Suomella on unelma

Suomen kielessä on sanoja, joiden jotkut tutkijat arvelevat lainautuneen indoeurooppalaisesta kantakielestä kauan sitten, jossain Indus-joen varrella. Sellaiseksi sanaksi on sanottu mm. aurinkoa.

Jotkut, jotka ovat puhuneet sitä kieltä, josta on tullut meidän puhumamme kieli, ovat tulleet jostakin sieltä.

Joidenkin tutkijoiden mukaan tuhansia vuosia sitten niiden joukkoon, jotka asuivat alueilla, joita nykyisin pidämme Suomena, lähestulkoon vyöryi germaanisia vaikutteita. Yhteiselo muodostui tiiviiksi, sillä taas lainattiin sanoja. Sellaisia kuin äiti.

Joidenkin tutkijoiden mukaan mahdollisesti koko tai suurin osa nykyisin Venäjäksi katsottavaa aluetta on voinut kuulua suomalais-ugrilaisia kieliä puhuville kansoille osin jopa 1800-luvulle saakka.

Jotkut, jotka ovat puhuneet sitä kieltä, joka on ollut lähes täysin meidän puhumamme kieli, ovat tulleet jostakin sieltä.

Aina on ollut ryhmiä, joilla on ollut omat tapansa, tarinansa, uskomuksensa, käsityönsä - kulttuurinsa. Aina ihmiset ovat tulleet ja menneet, kohdanneet toisensa, muuttaneet, muuttuneet. On ollut ryhmiä, yhdessä ja erikseen - me ja nuo, ja nuo, joista on tullut osa meitä. Niin on ollut aina.

Ei ole yhtä ja ikuista suomen kieltä. Ei yhtä ja ikuista suomalaisuutta. Ei yhtä ja ikuista Suomea. Me emme enää mitenkään tunnistaisi sitä kieltä tai sitä kulttuuria, jonka Indus-joelta vaeltaneet tunsivat. Mutta ilman heitä ei olisi sitä todellisuutta, jonka tunnemme tänään.

Niin kuin on mahdotonta säilyttää muuttumattomana elävää kieltä, on mahdotonta säilyttää muuttumattomana elävää kulttuuria. Se, että käsitys meistä muuttuu - ja että käsitykset meidän tavoistamme, meidän käsitöistämme, meidän kielestämme; meihin kuuluvista, meihin kuuluvien ulkonäöstä, meihin kuuluvien uskomuksista, meihin kuuluvien koko kulttuurista muuttuvat - on edellytys sille, että mikään meiksi kutsuttava edes on olemassa.

Pelkäävä ei uskalla muuttua, pelkäävä takertuu vihaisena ja kouristuksenomaisesti menneeseen ja osin kuvitteelliseen tuttuun. Rohkaiskaamme pelkääviä, sillä niin kauan kuin aurinko nousee, on elävä todellisuutemme joka päivä hivenen verran uusi.

Pahan mielen puisto

Tervetuloa pahan mielen puistoon!

Voit ostaa ylihintaisen kausilippumme joko netistä tai myyntikassalta. Nettikauppa kaatuu ja myyntikassalle on pitkä jono. Pitkä jono on tosin myös asiakaspalveluun, jossa nettikaupasta ostettu lippu käydään vaihtamassa kaulanauhaan. Mutta nettikortilla pääsee suoraan metallinpaljastimeen, kun taas myyntikassalle jonottaneet jonottavat siinä kohdassa toistamiseen.

Kaulanauhan saatuasi pääset jonottamaan paahteessa laitteisiin. Jonotus voi parhaimmillaan kestää tunnin tai kaksikin. Jonotusalueiden ylle ei maisemallisista syistä ole asetettu varjoja. Pitkän jonotuksen päätteeksi saatat kuulla, ettet pääse laitteeseen, koska olet liian lyhyt / pitkä / yksin / kaksin. Ehdot laitteeseen pääsylle kerrotaan vasta jonotuksen jälkeen.

