Sopeutumispäiviä

Muutamassa päivässä on ehtinyt tapahtua paljon eikä oikeastaan juuri sen kummempia.

Olemme edelleen aika väsyneitä matkasta. Pienin nukkui yhdet autoon nukahtaneena aloitetut neljäntoista tunnin yöunet, joihin osasyyllisenä taisi olla vasta lapsen herättyä havaittu auringonpistos. Tyttö toipui muutamassa tunnissa runsaalla nesteytyksellä.

Isommatkin edelleen itkeskelevät ja kiukuttelevat, isoin etenkin aamuisin ja kouluuntuva erityisesti iltaisin. Puolison "isäntäperheen" isä sanoi, että jet lag kestää kymmenisen päivää.

Viime yönä me aikuisetkin heräsimme jälleen kolmelta. Tällä kerralla syynä tosin oli auton varashälytin, joka huuteli talon parkkipaikalla. Illalla nukkumaan mennessä kuuntelimme ylitien naapurin koko päivän jatkuneita (synttäri?)juhlia: vielä yhdeksän jälkeen illalla lauma lapsia pomppi pihalle ilmestyneessä pomppulinnassa. Uni tuli kyllä meille silti.

Olemme ostostelleet paljon, tietysti vain tarpeeseen. :) Lapset ovat saaneet vaatteita ja kenkiä Suomen päässä hävitettyjen ja Lontooseen jääneiden tilalle. Amerikan-kotiinkin on tarvittu pieniä asioita, kuten uusi suihku. Se edellinen, joka ei sekään ollut enää vuokranantajan alkuperäinen, syöksi vettä kovina pikkusuihkuina, jotka itkettivät pienintä. Uusi suihku on kiva.

Myös kaupat ovat kivoja. Tykkään erityisesti visuaalisesti selkeästä ja idyllisestä Sproutsista, joka siis myy luomu- ja luontaistuotteita. Tätä tarkoitin pari vuotta sitten, kun Suomessa kunnallisvaalien aikaan puhuin ekologisen elämäntavan tekemisestä helpoksi ihmisille. Sprouts on isohko marketti, hinnat ovat kohtuulliset (suomalaisittain edulliset) eikä ostostellessa tarvitse etsiä luomuvaihtoehtoa, kun joko kaikki on tai sitten ne on hyvin selkeästi merkitty.

Gluteenittomia tuotteita löytyy valtavasti. "Gluten free" -lehdestä (!) luin tosin jutun siitä, että gluteenittomuustrendin myötä saatavilla on paljon myös valegluteenittomia tuotteita. Esimerkiksi ravintoloissa aito keliaakikko saa olla tarkkana, jotta hänen ruokaansa ei valmisteta keittiössä vehnäjauhojen lennellessä vieressä.

Maidottomuuskin on täällä helppoa. Totutamme myös lapsia manteli- ja pähkinämaitoihin. Vaniljalla maustettu uppoaa pienimpään, kaksi isompaa juovat toistaiseksi kakomatta vain suklaamaitoa. :) Sproutsista löysin mantelimaitojogurttia. Sen rakenne on kylläkin niin jännä, että kokeilen ensi kerralla esim. lampaanmaitojogurttia, jota hyllystä myös löytyi.

Olen siis innoissani kaikista vaihtoehdoista, joita Suomesta ei saa. Lapsille ruokailu on ollut lievästi hankalaa. Painotamme täällä ollessamme koko perheen ravintoa kasvisten suuntaan, koska emme halua lasten syövän hormoneilla ja antibiooteilla tehotuotettua lihaa.

Kotona tehdyt pöperöt eivät aina ole tuottaneet ilonkiljahduksia, mutta eilen Soulplantation & Sweet Tomatoes -ravintolassa huomasimme vuosien salaattityrkytyksen kantaneen hedelmää. Jo ennen jälkiruokamahdollisuuksien selviämistä teiniintyvä ilmoitti ravintolan olevan paras ikinä (ideana kasata itse oma annoksensa linjastolta). Noin puoli kiloa maissileipää (maistui muffinssilta),  suklaamuffinsseja, jello-hyytelöä ja pehmisjätskiä olivat vain piste i:n päälle.

Into uima-altaasta ei vielä ole yhtään tasoittunut. Kellukkeet ovat edelleen Lontoossa kadonneessa laukussa, joten pikkuinen ja kouluuntuva kahlailevat tai liikkuvat altaassa säälittävästi reunoja myöten. Eilen taloyhtiön manager-leidin lapsenlapsi esitteli meille altaassa uimaliiviään - sellaiset haemme myös näille kahdelle, kunhan ehdimme taas Walmartiin. Managerin lapsenlapsi ja meidän pienin ovat melko samanikäisiä ja osoittavat muutaman lyhyen kohtaamisen jälkeen orastavaa ystävyyttä toisiaan kohtaan.

