Yogi

Puhuin pitkän aikaa, että olisi haluja aloittaa jonkinlainen kuntoilu. Kuntosali ei kuitenkaan ole koskaan ollut minun juttuni eikä ohjattuun ryhmäliikuntaan ole aikaa. 

Tai rehellisemmin: en halua käyttää perheen kanssa vietettävää aikaa ryhmäliikuntaan. Jotenkin sitten päädyin joogaan.

Huomasin, että netti on tulvillaan kivoja ja vähemmän kivoja joogavideoita ja että älypuhelimeen saa maksutta ja pikkumaksulla ladattua kaikenlaisia joogasovelluksia. Joogaa harrastavalla puolisolla sattui olemaan matto, jota saatoin lainata.

Jäin kerrasta koukkuun noin vuosi sitten Youtubeen laitettuun kolmenkymmenen päivän joogahaasteeseen. Sen videot kestävät kukin 10-15 minuuttia ja siihen aloittelijan kunto ja mielenkiinto pystyivät heti. Myös lasten! Useampana iltana onnistuin joogaamaan ennen kuin lapset menivät nukkumaan ja kaikki tahtoivat vuorollaan tehdä mukana. 

Keskimmäinen tunsi vinyasan liikesarjaa ennestään harjoiteltuaan sitä iltapäiväkoulussaan. Nuorimmainen tahtoi joskus treenata videon kanssa ihan itsenäisestikin.

Perheen positiivinen palaute antoi puhtia harjoituksille. Ilmeni, että joogan kaltainen liikemeditaatio paitsi ällistyttävän nopeasti kohentaa tietoisuutta lihaksistosta myös tyynnyttää ja parantaa mielialaani.

Niinpä suoritin koko kolmenkymmenen päivän haasteen. En tosin kolmessakymmenessä päivässä, vaan omassa tahdissani. Sairastaessa pidin tietysti taukoa ja muutenkin silloin, kun väsytti liikaa. Enkä edes yrittänyt seistä päälläni, kun sitä videolla harjoiteltiin.

Synttäriksi tilasimme minulle ikioman oranssin joogamaton ja katselen, mihin videoryppääseen tai -palveluun juurrun seuraavaksi. Vinyasa tuntuu sopivan minulle paremmin kuin esimerkiksi voimaa vaativa astanga, joten sitä kautta etsinnät käynnistyvät. 

Otan mielelläni vastaan vinkkejä! Mutta sen verran joogasnobiksi jo ehdin tottua, että videon olisi hyvä päättyä namasteen.

Etuoikeutettu

Lapsistani yksi oksentaa. Ihan niin kuin viime vuonnakin synttäreideni aikaan. Lapsi on se vilkas, se sellainen hassu, joka tuo puolitäyden kulhon minulle päivällispöytään ylpeänä. Ei ehtinyt kylppäriin, kuulemma. Mutta osui tähän.

Päivät ovat kiireisiä, sillä tiimikaverit matkustavat yksi toisensa jälkeen kohti Suomea, toki jonkin ajan päästä palatakseen. Huokailen Välimeren eteläpuolelta kotoisin olevalle työtoverille, etten ole ehtinyt koko iltapäivänä oikeastaan edes hengittää, teenjuonnista puhumattakaan.

Kotiin jää aamuisin kauhea sotku. Sitä ei ehtinyt viikonloppunakaan selvittää, kun kalenteri oli täynnä yhtä ja toista kissanristiäistä. Olohuoneessa on edelleen pahvilaatikoita muutosta. Ja pyykkiä!

En osaa keilata. En ole ihan varma, olenko koskaan keilannut - ennen kuin viime perjantaina, jolloin menimme halliin työkavereiden kanssa. Ihan jännitin etukäteen, olenko ainoa, joka ei osu kertaakaan. Ja sitten piti kohdata vanhemman irtiottoyrityksiä seuraava tunnehyöky. Pienemmät muksut keikkuivat väsyriekkuina takapenkillä yöpuvuissaan.

Olen etuoikeutettu.

Sillä perusterveen lapsen sairastaminen on poikkeustila.