Tuntien jonotuksen jälkeen laiteajelu kestää minuutin, joskus kaksi. Kaupan päälle tulee useimmiten huono olo. Monien laiteajelujen jälkeen lapsesi itkevät. Joko, koska laite oli kamala tai koska laite oli ihana. He joko haluavat jonottaa siihen heti uudestaan tai tahtovat välittömästi lähteä kotiin.

Laiteajeluihin kyllästyttyäsi voit viettää aikaasi katsellen hätäisesti kokoon kyhättyjä ja amatöörimäisesti toteutettuja esityksiä, joissa tämän kesän kausityöskentelijät toikkaroivat myötähäpeää herättäen lavalla, sinänsä laadukkaisiin eläinhahmopukuihin puettuina. Katselualue sijaitsee jonojen tapaan porottavassa paahteessa, istumapaikkoja on varattu vain muutamille ja äänentoisto on tuuristasi riippuen säädetty joko aivan liian hiljaiselle tai jumalattoman kovalle.

Melutaso puistossa on kaiken kaikkiaan huumaava. Kotiin päästyäsi korvasi soivat ja vinkuvat useamman tunnin ajan. Ahkerat laitteissa kävijät huomaavat myös tilapäisen häiriön välikorvan toiminnassa, mikä herkimpien kohdalla johtaa pitkittyneeseen pahoinvointiin kotimatkalla tai kotona. Päivän tai kaksi jatkuvaa ärtyisyyttä, ylivilkkautta ja väsymystä esiintyy miltei poikkeuksetta kaikilla kävijöillä.

Taukopaikkoja puistossa on vähän, varjossa ei juuri ollenkaan. Varjopenkeille voi toki jonottaa. Se herättää kanssapuistoilijoissa ärtymystä. Penkeillä voi istuskella itkemässä väsymystään, kuuntelemassa lasten itkua, oksentamassa välipalaansa tai odottamassa tunnista toiseen laitteissa käyviä perheenjäseniä.

Väsyneet voivat virkistäytyä nauttimalla ylihintaisia virvokkeita, jotka voitot maksimoidaksemme olemme poikkeuksetta kyllästäneet nauttijalle epäterveellisillä, mutta halvoilla ainesosilla. Samaa linjaa vedämme myös ruokatarjoilussa. Hyvin kalliiseen hintaan tarjolla on epäterveellistä roskaruokaa kioskista toiseen, ravintoarvot ovat päin prinkkalaa ja kalorit kasautuvat pääosin rasvasta. Luukulle kuin luukulle saa jälleen jonottaa eikä vapaita pöytiä ruokailua varten ole kuin pari. Ruokailualue on roskainen, pöydät ketsupintahrimat ja ruokailijoiden yllä liitelee vaikuttava lokkiparvi kärkkymässä palasia, joita linnut rohkeasti myös riistävät suoraan etenkin vaunuikäisten lasten käsistä.

Tämän ikäisiä lapsia puistossa on pilvin pimein ja päivän aikana huomaat, että he hukkaavat vanhempansa tuon tuosta. Usein lapset puhuvat jotakin muuta kieltä kuin sinä eivätkä auttamisyrityksesi siksi saa aikaan paljon muuta kuin kauhua. Joskus voi tulla kyllä myös syytöksiä lapsen ryöstö- tai pahoinpitelyaikeista.

Siksi vieraille lapsille ei kannata puhua etenkään törkyisissä ja ruuhkaisissa WC-tiloissa, joita puistoon on piilotettu muutama.

Puiston erikoisuutena tarjoamme mahdollisuutta tutustua erilaisiin eksoottisiin eläimiin. Mitättömän pieneen häkkiin sullottu upea tiikeri kävelee ahdistuneena aluettaan nurkasta nurkkaan. Pesukarhu nököttää omassa kopissaan apaattisena ja alistuneena. Norsun kohdalla kovinkin kundi yleensä puhkeaa itkuun, kun opas innokkaasti kertoo sen taivaltaneen samaa vankilarinkiään jo neljäntoista vuoden ajan.