Isompien ystävyysasiat sen sijaan tuottavat jonkin verran huolta. Eilen kaksikolla oli aikaa pyöriä tovi pihalla samaan aikaan, kuin talon muutkin lapset siinä leikkivät ja pelasivat palloa. Istuskelin itse parvekkeella pitämässä lapsiin näköyhteyttä ja samalla kuulin. Tytöt ovat arkoja lähestymään toisia eikä heitäkään kukaan houkutellut mukaan. Joku kävi kysymässä ikää ja siinäpä se. Isoin itkahti kotiin tultuaan: "Me ollaan ainoat, joilla on näin vaalea iho, ei ne halua olla meidän kanssa."

Enkä minäkään tarkkaan touhua kuunneltuani ole aivan varma, haluaisinko juuri tuosta joukosta ystäviä lapsilleni. Sen verran siellä vilisi rumaa kielenkäyttöä puheessa... Jos mahdollista, haluaisin vielä käydä katsomassa tuota lähikoulua ja vähän huolestuneena mietin, onko meidän vielä koetettava  vaihtaa koulua ja asuinaluetta, jos koko ilmapiiri tässä ympäristössä on pikkukovisten puolikatulapsien hallinnoima. Toivottavasti eilinen olisi ollut vain esitystä uusien lasten edessä.

Arki avautuu täällä siis hiljalleen. Tänään lähdetään katselemaan Farmer's Marketin antimia.

Tervetuloa Amerikkaan

Olemme perillä. Kukuimme hereillä jo aamukolmelta, vaikka nukkumaan päästessä väsytti niin, että tajunlähtö oli lähellä.

Matka sujui kokonaisuutena hyvin, vaikka olikin toki pitkä ja rasittava. Helsingistä lähtiessämme jakauduimme kahteen turvatarkistusjonoon tarkistusta nopeuttaaksemme. Puoliso juuttui omaan jonoonsa elektroniikkaa runsaasti sisältäneen käsimatkatavaralaukkunsa kanssa ja pääsi vielä ylläriarvonnan lisätaputteluun. Minä juutuin omaan jonooni, koska tarkastajasta oli epäilyttävää, että puolisoni meni jossain muualla. Laukkua availtiin.

Lennähdys Helsingistä Lontooseen tuntui pikkuruiselta ja hujahti ohitse syödessä ja lasten mankuessa pelikonsoleitaan, jotka kyllä sitten ruoalle nyrpisteltyään saivat. Kolmelle meistä viidestä kannettiin eteen erikoisruokavaliota. Gluteenitonta ja maidotonta ei mitenkään ollut saatu yhdistettyä, vaikka esimerkiksi sen ison koneen kasvis-couscousin tekeminen muiden ruokalaatikoiden tapaan riisillä olisi varmaan ollut aika yksinkertaista. Minun ruokani oli siis maidoton vegan meal. Pikkunivelissä tuntuu.

Isoon koneeseen siirtyminen Lontoossa oli lapsista ilahduttavaa. Oma ruutu nenän edessä, lupa katsella niin monta lasten elokuvaa ja ohjelmaa kuin ehtii, tiheä mehu- ja kokistarjoilu... Tätä voisivat kuulemma tehdä enemmänkin.

Koneeseen pääseminen oli kuitenkin luku sinänsä. Vaihtoaikaa oli melko kireästi vain parisen tuntia ja kuinka ollakaan, juutuimme turvatarkistukseen. Lasten käsimatkatavarat olivat ok, mutta yksi "sweetie" yritti salakuljettaa kassissaan kolmen desilitran vetoista käsidesiä (joka oli siis päässyt Helsingistä eteenpäin!) ja toinen "darling" sai jälleen esitellä sen elektroniikkalaukkunsa. Sitten pikkuiselle iski pikkulantarve (kahdesti) ja vielä piti siirtyä kaukaiseen terminaaliin. Ehdittiin lopulta hienosti, päästiin koneeseen ensimmäisten joukossa lapsiperhesyistä ja istuttiin sitten vielä pitkään odottamassa joidenkuiden matkalaukkuja.

Nelisen tuntia ennen laskeutumisaikaa yritimme tainnuttaa lapsia unille. Pikkuinen ja teiniintyvä nukkuivat aika hyvät päiväunet, kouluuntuva torkahteli ja itkeskeli vuorotellen. Pieni, aina urhea matkaaja oli tosi uuvuksissa. Omat unet jäivät aikuisilta vähille.

Uupumus tosin unohtui, kun päästiin perille. Eka jännitys täällä oli passintarkistus. Olimme tässä vaiheessa jo käyttäneet lapsia taas pikkulan puolella koneen takavaiheilta päästyämme, joten olimme tarkistuksessa aivan viimeisten joukossa. Edellä vielä oli jokin keissi ja halli ehti todella tyhjentyä ennen omaa vuoroa. Tarkastaja tuntui kaipaavan taukoa, kun lopulta pääsimme tiskille.

Minulta otettiin sormenjäljet ja otettiin vielä uudestaan. Kysyttiin, koska aion palata. Pohdittiin, onko se 90 päivän aikarajassa. Sitten meillä olikin jo leimat paperissa ja tervetuloa Amerikkaan. Ei tarvittu paluulippua, siteitä Suomeen -papereita (jotka odottivat käännettyinä käsimatkatavaroissa) eikä keskustelua sivuhuoneessa. Kaikkia näitä odotimme. I-130-hakemuksesta (tilassa "pending") ei tullut puhetta.