Sillä minulla on töitä ja hauska, kiehtova, ihastuttava monikulttuurinen työympäristö, jossa ainakin pari keskieurooppalaista, muutamia Välimeren kummaltakin puolelta tulleita sekä monet skandinaavit ovat tulleet tutuiksi, jopa ystäviksi.

Ja sitä paitsi, kun pääsin kodin ulkopuolelle tuulettumaan, vedin aloittelijan tuurilla ensiheitolla kaikki keilat nurin!

Täytän vuosia tänään.

Pidän lahjana sitä, että lasteni hoitaja on energinen, tervejärkinen ja toimelias nuori nainen. Hän ei tähän mennessä ole hätkähtänyt lasten vilkkautta, lennossa muuttuneita suunnitelmia, kesken loppunutta leipäpakettia tai koulun pihalla alkanutta vatsatautia.

Hänen kanssaan lapset leikkivät kotipihalla, kun tulemme töistä. Läksyt on tehty, välipala syöty ja hiukset letitetty. On eletty ja tehty sotkua siinä sivussa, mutta tiskit ovat löytäneet koneeseen ja illalla minulla on aikaa sekä pyykätä että joogata - eikä kukaan ole niin väsynyt, että häntä ainoastaan itkettäisi. Lapset juoksevat ovelle halaamaan, kun tulemme kotiin, ja koira on ratketa riemusta meidät nähdessään.

Pidän lahjana sitä, että tänään reipasotteinen rouva tuli ja kiillotti kotimme. Hänet tavanneet kertoivat riuskan leidin puhuneen tauotta samalla, kun kuurasi kaksin käsin. Sekä teini että minä heitimme aamulla kiireessä päiväpeittoa pyjamiemme ja ruttuisten lakanoidemme peitoksi, mutta nyt nekin sängyt on pedattu kuin hotellissa. Ei, en tunne syyllisyyttä enkä kanna kolonialismin iestä. Minä maksan, siivooja tekee työtä ja hänen lapsensa opiskelevat.

Pidän lahjana mennyttä vuotta. Meillä on uusia kokemuksia, uusia ihmisiä, yhä syvemmin uusi kieli, lopultakin uusi koti, jotain uutta meissä kaikissa itsessämmekin. On kaikki, mitä välttämättä arkipäivässäni tarvitsen. Jo se on paljon.

Vuosi vei paljon ja se toi paljon. En koskaan olisi voinut kuvitella. En osaa kuvitella seuraavaakaan.

And crazy like Sunday evening

Hitaita aamuja, sellaisia kuin tänään, tarvitaan kiireen vastapainoksi. 

Sillä arkiaamuina on kiire. Arki-iltoina on kiire. Viikonloppuisin on kiire. Töissä on kiire, koulussa on kiire, kauppaan ei tahdo ehtiä ollenkaan.

Tänä sunnuntai-iltana teiniintyvä itkee. Kirjaraportti on palautettava ensi viikolla eikä hän ole ollenkaan hyvässä vaiheessa. Yritämme yhdessä hakea ratkaisuja. Ymmärrän lasta - koskapa hän olisi esitelmää tehnytkään? Arkisin iltakuuden jälkeen, opiskeltuaan koko päivän kahdeksasta alkaen?

Tänä sunnuntai-iltana keskimmäinen täyttää itsenäisesti lukulistaansa ja keksii minuuttimäärät. On hän kyllä lukenut joka päivä 5-10 minuuttia tehdessään lukemisen tukiopetuksen tehtävät, mutta taivas yksin tietää milloin ja paljonko iltapäiväkoulussa. 

Kotona ei ole iltaisin enää pakkoluetettu lasta, joka on ollut itkuun saakka väsynyt. Kaksikymmentä minuuttia päivässä englanniksi on ehkä jäänyt välillä haaveeksi eikä suomeksi ole edes yritetty.

Tänä sunnuntai-iltana puoliso tekee töitä. Tuli juttu, joka Pitää Tehdä Nyt. Minun juttuni ovat sentään vain työpaikalla, mutta tällä hetkellä välillä yli- ja viikonlopputunneilla nekin.

Ratkesin itsekin hiljaiseen itkuun, kun luin koulujen Teachers Appreciation Week -sähköposteja. Kouluun viedään tulevalla viikolla kukkia, keksejä, itsetehtyjä kortteja ja lahjakortteja opettajille, jotain joka päivä.