Kotiin lähtiessäsi voit poiketa vielä myymälässä, josta lapsesi vinkuvat saada ostaa kalliseen hintaan kaiken mahdollisen, mitä yksikään ihminen ei missään kuvitellussa elämässä voi tarvita. Käsittämättömän hintaiset tuotteet on huolellisesti valmistettu kestämään matka kaupan kassalta aina kilometrien päähän parkkipaikan laitaan pysäköidylle autollesi asti. Kun perävalosi näkyvät puiston portille, uusilta nukeilta tippuu pää ja valomiekan hohde himmenee. Kotimatkalla lapsesi itkevät, kunnes nukahtavat – tai oksentavat uudestaan.

Kesäjuttuja

Lasten kesä on tähän saakka ollut juuri sellainen kuin toivoinkin. He ovat käyneet usein uimassa, leikkineet puistoissa, syöneet jätskiä, leiponeet pullaa ja kinastelleet toistensa kanssa. 

Kiitos tästä kuuluu näille upeille nuorille, jotka ovat lasten kanssa kesää viettäneet ja edelleen viettävät. Nyt arkienkelin lähdettyä Suomeen sirkusta pyörittää reipastakin reippaampi nuorimies. Emme voisi olla tyytyväisempiä.

Kesäviikonloput ovat nuorten kanssa hujahtaneet monenlaisissa turistitouhuissa. Viime viikonloppuna veimme koko poppoon minivaellukselle laaksoa ympäröiville kukkuloille / vuorille. Kovin korkealle tai pitkälle ei menty, mutta  oli niin kivaa, että tahdotaan haikata taas pian uudestaan.

Ylös mäkeä! Virkeimmät ajavat tästä ylös pyörällä. Me kuljimme jalan - töin ja tuskin. Paahteessa mäen ankaruus korostuu.

Traililla. Tästä kuljetaan jalan, pyörin ja hevosin. Kuivaa on!

Näkymiä alas laaksoon.

Viikonloppupyrähdysten lisäksi tärkeitä luksushetkiä ovat tänä kesänä olleet lounaat yhdessä puolison kanssa. Muutaman kerran olemme kavunneet saman mäen ja aterioineet laella. Useammin kuitenkin päädymme eväslaatikoinemme johonkin puistoon.

Picnic-viltin päälle on varjossa puun alla ihana oikaista hetkeksi.

Hauskoja kesäpäiviä!

Vilkkilän kesäruuhka

Tiedoksi suvulle ja tuttaville: meidän kolmimakuuhuoneiseen taloon voi hyvin majoittua samanaikaisesti yhdeksän ihmistä. Testattiin!

Jos keittiöön / ruokailutilaan tulee hankittua se haaveilemani day bed / talonpoikaissohva (ehkä avattava?), parannamme vielä muutamalla pisteellä. Ei tarvitse kenenkään suunnitella menevänsä hotelliin. Jonkin verran huumorintajua tulee kyllä pakata mukaan. Talossa voi nimittäin esiintyä öistä elämää ja varhaisaamuisen metelin esiintyvyys on ihan varmaa.

Tätä suurta maata on kiertämässä pari suomalaisehkoa nuorta ja he sohvasurffailivat meillä yönseudun matkallaan sinne ja takaisin. Olivatpa ainakin yhden yön paremmassa turvassa kuin jossakin satunnaisessa, epämääräisessä ja edullisenpuoleisessa motellissa. Todella mukavia neitosia olivat ja olisi ollut mukava tutustua heihin paremminkin, mutta niin vain oli töihin aamulla lähdettävä. Neitoset olivat tehneet lujan yrityksen tuoda meille Fazerin suklaata kiitokseksi yösijasta. Suklaalla vain oli loppunut matkustusinto aivan kesken (ks. kuva).