Matkalaukkuja hakiessamme varmistuimme siitä, että omia laukkujamme olimme siellä Lontoossa odotelleet. Puolison ärtsynpinkkiä pakaasia päästiin kyselemään oversized luggage claimistä. Se oli tsekattu sisään Heathrow'lla, mutta jäänyt sinne. Ilmeisesti sähköhärpäkkeiden, piuhojen ja epämääräisen luontaistuotejauhopussin yhdistelmä johti ylimääräisiin turvatarkastuksiin.

Illalla keikuttiin sitkeästi valveilla kahdeksaan yhdeksään asti (paikallista aikaa). Kävimme ihastelemassa Sproutsia, isoa luontais- ja luomutuotteita myyvää markettia (tykkään!). Lapsille haettiin mäkkäriruokaa ja aikuisille sushia, koska kukaan ei jaksanut ryhtyä laittamaan ruokaa.

Tänään naisväki varmaankin suuntaa uima-altaalle, kun puoliso lähtee toimistolle. Ohjelmassa olisi myös lisää kaupassa käyntiä (tarvitaan mm. pyyhkeitä), pyykinpesua ja puolison "isäntäperheen" kauan odotettu tapaaminen. Niin ja se yksi matkalaukku ehkä lentää tänään San Fransiscoon ja pitäisi käydä noutamassa. Puolisoa harmittaa mm. shortsien puuttuminen. Päivän lämpötilaennuste on näin puolipilvisenä päivänä vain kolmenkymmenen celsiuksen hujakoilla. :)

Almost there

Talo luovutettiin eteenpäin eilen. Paras neuvoni tähän on, että on tosi hyvä olla paikka, johon viimeiset roinat voi jättää. Huolimatta huolellisesta valmistautumisesta meiltäkin löytyi se jokaisen muuton kas-tämäkin-vielä, joka ajan loppuessa piti vain kipata johonkin laatikkoon ja kuljettaa pois.

Kaikenlaista pientä päätyy näinä päivinä vääriin paikkoihin. Tänään vietiin lämpimiä vaatteita sukulaiselle, mutta niinpä vain täällä toisen sukulaisen kodissa nyt katselen lämpimiä kenkiä, jotka ovat pesun jälkeen jääneet kuivumaan eivätkä siis kulkeneet sinne, minne piti. Ne ja moni muu juttu jäävät sitten minne sattuu ja kaiken tämän materian kasaaminen uudelleen järkeväksi kokonaisuudeksi syksyn koittaessa on epäilemättä jännittävää.

Tänään haettiin myös mun kansainvälinen ajokortti (ikään kuin oikeasti uskaltaisin Kaliforniassa ajaa), käytettiin lapsosia toisen biologisen vanhempansa luona, ratsattiin yksi Prisma tyhjäksi xylitol-purukumeista ja lopetettiin muutama turhana roikkunut tili (yhdestä löytyi vähäinen summa unohtuneita varoja, mikä oli toki mukava ylläri).

Tämän kaiken hoitaminen edellytti usean tunnin autoajelua, mikä ehkä oli lapsille hyödyllistä harjoitusta lennon vaatimuksia varten. Lopulta väsähtäneet ja riehaantuneet lapset lahjottiin jätskipalkalla keskittymään punaisten autojen laskemiseen, mitä mainiosti toiminutta jippoa ei lennolla valitettavasti voi toisintaa.

Luvatut jätskinsä lapsoset saivat illan päätteeksi ravintolassa, johon kokoonnuimme muutaman läheisen ihmisen kanssa läksiäisillalliselle. Puoliso oli tehnyt varauksen jotenkin epämääräiseen sävyyn ja ravintola odotti kabinettiinsa kuutta ihmistä. Tarjoilija kalpeni silminnähden, kun selvisi, että paikalle saapuu kymmenkunta henkeä enemmän. Mutta kaikki sujui hienosti eikä ruokia paljon tarvinnut odotella.

Oli ihana nähdä tärkeitä ihmisiä, jutella ja nauraa yhdessä. Lapset juoksentelivat, nauroivat, leikkivät, kiljuivat, murjottivat ja ujostelivat ja sekin oli kaikki vain tosi mukavaa. Olin superilahtunut siitä, että teiniintyvä, kouluuntuva ja pikkuinen käyttäytyivät kaikki kuten ihmiset (mitä en heiltä uskaltanut päivän haasteiden jälkeen edellyttää) ja suuressa joukossa ehkä vielä paremmin kuin silloin, kun olemme olleet samassa ravintolassa perheen kesken ja kunkin omalle show'lle on ollut enemmän tilaa.

Huomenna tehdään vielä sitä sun tätä, mm. pakataan varsin täydet matkalaukut vielä kerran ja käydään selvityttämässä ne jo ennakolta lähtöön. Ylihuomenaamuna nousemme lentoon. Viimeinen puolitoista viikkoa on hujahtanut aivan siivillä. Meininki on ollut hyvä - sinne tänne randomisti nukahtelevan puolison läsnäolo on kummasti antanut kaikille lisää virtaa ja iloa. Kukaan ei tunnusta pahemmin jänskäävänsä - home is where your heart is.