Se tarkoittaa useaa arkista kauppareissua väsyneiden lasten kanssa, pakkoaskartelua, riitaa ja itkua. "This is something fun and doesn't required much!" In my sanonko missä! Vähintäänkin pyykit jäävät iltaisin pesemättä. Miksi, miksi, miksi koulun koko ajan pitää hässätä jotakin ylimääräistä?

En vieläkään ymmärrä, kuinka paikalliset perheet selviävät arjen puristuksessa (paitsi runsaalla rahalla tai järkevällä perhesuunnittelulla). Me laskemme päiviä ja tunteja ensi viikonloppuun. Silloin hyvin huonoksi ratkaisuksi osoittautunut jakso iltapäivähoitokeskusta on koululaisilta päättynyt ja kodin ottaa haltuunsa uusi arkienkelimme. 

Toiveet ovat korkealla: jos sitä sitten ehtisi pestä taas pyykkiä, eikä koulusta tuleva posti saisi ketään itkemään. Ja jospa lasten pian koittava kesäloma olisi arkienkelin ohjaamana pitkä, lämmin ja tylsyyteen saakka kiireetön.

Seitsemän päivän takuukukkia. Lasten opettajien kukituspäiväthän ovat alkavalla viikolla tietysti eri päivinä.

Easy like Sunday morning

Pienin kyseli koko viikon, saisiko syödä aamupalaa ulkona. Lupasin, että viikonloppuna saa. 

Kun pienemmät tytöt lopulta malttoivat irrottautua eilen kirkon pihakirppikseltä hankitusta suuresta Barbie-talosta, he natustivat aamuauringon hennossa lämmössä mansikkansa, suklaahippusmuronsa ja huoltopaketissa tulleet suomalaiset ruisleipänsä.

Keskimmäinen, joka yleensä mieluummin seisoo kuin istuu, kävelee kuin seisoo ja juoksee kuin kävelee, järjesti ruisleivän ja koiran avulla hilpeän piirileikin.

Koira innostui leikkimään pallollaan ja nuorin saippuakuplilla. Vielä kymmeneltä pöljäiltiin yöpukusillamme tuolloin jo lämmenneellä pihalla. Alan tajuta näitä aidattuja yksityisiä takapihoja, joiden yllä on sininen, pilvetön taivas. Linnut laulavat. Vieressä kasvavat palmut ja sitruunoita notkuvat puut.

Oh bliss.

Koti

Koti löytyi koiran iltakävelyreissulla. Nykyinen naapuri, herttainen iäkkäämpi setä kaipasi juttukaveria ja pysäytti siis kadun varteen suomalaisen koirineen. Ilman häntä en ehkä olisi huomannut koko "vuokrattavana"-kylttiä. 

Olen seuraillut asuntomarkkinoita, kun en edelliseen asuntoomme koskaan oikein kotiutunut. Vaikka ei siinä mitään vikaa sinänsä ollut, paitsi nyt ehkä pienuus. Tätä taloa en kuitenkaan netissä nähnyt.

Tänään muutettiin. Kolmas kerta vuoden sisään, vähempikin riittäisi. Puoliso otti tällä kertaa vetovastuun ja minun tehtäväkseni jäi olla mahdollisimman rela. Aika hyvin meni, en yhtään hermostunut, vaikkei kaikki mennyt täydelliseen päinkään. 

Nyt ei muuteta - ainakaan vuoteen. Sen verran vuokrasopimus kestää. Ehkä sen sitten saa ja haluamme uusia, nähtäväksi jää.

Tänä iltana olen onnellinen ja ihastunut.

Uudessa kodissa on paljon tilaa, oma huone isoimmalle lapselle, pieni piha lapsille ja koiralle sekä kattolamput! (Täällä päin kattolamput eivät ole ollenkaan tavanomaisia.)

Talo on viisikymmentäluvulta, niin kuin niin monet kaupunkimme ja suunnilleen kaikki lasten nykyisen koulupiirin talot. Tuon ajan rakennuksissa on ongelmansa, kuten ahtaat vesiputket, riittämätön lämmitys, olematon ilmastointi ja lyijymaalit. Tämä talo on kuitenkin juuri pintaremontoitu, ihana ja siisti. Lasten koulu pysyy samana ja asuupa yksi pienimmäisen kaverikin saman kadun varrella.