Kaikki talomme nuoret tulivat keskenään sen verran tutuiksi, että vaihtelivat sosiaalisen median yhteystiedot ja hups, kansainvälinen lapsemme lähti sohvasurffareiden mukaan. Pari yötä kuulemma viettävät jossakin tiipiissä Yosemitessa. Tätä ei tosin tulisi kertoa kansainvälisen lapsen biologisille vanhemmille ennen kuin hän on palannut reissusta, sillä ymmärrettävästi Euroopasta katsoen voisi hiukan huolestuttaa se, että lapsi seikkailee amerikkalaisessa erämaassa juuri tapaamiensa ihmisten kanssa.

Mutta sellaisia - sosiaalisia, rohkeita ja tilaisuuksiin tarttuvaisia - lapsista saattaa tulla, kun ne kerran päästää maailmalle ja ne huomaavat siellä pärjäävänsä.

Arkienkelin ystävä tiedusteli talon täyteydestä kuullessaan, onko kesäperhe nyt aivan oikeasti supisuomalaista juurta vai virtaako perinnössä esimerkiksi reipas hulaus eteläamerikkalaista verta. Teiniintynyt oli ollut majoitussuunnitelmista hiukan tympääntynyt (ennen kuin tutustui sohvasurffareihin ja tykästyi heihin) ja hänelle Arkienkeli kertoi selittäneensä, että "sinun äitisi nyt vain tykkää majoitella ihmisiä". Kertoman mukaan teiniintyvä oli potkiskellut Arkienkelin patjaa huoneensa lattialla ja todennut kuivasti huomanneensa.

Tyynyt meiltä kyllä uhkasivat loppua kesken. Huomasin sen onneksi jo keskiviikkona, jolloin kerkesi vielä tehdä nettikauppaan tilauksen. Se toimitettiin kotiovelle varsin sopivasti pientä tovia ennen yöpyjien saapumista. Hyvät tyynyt muuten ovatkin. Seuraavaksi varmasti keskustellaan siitä, kenen sänkyyn ne nyt sijoitetaan.

Eipä sillä, seuraava kesälainaan tuleva nuori saadaan taloon jo ensi viikolla.

Eteläisen Kalifornian kuumuus otti lujille.

Koiramaisia juttuja

Koira on alkanut pyöriä ruoka-aikaan keittiön pöydän ympärillä ja alla. Pitkän aikaa se pelkäsi koko keittiötä. Edellisen asunnon keittiössä kauhistutti ahtaus: koira pelkää käytäviä. Uuden kodin keittiön keittiön lattia rapisee turhan jännittävästi koirankynsien alla. Mutta nyt ei näytä enää ahdistavan. Vaikka me emme, lapsetkaan, tietenkään anna koiralle herkkuja pöydästä, aterian jälkeen se saattaa joskus saada tähteistä herkkupalan - ja tämä näyttää riittävän koiramaisen käyttäytymisen herättämiseen.

Koira ihastui luihin, joita tajusimme sille jokunen aika sitten lelujen lisäksi kauppareissulla ostaa. Se kantelee luuta ylpeästi mukanaan, puolustaa murahdellen sille varaamaansa ympäristöä  - eli meidän sänkyämme - sänkyä petaavaa siivoojaa vastaan ja narskuttaa luun kateisiin kahdessa päivässä.

Uuden kodin avaruus ja takapiha ovat tehneet koiralle ihmeitä. Ilmeisesti entisen asunnon käytävät rajoittivat sen olemista enemmän kuin ymmärsimmekään. Uudessa kodissa opetamme koiraa hiljalleen käyttämään takaovessa olevaa lemmikkiluukkua. Se kulkee siitä kyllä, kun ihminen avaa räppänän valmiiksi, muttei itse ymmärrä tai uskalla luukkua auki työntää. Se on hiukan sääli, sillä koira rakastaa kesää ja takapihaa ja voisi siis naapurin koirien tapaan viettää siellä aikaa meidän poissa ollessammekin, kun vain hoksaisi luukun käytön.