Ruokaseikkailuja ja lähdön tunnelmia lämpimässä

Kuukausi lisää yksinasumista ja monta uutta ruokaseikkailua takana. Vieläkin kerran viikossa tulee eteen tilanne, jossa jokin ihan perusasia jääkin tekemättä, kun ei viitsi mennä kauppaan ostamaan asiaa X. Toissaviikolla  jouduin muuttamaan suunnitelmaa lennossa, kun muistin, etten ole vieläkään ostanut purkinavaajaa ja viime viikolla jäi porkkanaraaste tekemättä, koska kaapista ei löydy raastinta. Eräs ystävä huomautti jälkikäteen, että olisihan porkkanan voinut pieniä kuorintaveitsellä, mutta eipähän tämä tullut sillä hetkellä mieleen.

Ensimmäinen uusi ruokaseikkailua alkoi huhtikuun lopussa, kun kävin JCPenneystä noutamassa tyttöjen tuliaismekot. Noutopiste sijaitsee kodinkoneosastolla ja huomasin sattumalta hyllyssä edullisen sauvasekoittimen. Olin siihen mennessä hiukan kyllästynyt ostamani tehosekoittimen vaikeaan puhdistettavuuteen ja etsin sille korvaajaa. Suomessa teimme kaikki smoothiet sauvasekoittimella ja lisäksi esittelykappaleessa kerrottiin, että pakettiin kuuluu myös vatkainlisäosa, jolla voisi sekoittaa ainakin ohuemmat taikinat.

Pääsin kokeilemaan vatkainlisäosaa, kun opettelin paikallista jälkiruuanvalmistusta ja tein tätä reseptiä mukaillen omena/persikkapiirakkaa (gobbler). Päätin korvata osan omenoista persikoilla, vehnäjauhot spelttijauhoilla ja puolet sokerista stevialla. Valmistusaineiden hankkimisen lisäksi piirakan tekeminen vaati myös uuden valmistusastian.

On kyllä kumma kuinka piirakoiden luvatussa maassa kunnollisen piirakkavuuan löytäminen voi olla hankalaa. Ajattelin lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja tehdä hankinnan Walmartista samalla, kun kävin siellä muilla asioilla. Hylly oli täynnä väärän mallisia, liian pieniä ja liian matalia piirakkavuokia. Kysyttyäni vielä apua henkilökunnalta päätin etsiä Targetista.

Target oli ihan nurkan takana ja päätin jättää auton parkkiin ja kävellä sinne. Ilmeisesti tämä on melkoisen ennenkuulumatonta, joten jouduin kulkemaan suurimman osan matkasta väistellen parkkipaikalla risteäviä autoja. Mitään jalkakäytäväähän ei kaupasta toiseen tietysti ole. Onneksi uhkarohkeus palkittiin ja löysin sopivan paistoastian.

Kotiin päästyäni otin valmistusaineet esille ja tyhjensin loput vatkaimen osat laatikosta.  Yllätykseni oli melkoinen, kun huomasin, ettei pakettiin kuulukaan vatkainlisäosaa. Onneksi piirakkataikina on murutyyppinen ja sen sai helposti vaivattua käsin. Piirakka onnistui loppujen lopuksi hyvin ja siitä riitti myös työkavereille vietäväksi.

Seuraavana päivänä oli taas aika vierailla JCPenneyssä. Lyhyen keskustelun aikana selvisi, että esillä oleva mallikappale on vanhempaa mallia kuin myynnissä oleva eikä uudessa mallissa olekaan vatkainlisäosaa. Vanhempaa mallia ei ollut enää myynnissä sivullakaan, joten sain ostettua mallikappaleen palauttamani sauvasekoittimen tilalle. Nyt asunnon varustelu on taas yhtä keittiövälinettä parempi.

Pääsin vihdoin käyttämään vatkainosaa viikkoa myöhemmin, kun valmistin synttärikakkuani. Kakkureseptistä tulee sen verran taikinaa, että piirakkavuoka olisi ollut liian pieni. Lisäksi piirakkavuoka on neliskanttinen eikä kakkua voi tietenkään tehdä sen muotoisena. Taas oli edessä kaupassakäynti ja uusi astia.

Aioin ostaa samanlaisen vuuan, jota olen koko ikäni Suomessa käyttänyt. Tiesin kuitenkin jo edellisen selvityksen perusteella, ettei sopivaa astiaa löydy ainakaan isommista liikkeistä. Ystävän suosituksen perusteella ostinkin sitten irtopohjavuuan, joka tällä kertaa löytyi ilman suurempia ongelmia.

Tällä kertaa leipominen sujui ilman suurempia ongelmia, mitä nyt hiukan tuli muunnosvirheitä pohtiessani kuinka monta tikkua (stick) voita vastaa 150 grammaa. Muunnosvirheistä huolimatta kakku onnistui ja irtopohja toimi ennakko-odotuksistani poiketen erittäin hyvin. Onnistumista tosin helpottaa se, että kakkuun ja kuorrutukseen laitetaan 300g voita ja noin 300g sokeria.