Tavaraa on vielä siirtämättä, vaikka kirkolta tutut ihmiset tekivätkin kanssamme aamupäivän lujasti töitä. Ajattelin, että tämä roinan kertyminen on vallan sietämätöntä. Amerikkalainen tuttu kuitenkin kysyi lopetellessamme, onko meillä varasto jossakin vuokralla. Hänen mielestään kaikkea näytti olevan käsittämättömän vähän.

Koira ja mies torkkuvat vieressäni suurella lattiatyynyllä. Jälkimmäinen on tehnyt pitkän, ahkeran päivän ja kyllä koirakin juoksenteli pihalla ja talossa tunti toisensa jälkeen häntä heiluen. Tuntui kuin se olisi kysellyt, miksemme me sitä jo aiemmin tänne tuoneet.

Meillä on viimein koti Amerikassa.

Ison makuuhuoneen omassa kylppärissä on viehättävä kattolamppu.

Takaoven takorautainen (?) koristekuvio.

Näkymä ruokailutilasta takapihan terassille. Tuokin lamppu viehättää minua kovasti! Kuvassa kolibrien lasinen lintulauta ei oikein erotu, mutta sellainenkin katon reunassa on.

Lapset tulivat hakemaan minut sisältä huomattuaan pihalla "ruusupuun", koska näkivät sen olevan "juuri sellainen, joita mami aina ihastelee". Täällä ruusut kasvavatkin kauniiksi ja komeiksi. Tämä pensas vain näyttää kaipaavan hiukan hellyyttä ja huolenpitoa kukoistaakseen.

Takasta on toivottavasti iloa talven viileinä päivinä. Etualalla lasten pehmomerileijona tutustuu kirjallisuuteen mainitun suuren lattiatyynyn päällä.

Teeskentelemällä onneen

Niin kuin yleisesti tiedetään, amerikkalaiset kyselevät kaiken aikaa toisiltaan, millainen groovi kelläkin kulloinkin on ja mitä elämään tänään kuuluu. Jos vastausta tunnutaan odottavan, oikea responssi on vakuuttava "good, how are you?". Jos sattuu olemaan lääkäriasemalla näkyvästi huonovointisena, voi vastata "fine". Yksi ranskatar kertoi lausuvansa siinä tilanteessa hymyilevän "I don´t know´n" ja sillä kyllä saa jo aika empaattisen kohtelun.

Niin kuin yleisesti tiedetään, amerikkalaisten kohteliaisuuskoodi on monella tapaa erilainen kuin suomalaisten. Esimerkiksi kun ihmiset tulevat toisiaan vastaan - kadulla, työpaikan käytävällä, melkein missä vain - tapana ei ole (Suomen pääkaupunkiseudulla opittuun tapaan) katsoa ohi, maahan tai seinille ja teeskennellä, ettei toinen siinä olekaan. (Paitsi jostain päin Intiaa tulleet ihmiset tekevät näin, samoin kuin vastatulleet suomalaiset, ja me kaikki vaikutamme varsin töykeiltä niin tehdessämme.) Sen sijaan täällä katsotaan reippaasti kohti ja hymyillään, usein jopa tervehditään. Ja kysellään sitä boogia. Mistä sitä tietää, onko satunnainen koiranulkoiluttaja vaikka uusi naapuri. Sille on parempi olla tosi ystävällinen.

Niin kuin yleisesti tiedetään, amerikkalaiset ovat kaikinpuolin aika kohteliaita - ainakin täällä länsirannikolla ja ainakin toisilleen. Työpaikallani lähes jokainen englanniksi käymäni keskustelu päättyy siihen, että viestitään vuorovaikutuksen olleen "great", "good" tai "cool" ja kiitetään. Kiitoksiin päättyvät myös sähköpostit: "Thank you" on oikein passeli toivotus ennen nimeä. Joskus voi tarkentaa: "Thank you for your help", "Thank you for all your hard work" - vaikkei toisen työskentelytahdista juuri mitään tietäisikään.