Aamulla koiraa saa kyllä patistaa pihalle kerran jos toisenkin ja joskus se luikkii huomaamatta selkäni takaa sisälle ja jättää minut ulkoilemaan ihan keskenäni. Jos on pakko pissata, koira pitää takajalat kiveyksen päällä ja pistää vain etutassut nurmikolle varsin pitkin varpain. Nurmikkohan on kylmä ja kostea! Päivällä koira sitten makaa kiveyksellä auringossa letkeänä kuin lahna ja nauttii silminnähden. Ehkä se on puoliksi kissa.

Kuukausien kuluessa koira on oppinut uusia taitoja ja noudattamaan lempeitä komentoja. Ankaruudella ei tämän otuksen kanssa saavuta yhtään mitään. Selvästi koira itsekin kuitenkin tykkää siitä, että osaa istua pyydettäessä ja ymmärtää, kun sitä kutsutaan hyppäämään syliin. Tällä hetkellä harjoittelemme tassun antamista. Se on koirasta lähinnä hämmentävä viivytys sarjassa tapahtumia, jotka johtavat  joka-aamuisen aktiviteettilelun sisään kätketyn hammasharjaherkun saamiseen. Joka päivä harjoiteltua sivulla seuraamista tämä koira ei ehkä koskaan oivallakaan, mutta eipä sitä kai aivan kaikkea tarvitse (ainakaan, kun talutettava on vain noin neljän kilon painoinen).

Kun koira syksyllä oli muuttanut meille, olin ehkä aavistuksen huolissani siitä, ettemme olleet päätyneet hankkimaan höpsöä pentua, joka oikopäätä olisi rakastanut kaikkia ja kaikkea. Mutta yhteisen elomme aikana olen oppinut, että onkin odottamattoman palkitsevaa seurata, kuinka pelokas ja mahdollisesti huonosti pidetty koira eheytyy.

Koira on muuttunut ulkoisesti: se on vantterampi ja sen hampaat on hoidettu kuntoon. Sisäisen muutoksen myötä koira saanut itsevarmuutta ja ymmärtänyt turhaksi monia vanhoja pelkojaan. Lapset liikkuvat vilkkaasti, mutta koira tietää jo, että ne ovat silti aivan jees - ja että ne juuri vilkkautensa vuoksi leikkivät koiran kanssa mielellään takapihalla juoksu- ja palloleikkejä aivan joka päivä.

Kärsivällisyyttä, aikaa ja johdonmukaista lämmintä kohtelua se on edellyttänyt, mutta jokin aika sitten aloin kotiinpalaamisen ratkiriemukkaissa tunnelmissa saada käsilleni pieniä koiranpusuja. Aamuisin sängyssämme on alkanut makoilla niin rento kaveri, että sen massuakin on saanut rapsuttaa. Koira on ehkä ensimmäistä kertaa ikinä oivaltanut, että sellainen voi olla kivaa.

Olemme alkaneet pohtia, tuleeko meille toinen koira. Haluaisin nuoren ja pöhkön, oikein koheltavan Hessu Hopo -tapauksen tämän kaveriksi, sillä arvelen, että sellainen seura voisi rentouttaa koiraa entisestään. Ehkä ne yhdessä oppisivat myös tekemään koiramaisia tempauksia, joista me ihmiset joskus saisimme aihetta lempeästi toruskella? Toisaalta voisihan koiran olla oikein hyvä myös näin, kun se saa ihmistensä kaiken huomion itselleen.

Eräänä viikonloppuna jopa kävimme shelterissä katsomassa erästä pientä koiraa. Otimme tämän meillä jo olevan koiramme mukaan tutustumishetkeen, sillä eläinten keskinäinen kemia nyt tietysti on varsin olennainen asia tällaista seikkaa pohdittaessa. Eläinsuoja oli se sama, josta koira meille aikoinaan muutti - ja sehän muuten tiesi ja tunsi paikan aivan tarkkaan edelleen. Käynnin aikana koira oli hermostunut ja vielä kotona silminnähden järkyttynyt. Se istui pitkän aikaa takapihalla sylissäni aivan hiljaa ja halusi kaikin tavoin vakuuttua siitä, että me olemme sen ihmiset ja tämä sen koti. Shelter on kaikin puolin hyvä ja siellä eläimiä hoidetaan lämmöllä ja ammattitaidolla - mutta kodin veroinen se ei tietenkään ole kenellekään.