Nyt kotiinpaluuseen on enää alle vuorokausi, mutta ajatukset ovat olleet palaamisessa jo pari viikkoa. Tämä viikko kului hoitaessa viimeisiä asioita, jotka piti saada valmiiksi ennen Suomeen paluuta: patjojen ja lakanoiden hankkiminen lasten uuteen kolmipaikkaiseen kerrossänkyyn, jokin pieni muistaminen avuliaille naapureille, kasvien siirtäminen isompiin ruukkuihin, jotta ne on helppo siirtää hoitajalle poissaolon ajaksi, jokin pieni tuliainen toiselle naapurille, jonka ansiosta minulla oli majapaikka ennen asunnon vuokraamista sekä monta uutta ystävää.

Lista tuntui loputtomalta ja lähes joka päivä lisäsin listaan vielä yhden tai kaksi asiaa, joka piti hoitaa. Motivaatiota oli vaikea löytää, kun koko ajan toivoin jo olevana perheeni luona. Sain kuitenkin viikolla lasten kolmipaikkainen kerrossänky kasatuksi. Viimeinen seikkailu oli eilen, kun kävin vielä hakemassa patjojen päälle lakanat, jotka unohdin ostaa IKEAsta. Kävin tietysti JCPenneyssä, joka on viime viikkojen aikana tullut varsin tutuksi. Sain lakanat illalla pestyä ja nyt sängyt ovat valmiina. Vain lapset puuttuvat.

Viimeisten tätä blogia lentokentällä odotellen koneeseen pääsyä. Enää muutama tunti jäljellä...

Hetken päässä hulabaloosta

Teiniintyvän onnittelukortissa äiti on arvioitu leijonaksi.

Kun puoliso lähti, en ollut varma siitä, selviänkö tästä keväästä - millään tasolla.

Huomenna hän palaa ja minä luukutan kotona Katy Perryn Roaria. Samaan hengenvetoon toistan vieläkin, että selviämiseen tarvittiin kaikkia meitä auttaneita.

Viimeisen viikon aikana huomaavaisena apuna oli kansainvälinen lapsemme, joka pitkästä poissaolostaan huolimatta solahti taas luontevasti osaksi elämää ja arkea. Me totesimme ääneen yhdessä, että koti on ihmisissä eikä paikoissa. Kun ensi kerran kohtaamme, missä tahansa, sama tunne on läsnä - niin toivomme. Siihen kai tottuu, että rakkaat ovat siellä täällä, saman auringon alla.

Tältä keväältä jäljellä on enää hulabaloo. Ensi viikko on täynnä lääkäri- ja terapeuttikäyntejä, kevätjuhlia, tapaamisia, kuskaamisia ja töitä. Varastotavarat lähtevät talosta sinne tänne, jotain pintapuolista siivoiluakin ehkä vielä pitäisi. Puoliso tulee ja tekee kaiken minkä voi. Todennäköisesti hän taistelee kaiken aikaa topakkaa jet lagia vastaan. Siitä hän ei ehkä ehdi koko Suomessa käyntinsä aikana täysin toipua, koska tekee täältä myös etätöitä länsirannikolle.

Seuraavan viikon alun (jota meidän ei alkuperäisen suunnitelman mukaan pitänyt enää viettää Suomessa), pidämme majaa sukulaisen talossa (kun olemme omamme jo luovuttaneet eteenpäin) ja silloin ei ehkä ole enää kiire - tai ainakin kaiken pitäisi jo olla valmista.

Hiukan jo kyllä kihisytyttää tämä kaikki. Etenkin se, että huomenna hän tulee.

Talkootöitä ja sairaspäiviä

Lapset ovat kiltisti yrittäneet sairastaa pääasiassa viikonloppuisin ja mummi rynnännyt apuun aina pystyessään, mutta yhtään täyttä työviikkoa en tässä kuussa tule tehneeksi. Aamulla olin oikeasti vähän epätoivoinen. Pienin vilvoitteli särkevää vatsaansa vasten lattiaa ja valitti, että kaikkialle sattuu.

Pohdin, olisiko lapsi vain väsynyt ja koetin houkutella pukemaan päälle kaikista kivointa prinsessamekkoa. On se aika selvää, että neljävuotias tyttölapsi on kipeä, jos sen silmät eivät prinsessamekosta syty. Tämä lapsi nukahti kesken pukemisen. Sitten ei auttanut kuin soittaa esimiehelle, joka itsekin pienten lasten vanhempana onneksi ymmärtää ja tukee.

Puoleenpäivään lapsi vuoronperään nukkui ja voi pahoin. Sitten hän heräsi, pyysi ruokaa, alkoi leikkiä ja laulaa. Tämä neito kun ei yleensä juuri sellaista valvehetkeä näe, ettei laulu kulkisi. Aikamoinen ihmeparantuminen. Huomenna, ehkä, niin toivon, olisi siis työpäivä.

