottaminen on täällä täysin vapaaehtoista, mutta toisaalta ainakaan julkiseen kouluun tai päivähoitoon (yksityiseenkään) ei ole asiaa ilman asianmukaisia rokotustodistuksia.

Koska rokotusohjelmat ovat Suomessa ja USAssa varsin erilaiset, asia ei ihan vielä ole järjestyksessä. Kaikista tiukin juttu on tuberkuloosi. Se, että tulemme low-risk maasta, riitti tohtoreille - mutta koulusihteerille ei. Kummallekin tytölle tuikattiin lisäksi hepatiitti-rokotteita, joita meidän muidenkin pitää itsellemme hankkia.

Teiniintyvästä oli hassua pukeutua sellaiseen takaa avonaiseen sairaalakaapuun, joita lääkärisarjoissakin joskus näkee. Mutta muuten kaikki oli tosi mukavaa, keskusteltiin läpi kaikki terveysasiat hedelmänsyönnistä televisionkatseluun. Kotiin saatiin vielä ohjeita mm. aseiden turvallisesta säilyttämisestä.

Teiniintyvän piti käydä laboratoriossa antamassa näyte anemian poissulkemiseksi (tyttö on luonnostaan pitkä ja hoikka) ja kun niistä jonoista lopulta selvittiin, oli ilta jo pitkällä. Palkitsimme reippaasti ja kauniisti käyttäytyneet tytöt illallisella japanilaisessa ravintolassa. Seisova jälkiruokapöytä suklaa-suihkulähteineen oli valtaisa menestys, halusipa pienin maistella sushiakin.

Keskiviikkona tapasimme puistotreffeillä muita suomalaisia. Lapset saivat uusia kavereita ja minäkin juttuseuraa. Oli tarkoitus uskaltautua ajamaan Mountain View'hun leikkitreffeille torstainakin, mutta keskiviikon lämmin päivä (ja ehkä liian huoleton suojautuminen auringolta) nostattivat jo keskiviikko-iltana migreenin, joka ei vielä torstai-aamunakin ollut kokonaan irrottanut otettaan.

Onneksi suomalaisyhteisö ei tästä lannistunut. Tänään teiniintyvä leikkii uuden kaverinsa kanssa ja maanantaiksi on sovittu uudet treffit Los Gatosiin. Olen aika ahkerasti harjoitellut autolla ajoa, kun olemme olleet liikenteessä koko perheen kesken, mutta toki rattiin istahtaminen ilman puolisoa vielä vähän jännittää. Uskallettava kuitenkin on, ei täällä muuten pääse liikkumaan.

Viikonloppuna aiomme vierailla puolison paikallisten sukulaisten luona. Yhteys on surullisella tavalla ajankohtainen: tiistai-aamuna saimme suruviestin Suomesta.

Tällaisella hetkellä tuntuu ontolta olla täällä kaukana. On hyvä, että olemme yhdessä. Kuitenkin yhteisön tuki surussa puuttuu, toisaalta myös mahdollisuus auttaa kaikissa järjestelyissä. Puolison työyhteisö reagoi ihanasti. He ovat ilmaisseet pahoittelunsa ja tukensa kauniisti monin tavoin. Ja vaikka se ehkä osin on kulttuurisesti soveliasta puhetta, tulee sieltä myös aitoa tukea ja myötäelämistä.

Suomessa juhlitaan juhannusta, elämä menee eteenpäin. Täällä ei juhannusta tunneta ja kesäkin on vasta virallisesti alussa. Paikallinen suomalaisjärjestö tarjosi mahdollisuutta telttailuun ja yhteiseen juhannuksenviettoon, mutta totesimme, että rouvan telttayöt ovat varmaan tällä selällä taakse jäänyttä elämää. Katselemme kuitenkin hymyillen sosiaalisesta mediasta kuvia räntäsateesta, villasukista ja takkatulista. Selvästi on päätetty iloita keskikesästä, vaikka se viileä olisikin.

Hyvää juhannusta, ystävät ja rakkaat Suomessa!