Pikkukoira, johon tutustuimme, oli kaikesta päättäen kokenut varsin kovia. Me jouduimme raskain mielin toteamaan, ettei meillä tässä kohden riitä taitoa ja aikaa sen luottamuksen voittamiseksi. Olen silloin tällöin seuraillut shelterin nettisivuja ja toivonut, että sille löytyisi koti, mutta vielä se tätä kirjoittaessanni näyttää odottavan jotakuta, joka koiran hakiessaan saa kotiinsa arvaamattoman aarteen. Elleivät kaikki koirat aivan täyspäisiä ja -sydämisiä eläinsuojeluyhdistyksistä muuttaessaan olekaan, niin ihan koiramaisiksi koiriksi rakastettavissa taitavat kuitenkin usein olla.

Päiväunet kesäpihalla.

Happamia, sano

Sosiaalisen median kuvastoni on ollut jo useamman päivän täynnä hempeitä järvenrantakuvia, kokkoja, yötöntä yötä ja kukkakimppuja. Juhannus on toista kertaakin varsin haikea juhla katsella näin kaukaa. Mökkimaisemia tihrustellessa tulee ulkosuomalaiselle kova hinku itikoiden syötiksi.

Vastapainoksi päätin olla vähän happamalla päällä. Kuuntelin töiden lomassa suomalaista poppia ja totesin, etten tykkää siitäkään. Niin kuin alta voi lukea.

Iloista juhannuksen aikaa!

**********

Pidän suomalaisesta musiikista. En niin paljon, että olisin sitä kuullakseni jaksanut Suomessakaan kuunnella suomipoppikanavan levottomia juttuja, mutta on minulla selvät suosikkini.

Kalifornianvuoden aikana suomalaista musiikkia on kuitenkin tullut kuunneltua tosi vähän. Olemme ihan tippuneet kelkasta uutuuksien ja suurimpien hittien suhteen. 

Jouluna yritin. Olin yksin kotona paketoimassa lahjoja ja etsin tietokoneelta Jouluradion. Tunnin päästä oli annettava periksi ja haettava amerikkalaiset jinglebellssit takaisin peliin. Ei sitä itkua rahanpuutteesta, murheesta ja vaivasta jaksanut joulun alla sulattaa.

Peruspoppikin tuntuu nykyään vaikuttavan mielialaani samoin. Kun perjantai-iltana aloittaa suomalaisen kevytmusiikin maratonin, niin lauantaina puoleen päivää mennessä on jo ihan täysitkussa koti-ikävästä ja siitä, kuinka auttamattoman heikko on syntymättömien lastenlasten suomen kielen taito. Kokeiltu on.

Isänmaan poppia on siis annosteltava ulkosuomalaiseen elämään varoen. Niin kuin esimerkiksi eilen, kun sattumalta löysin jo viime syksynä julkaistun kipaleen. Siinä kaksi taitavaa suosikkilaulajaani duettona murehtivat laman alta reissutyöläiseksi päätyneen ihmisen kohtaloa. Ihmistä muisteluttaa aika, jolloin kotona puolison kanssa lempi leiskui ja peitto heilui. Mutta nyt on vain ne työt. Kaksi kuuntelua minun sielunmaisemani sitä kesti.

Puoliso luonnehti biisiä hauskaksi, kun hänellekin linkin laitoin, mutta hauskahan se kipale nyt ei ollut millään tapaa. Hieno ehkä. Hyvin tehty. Taidokas. Ei siinä, mutta masentava kuin fan.

Sopi tietysti sanoitukseltaan näihin päiviini kuin nenä päähän, mutta olisin minä silti siihen biisiin kaivannut jotain iloa tai kultareunaa. Vaikka kotiinpaluuta.