Kotipäivän lepäily ja työasioiden edistäminen sikäli kuin se oli mahdollista, oli tosin kyllä viime päivien puuhan ja touhun jälkeen meille kaikille hyväksi. Kun viikonloppuna tyhjäsimme ja siivosimme sekä varastoa että taloa yhdessä talkooväen kanssa, koin saaneeni sen pienen ihmeen, jota puolison lähdettyä kauan sitten talvella rukouksissani pyysin.

Talo on niin aikataulussa kuin koskaan sen toivoin olevan. Olemme jatkuvasti ja nyt erityisesti saaneet pyyteetöntä apua useilta sellaisilta ihmisiltä, joilta en sitä olisi osannut edes kysyä. Olen kiitollinen paitsi avusta myös opetuksesta, jonka tässä saan. Minun on vaikea käsittää, miksi ihmiset tekevät suuriakin ponnistuksia sellaisen perheen eteen, joka on lähdössä toiselle puolelle maailmaa eikä voi kiitollisuuttaan maksaa. On pakko uskoa, että kyse on hyvyydestä. Ja sehän on aika lohdullista, että maailmassa on hyvyyttä.

Kaikista ympärillämme olevista ihanista, välittävistä ja huolehtivista ihmisistä huolimatta ymmärsin lasta oikein hyvin, kun viime viikolla jompikumpi pienemmistä sanoi rauhallisesti ja vakavana, että tahtoisi takaisin talouden, jossa on kaksi aikuista. Kyllä lapset tietävät, missä asioissa heidän on täytynyt joustaa. Kahden aikuisen taloudessahan olisi esimerkiksi mahdollista noudattaa sitä hoitopaikan toivetta, ettei tänään pahoin voinut lapsi vielä huomenna olisi hoidossa.

Puolison paluuta odotetaan siis kaikin puolin kiihkeästi. Siihen on viikko. V i i k k o.

Sen jälkeen onkin oikeastaan ihan sama, missä maailmankolkassa olemme kesän verran. Syksyn taistelu on asia sinänsä ja sinne en vielä tahdo miettiä. Nyt lähtisin ilosta kiljuen tunnin varoajalla minne vain, aivan sama Grönlantiinko vai Kiribatiin, kunhan lähdemme yhdessä.

Sekä syteen että saveen

Se, mitä tässä tekstissä kirjoitan, on omaa tulkintaani kirjoitushetkellä vallitsevista viisumisäännöksistä ja (työperäisen) maahanmuuton kysymyksistä (Suomesta) USAhan. Jos luet tätä tekstiä etsiäksesi suomenkielistä tietoa viisumeista USAhan, tarkista antamani tiedot virallisista lähteistä (esim. uscis.gov). Jos luet tätä tekstiä vuosia sen kirjoittamisen jälkeen, huomioi, että antamani käsitys asioista voi olla vanhentunut. Mitä tahansa teetkin, get informed first!

***

En tiedä, voiko kukaan toinen olla yhtä pöhkö, kuin me olemme olleet. Siltä varalta, että olisi, haluan kirjoittaa sanasen viisumiprosessistamme.

Tässä kohdassa tuntuu siltä, että lähdimme hoitamaan tätä käsittämättömän huonosti lukeneina. Kahden kuitenkin aika fiksun ja koulutetun ihmisen olisi pitänyt tutkia tilanne paremmin. Mutta tehty mikä tehty, nyt täytyy vain korjata jälkiä.

Minä olin mukavuudenhaluisena aika pitkään suomenkielisten nettitietojen varassa. Ja nehän ovat, mitä esimerkiksi prosessien kestoaikoihin tulee, tällä hetkellä aika ympäripyöreitä. Saatavilla oleva tieto on ympäripyöreää käsittääkseni siksi, että a) jokainen tapaus on tosiaan erilainen ja b) sekä erilaiset prosesseihin vaikuttavat tekijät että säädöksetkin muuttuvat. Voi olla myös niin - tämä on pelkkä sivistynyt arvaus -, että Suomi ei kuitenkaan ole maita, joista kaikkein kiivaimmin USA:han näinä historiallisina aikoina pyritään muuttamaan. Siis muutoin kuin työviisumilla.

Siinä vaiheessa, kun aloin tutustua uscis.gov -sivustoon (maahanmuuttoviranomaisten virallinen sivu), löysin enemmän tietoa. Kokemusperäistä tietoa on puolestaan tarjonnut visajourney.com.

Nettitieto on tärkeää. Sen oikeaan osuva suodattaminen ja tiedon tarkistaminen useasta lähteestä on vielä tärkeämpää. Tiedon tarkistaminen ja asioista keskusteleminen oikean ihmisen kanssa on nimittäin ilmeisesti maasta riippumatta haastavaa. Esim. tuolla visajourneyn keskusteluissa kerrotaan, että konsulaattiin soittaminen on labyrinttipeliä, niin kuin itsekin jo aiemmin kerroin kokeneeni. Joskus langan päähän saa ihmisen, toisinaan puhelu päättyy nauhoitteen ystävälliseen ohjeistukseen tutustua nettisivujen antamaan tietoon.