Keskustelujen kaavaan kuuluu myös poliittinen ja kulttuurinen herkkyys. Kevyt jutustelu ei yleensä eksy aiheisiin, joista kukaan voisi pahastua. Sen sijaan toisille, tuntemattomillekin, voi ja välillä vähän kuuluukin sanoa, että ovatpas he nätteinä tänään, löytäneet itselleen tosi kivat kengät, sattuneet saamaan harvinaisen söpön lapsen tai ulkoiluttavat erityisen suloista koiranpentua (ja täysikasvuinenkin koira, ainakin pienempikokoinen, voi aivan mainiosti olla aina "puppy").

Niin kuin yleisesti tiedetään, amerikkalaiseen tapaan kuuluu - ainakin sikäli kuin stereotypioita on uskominen - positiivisen hakeminen kaikesta ja kaikista. Suomalaiseen kulttuuriin kuuluva mariseminen säästä, väsymyksestä, sairauksista, rahahuolista, puolisosta, lapsista, työkavereista tai väärän puolueen vaalivoitosta ei täällä kuulu asiaan. Sellainen on aivan oikeasti huonoa käytöstä. Keskusteluihin haetaan kultareunaa, joskus vaikka vähän väkisinkin tai jos ihan oikeasti asiat ovat hirveän, hirveän huonosti, ainakin pahoitellaan ääneen sitä, että tuli valitettua.

Mihin tämä kaikki teeskentely ja kauhea liioittelu sitten johtaa? Rappioon tietysti, niin kuin amerikkalaisista yleisesti tiedetään.

Tai no enpä tiedä siitä rappiosta. Minähän kun en lähtökohtaisesti ole mitenkään kovin zen tyyppi. Enemmänkin sellainen suht. keskeinen roolihahmo näytelmässä "Miten äkäpussi kesytetään". Viime aikoina olen kuitenkin ollut  - myös läheistodistusten mukaan - suorastaan useinkin lähes kärsivällinen ja, jos näin isoa sanaa saa edes käyttää, onnellinen. Valokuvissakin hymyillyt niin, että se on herättänyt laajaa kummastusta (suomalaisissa piireissä).

Osittain se johtuu vastikäisestä hurahtamisesta joogaan. Siitä lisää toisen kerran!

Osittain on kiitettävä (!) tätä kollektiivista itsepetosta. Jos sitä kaiken aikaa hymyilee, juttelee positiivisia, kiittelee, kuulee kohteliaisuuksia eikä kuluta yhtään energiaa mistään nurkumiseen, aivoille tapahtuu kummia. Ne alkavat ihan oikeasti uskoa, että asiat ovat hyvin - vaikkeivät aina niin tasaisen hyvin olisikaan - ja että tässä ollaan suorastaan onnellisia.

Ja sitten, hups vain, onkin ihan tosi paljon tarmoa kaikenlaiseen muuhun. Kuten työhön, kymmenen tuntia päivässä (no minä en niin paljon tee, mutta monet tekevät). Tai hauskanpitoon, kuinka vain.

Feikatun onnellisuuden tilaa on vaikea saavuttaa yksin, mutta täällä koko sosiaalinen normisto - ainakin satunnaisten kohtaamisten, naapuruussuhteiden, työkaveruuksien ja tuttavuuksien - tasolla ylläpitää tällaista hyväntuulista kuplaa. Tiedän, että monet pitävät sitä teeskentelynä. Suomalaiset saattavat pitää jopa valehteluna.

I don´t mind. It makes me feel good.

Feel good -kuva voileipiä myyvän pikkuravintolan seinältä.

Pääsiäisen lepoa

Pitkäperjantai.

Pääsiäinen ei täällä katukuvassa tai arjessa juuri näy. Askartelukauppa ei ollut tipuja huleisillaan. Ruokakaupasta olisi kyllä löytynyt valmiiksi keitettyjä ja värjättyjä kananmunia. Kassalla aikakauslehden kannesta katseli Jeesus.