Toisaalta elämä lähes arktisella alueella on toki kovaa ja alueellisen kulttuurin pitääkin heijastella oman alueen tuntoja, jotta olisi ihmisille merkityksellistä. Se on niin kuin viimeisimmän kauden maajusseissa sen kuusamolaisen tytön kaveri tokaisi: täällä on pitkä ja pimeä talvi, täällä ei mikään downshiftailija pärjää. 

Taikka tyhjännauraja.

Palanen lomatonta kesää

Laskeskelin illalla muutaman viimeisimmän viikon työtunteja. Olihan noita. Arkienkelillä on kyllä vielä enemmän, hän kun hoitaa lapset myös työmatkojen ajan ja silloin, kun puoliso etukäteen (minua) varoittamatta kidnappaa vaimon torstai-iltana kahdenkeskiselle piknikille.

Pidin kuitenkin kaksipäiväisen viikonlopun ja se tuntui syntiseltä. Ja pitkältä. Mitä kaikkea sitä oikeasti ehtikään tehdä! Muun muassa vietiin kuukaudeksi luoksemme käymään tullut kansainvälinen lapsi naapurikaupunkiin maan suurimmaksi mainostetulle kirpputorille (tai ehkä hän vei meidät, koska hän sinne alunpitäen tahtoi ja minä en ennestään koko paikasta mitään tiennyt).

Kirpparilla oli kuuma. Samanlaisia juttuja myytiin kojusta toiseen. Osa tavaroista näytti siltä, että ne olivat juuri tippuneet ohiajaneesta rekasta. Emme ostaneet sekalaista elektroniikkaa maasta maton päältä emmekä kahta takuulaadukasta kenkäparia vitosella. Mutta barbien keittiö, mekko ja kesähattuja sieltä ainakin tarttui mukaan. Ja jotkut vaaleanpunaiset kengät jostain toisesta kojusta ja ne teinintekeleen lappuhaalarishortsit. Lopulta piti sanoa kansainväliselle lapselle, että hänen syytään kun täällä ollaan, osta ny sääki jottai!

Ruokatorin puolelta hankitut kaktuksenosat odottavat jääkaapissa, että joku keksisi, mitä niillä tehdään. Ihan hirveä kiire ei inspiraatiolla ole, kun koko muu joukkue matkaa pitkin eteläistä Kaliforniaa ja me vain koiran ja omia menojaan menevän Arkienkelin kanssa pidetään kotia yllä.

Puoliso, kansainvälinen lapsi ja tyttäret ratsaavat muutaman huvipuiston. Sen isonkin. Sen just. Ja sitten menevät vähän L.A:hin ja sen sellaista. Ja seikkailevat autojen kanssa, se oma kun kuulemma jo menomatkalla tahtoi kesken kaiken jäädä jonnekin huoltoon.

En ihan hirveästi ole huvipuistoihminen, joten ei haittaa, etten päässyt mukaan. Saanpahan tehdä rauhassa ja vailla perheenäidin perussyyllisyyttä töitäni, sen 11 tuntia päivässä. Paitsi että varmaan vain kymmenen, koskapa en ehkä jaksa kertaakaan mennä puoli kahdeksaksi, kun ei ole pakko pakoilla moottoriteiden ruuhkia.

Mutta onhan täällä talossa nyt aika hiljaista. Ei millään meinaa keksiä, mitä iltaisin tekisi - tunteja tuntuu olevan niin monta. Yöllä ei tahdo uni tulla eikä pysyä. Koira nyt onneksi pitää pimeinäkin tunteina uskollisesti seuraa. Siis kiipeilee päälläni, etsii ehkä mahdollisimman lämmintä kohtaa.

Oli sykähdyttävää kuulla lounastunnilla puhelimesta pieniä, iloisia ääniä. Olivat olleet siellä ja tuolla ja nyt menossa sinne ja tänne, heippa! Mietin, että työlle omistautuminen on ihan ahterista. Taitaisin sittenkin olla mieluummin vaikka huvipuistossa.