Me jotenkin kuvittelimme - mikä nyt tuntuu uskomattomalta -, että USAn kansalaisen on helpompi lähteä Suomesta töihin Yhdysvaltoihin kuin Suomen kansalaisen. Toki onkin. Mitä puolison itsensä matkustamiseen, asumiseen ja olemiseen tulee, kaiken järjestäminen on vaatinut vain kohtuullisia byrokraattisia ponnisteluja. Niihin kuuluvat esimerkiksi pankkitilin avaaminen sekä luottotietojen ja sosiaaliturvatunnuksen hankkiminen.

Perheen saaminen Yhdysvaltoihin, kun kyseessä olevat henkilöt ovat ns. alien, on sen sijaan pitkä prosessi. Jos puolisoni olisi supisuomalainen ja olisi lähtenyt USAhan työviisumilla, me olisimme (tämänhetkisistä säädöksistä tekemämme tulkinnan mukaan) saaneet seurata perässä aika automaattisesti. Viisumi kahdeksi vuodeksi olisi (tämänhetkisten timeline-tulkintojen mukaan) järjestynyt noin kolmessa kuukaudessa. (Toki tilanne vaihtelee paljon esim. ammattialan ja haetun viisumikategorian, asiaa käsittelevän osavaltion jne. jne. mukaan.) Ja tätä me jotenkin kuvittelimme tekevämme.

Koska puoliso ei tietenkään tarvinnut mitään viisumia, meidän mukaan lähtemisemme edellyttää kuitenkin täyttä immigraatio-prosessia. Tai sitten minun olisi pitänyt löytää töitä Yhdysvalloista ja saada oma työviisumi. Tällöin oleskelu kahden vuoden ajan olisi ollut mahdollinen, mutta edelleen pidempi asuminen olisi edellyttänyt täyttä immigraatio-prosessia ja sikäli kuin ymmärrän oikein, se olisi joka tapauksessa pitänyt saattaa loppuun Suomessa.

Jälkikäteen ajatellen me ehkä olisimme voineet heti ensimmäisenä  hakea turistimatkailuun tarkoitetun B1/2-viisumin, jolla olisimme päässeet maahan tässä vaiheessa esimerkiksi puoleksi vuodeksi. Sekään ei kuitenkaan muuta sitä, että pidempi oleskelu olisi edellyttänyt USAssa aloitetun immigraatio-prosessin loppuunsaattamista Suomessa.

Lisäksi maassa oleskellessa ainakin liian pikaisesti tehty hakemus olisi joidenkin lähteiden mukaan katsottu petokseksi, mikä olisi johtanut kielteiseen lopputulokseen ja vähintäänkin pitkään maahantulokieltoon. Paperit eivät siis käytännössä mitenkään olisi ehtineet valmiiksi laillisen maassaolon aikana ja palaaminen USAan ennen viisumiprosessin loppuunsaattamista olisi käsittääkseni ollut vähintäänkin vaikeaa.

Toisinpäin tehden tämä ei käy alkuunkaan. Kun I-130 on jätetty, intending immigrant ei voi B1/2:ta saada. Konsulaatti ystävällisesti pysäytti oman tietämättömyyttämme tehdyn hakemukseni, jotta en saisi määräaikaista matkustuskieltoa myös Visa Waiver Programin puitteissa (ESTA-matkustuslupa).

Säädösten tutkiminen ja jo pelkät nettikeskustelutkin antavat hyvän käsityksen siitä, että kaiken kaikkiaan mikä tahansa "toimiskohan tämä" -tyyppinen viritys ja kikkailu on ehdottoman epäsuositeltavaa. Säädökset ovat tiukat ja kaikenlainen vilunkipeli johtaa rangaistuksiin.

Tärkeää on mielestäni todeta myös tämä: sekä suomen- että englanninkielisillä virallisilla sivustoilla kehotetaan viisuminhankkijaa välttämään matkustus- ym. järjestelyiden tekemistä niin kauan, kuin hänellä ei ole viisumia. Se on todella hyvä neuvo. Suosittelen lämpimästi noudattamaan sitä neuvoa. Muutoin voi palaa hukkaan paljon rahaa ja vaivaa.

Voi tuntua järkevältä aloittaa valmistelut ajoissa tai hankkia lentoliput, kun ne ovat edullisimmillaan. Todellisuudessa muutaman kuukauden lisätyö sitten, kun viisumiprosessi on valmis tai lippuhankinta, jonka kanssa rahaa ei mene lippujen jälkikäteiseen muuttamiseen tai jopa peruuttamiseen, tulee kokonaiskustannuksiltaan edullisemmaksi. Prosessissa kannattaa myös varautua siihen, että kaiken kaikkiaan kustannus on todennäköisesti suurempi kuin mitä näkyvissä olevat maksut antavat ymmärtää. Monenlaista pientä, mitä ei ole tullut ajatelleeksi, voi tulla vastaan - esim. erilaisten papereiden kääntämiskustannukset.