Tänään piti olla ihan työpäivä. Viime viikolla selvisi, että pienin on preschoolistaan lomalla. Se loma johtui aivan pääsiäisestä, lapsen preschool kun on kirkkomme yhteydessä ja sen ylläpitämä. Maanantaina toinen koululaisista kaivoi repustaan epämääräisen ja ehkä jo tovin aikaa mukana reissanneen lappusen, joka tiedotti - tai muistutti? - perjantaisesta opettajien koulutuspäivästä.

Kun vapaalla yllättäen olivatkin kaikki lapset, hoitopaikoissa oli hiukan järjestelemistä. Lopulta eilen illalla oli selvää, että lapset voivat mennä puolison työkaverin lastenhoitajan hoteisiin ja olla siellä koko päivän.

Asioilla olisi tapana järjestyä ilman mahdotonta säätämistäkin: tänä aamuna heräsin hiukan viiden jälkeen huonovointisena.

Vielä joulun aikaan kummastelin ympäristössä kumisevaa kaipuuta pyjamapäiviin, jotka vietetään kotosalla telkkarin ääressä, mahdollisimman jouten. Nyt oli tarve juuri sellaiselle. En tänään lähtisi katsomaan minkäänlaista esitystä, elokuvaa tai nähtävyyttä, vaikka kuinka houkuteltaisiin.

Uskon vakaasti lastenikin tarvitsevan nyt nimenomaan joutilaisuutta, tylsyyteen saakka. Arkipäivien leikkihetket ovat kutistuneet viime kuukausina olemattomiin. Pienemmät kyllä ihailtavan tehokkaasti käyttävät leikkiin jokaisen liikenevän minuutin, mutta niitä ei vain päivissä ole liiemmälti ollut.

Kouluuntuneen arjesta olen aidosti huolissani. Lapsen iltapäivähoidon opettaja ajattelee olevansa nimenomaan opettaja. Koulussa jo kuusi tuntia viettäneet ekaluokkalaiset saavat häneltä iltapäiviksi tehtäviä, tehtäviä ja kotitehtäviä. Kaikesta siitä hauskasta, mitä meille vanhemmille kerrottiin lasten tekevän, ei välillä näy jälkeäkään.

Viime viikolla lapselleni oli jopa annettu ylimääräisiä tehtäviä siksi aikaa, kun toiset menivät tanssitunnille - koska hän kielenoppijana niitä kuulemma tarvitsee. Ja me vanhemmat lähes vihaisina selitämme sekä opettajalle että tämän esimiehelle kerta toisensa jälkeen, ettemme tee kotona ainuttakaan ylimääräistä tehtävää ja että lapsen voisi sieltä oikeasta koulusta tulleiden läksyjen jälkeen antaa vaikka lueskella, piirrellä tai leikkiä.

Saman paikan taideopettaja tarjosi meille palvelujaan. Hän voisi ottaa mainitun lapsen yksityisopetukseen - tai vaikka kaikki lapsemme, jos niin haluaisimme. Lapselle olisi tarpeen opettaa "public speaking". Suomalaisittain ajateltuna tyttö käyttäytyy juuri niin kuin kuuluu, mutta täkäläiseen makuun hän on hiukan hiljainen eikä tuo itseään luokkahuoneessa esille. Vastaa kyllä, kun kysytään.

Yhtään meidän ei tarvinnut tätä miettiä: ainuttakaan ylimääräistä oppituntia ei lapsi tässä kohden tarvitse. Jos hän on kehittyäkseen reippaammaksi ja rohkeammaksi itsensä ilmaisijaksi, aika ja ympäristö varmasti tekevät tehtävänsä. Ja vaikkei kehittyisikään, hän on aivan ihana juuri sellaisena kuin on. Samaa viestiä tulee sieltä oikeasta koulusta, jossa sekä oma opettaja että lukemisen oppimista tukeva opettaja pitävät lapsen yleistä käytöstä miellyttävänä.

Pyrimme hiljalleen sellaiseen järjestykseen, jossa lasten hoitaja olisi, kuitenkin, tässä kotona. Hakisi lapset koulusta, auttaisi läksyissä ja antaisi heidän sitten olla. Ihan vain olla. Siis siinä tapauksessa, että minä syksyllä vielä olen töissä. Eihän siitäkään vielä mitään tiedä.

Päivä kerrallaan. Levollista pääsiäistä!