Kotipesässä

Kolmatta päivää sairastava pienimmäinen nukkuu vieressäni olohuoneeseen avatulla sohvasängyllä. Hänen jaloissaan nukkuu koira, nyt kunnioittavasti hiukan kauemmas siirtyneenä. Koko aamun koira koetti lohduttaa pienintä ja toisen myötätuntoa ymmärtämätöntä lasta harmitti, että hänen jalkojensa päälle asetuttiin.

Ulkoa kaikuu kova ratatatatatam epätasaisella rytmillä. Siellä kunnostetaan jollain tavoin uima-allasta. Tai rakennetaan siihen jotakin uutta? Toissapäivänä se näytti hot tubilta. Eilen reikiä oli jo epäilyttävän monta. Infoa työn laadusta tai kestosta ei ole asukkaille tullut.

Suomalaiset sukulaiset saapuivat eilen. Kävelivät huoltomiehen avoimeksi jättämästä ovesta sisälle noin vain! Nyt he ovat tutustumassa maahan, päiväretkellä jossakin täällä. Kun ratatatatam hetkeksi taukoaa, kuuluu vain näppäimistön ääni, on poikkeuksellisen hiljaista.

Se, että suomalaiset sukulaiset ovat täällä, on tosi, tosi kivaa. Samalla se on myös aivan kummallista. Kotimaa ja tämä maa ovat olleet mielessäni kaksi erillistä todellisuutta. Olemme kuulleet tapahtumista siellä, mutta emme ole voineet mihinkään osallistua. Jotkut siellä ovat kuulleet elämästämme täällä, mutta osallisuus jää siinäkin ohueksi. Ja nyt yhtäkkiä nämä tutut ihmiset ovat siirtyneet todellisuudesta toiseen!

Teiniintyvä on erityisen innoissaan sukulaisleidistä, jonka kanssa hän kokee voivansa tehdä tyttöjen juttuja. Eilen lakkailtiin kynsiä ja meikkailtiin. "Voidaan kaksi viikkoa elää niin kuin naiset!" teiniintyvä julisti. Lapsi alkaa selvästi tehdä pesäeroa äitiinsä, joka on - hänen armottoman arvionsa mukaan - täysin tyylitajuton eikä, käsittämätöntä kyllä, edes tippaakaan huolissaan siitä.

Kipeän lapsen ympärille kietoutuva arkinen pesä tuntuu tänään todella ahtaalta. Koirakin pääsee ulos vain lähimmille luonnonlaikuille. Puolison kanssa sumplitaan auton siirtoa edestakaisin, jotta koululaiset saadaan haettua. Luullakseni saisin hätäapua lapsen luokkakaverin äidiltä, mutta teiniintyvän nilkan vuoksi lapsia ei voi kävelyttää koululta kenenkään kanssa (ja itsekseen kulkeminen on mahdotonta ajatuksenakin).

Onneksi Suomesta tulleet ovat täynnä seikkailua ja suunnitelmia, me saamme majapaikan tarjoajina itsellemme ilon ilman vähäistäkään vaivannäköä. Toivottavasti viikonloppuna ehditään ja voidaan kuitenkin tehdä jotakin myös yhdessä. Sitä ennen he saavat katsella maailmaa vähän kuin puolestammekin.