Mitä meidän prosessimme vaiheisiin tulee, tällä hetkellä toivomme, että seitsemäntoista tunnin lentomatkustuksen jälkeen rajavartiosto hyväksyy normaalin kuulustelun jälkeen kolme pienehköä lastani ja minut maahan 89 päivän ajaksi. Varaudumme lentokentällä käytävään keskusteluun ottamalla mukaan mahdollisimman laajan repertuaarin dokumentteja, jotka osoittavat aidot ja kiinteät siteemme sekä vakaan palaamisaikeemme Suomeen. Esimerkiksi dokumentit omistusasunnosta, työpaikasta, koulupaikoista, lääkäriajoista jne. käyvät lukemamme mukaan tällaisiksi todisteiksi. Jos rajavartiosto arvelisi, että aikeemme olisivat vilpilliset, he laittaisivat meidät saman tien kotimatkalle omalla kustannuksellamme. Puoliso toki jäisi ja palaisi töihinsä, kuten sovittua.

Syksyllä olen lasten kanssa Suomessa, ehkä puolisonkin käynti täällä onnistuu. Koska olen työskennellyt lähtövalmistelujen parissa tehokkaasti, järjestelyissä on mielenkiintoa. Viisumiprosessin kestosta silloin meillä ei vielä ole tarkkaa käsitystä. Jotkut lähteet antavat toivoa lyhyestäkin käsittelystä. Joskus joku hihkuu saaneensa NOA2-paperin (notice of action) hyvin pikaisesti. Joskus käsittelyajat venyvät yllättäen. Joskus papereita kuulemma siirrellään, palautellaan tai pyydetään lisäselvityksiä, mikä kaikki tarkoittaa viikkojen tai kuukausien lisäodotusta. Jotkut tämän prosessin kokeneet sanovat, että koko prosessissa meni puoli vuotta. Toiset puhuvat puolestatoista vuodesta, eikä sekään ole mikään maksimi. Kokonaiskesto riippuu myös siitä, mikä paperi lopulta lähtee vetämään.

Netistä esimerkiksi löytyy tietoa K-3-viisumista, minkä hakemalla voi lyhentää käsittelyaikaa puolison peruspaperiin, I-130:een, verrattuna. Aika kauan ehdimme kaivaa, ennen kuin kohtasimme sen epäilyn, ettei K-3-viisumia oikeasti enää olisi olemassa, vaikka viralliset ja epävirallisetkin sivut esittelevät sen täysin validina vaihtoehtona. Loppujen lopuksi näyttää siltä, että joskus niitä on. Visajourney-kokemusten mukaan joku jossakin on juuri viime viikolla saanut hyväksytyn K-3:n. K-3 siis voi tulla hyväksytyksi, mutta todennäköisemmin se muutetaan järkevämmäksi CR-1 tai IR-1 -viisumihakemukseksi. (K-3 antaa kahden vuoden oleskeluoikeuden ja vaatii, mikäli pysyvämpi oleskelu tai työskentelyoikeus katsotaan tarpeellisiksi, myöhemmin hitaan ja kalliin adjustment of status -prosessin.) Me olemme hakeneet myös K-3:a.

Toki tämä koko prosessi herättää tunteita. Erossa olo rakkaista on vaikeaa. Hiukan kummastellen ja myönnettäköön, kateellisina, olemme puolison kanssa skype-keskustelleet siitä, että kihlaparien K-1-hakemukset näyttävät nettitietojen mukaan menevän läpi muutamassa kuukaudessa. Sen sijaan jo avioituneet parit - mukaan lukien kaltaisemme vuosia yhdessä eläneet perheet, joilla prosessi koskettaa myös lapsia - odottavat papereitaan yleensä paljon kauemmin. Kun mietin esimerkiksi tuota nelivuotiastani, tämä aika erossa daddystä on hänelle suhteessa koettuun elämään kuin 10-15 vuotta aikuiselle. Luulen, että myöhemmin on tehtävä paljon työtä isän ja tyttären suhteessa menetetyn ajan paikkaamiseksi. 

Yhdysvaltoihin pyrkii vuosittain paljon ihmisiä sekä laillisesti että laittomasti. Maahanmuuttoprosessi voi tuntua jäykältä ja odotusaika turhauttavalta, mutta valtion itsensä näkökulmasta prosessi on tietysti perusteltu ja ymmärrettävä. Vertaiskeskusteluissa ihmiset tsemppaavat toisiaan muistamaan olennaisen: lopulta kyse on kuitenkin vain suhteellisen lyhyestä ajasta. Jos kaikki menee hyvin, sen jälkeen rakkaat saavat jälleen olla yhdessä.

Meidän perheemme on sikäli onnellisessa asemassa verrattuna moniin muihin tässä maailmassa, että meillä kuitenkin on paikka "somewhere over the rainbow". Koska puolisollani on kaksoiskansalaisuus, me olemme jonain päivänä (jos Luoja suo ja terveyttä riittää) jälleen yhdessä - Suomessa, ellemme Yhdysvalloissa. Tänne palaamisessahan ei puolisolla pitäisi olla mitään sen isompaa ongelmaa... Tai sitten se ainakin on ihan toinen tarina.