Pistäytyminen Yosemitessa

Perjantaina pikkuneiti oli sen verran kunnossa, että uskalsimme lähteä tien päälle. Alkuperäisen suunnitelman mukaan olisimme ajaneet vasta lauantaina. Puoliso kuitenkin löysi perjantaina iltapäivällä lemmikkiystävällisen motellin, jonne koira sai lähteä mukaan. Lähdöstä tuli aika haipakkaa. 

Meidän piti olla perillä jokseenkin järkevään aikaan. Kun tuttuun tapaan sitten sujahdimme ohi jostakin olennaisesta käännöksestä ja päädyimme jälleen ajelemaan pimeitä pikkuteitä, oli italialaisravintolan sulkeutumisaikaan lopulta vain vartti, kun istahdimme pöytään. Meitä palveltiin silti iloisesti ja kiireettömästi. Kaksi lasta yritti urheasti pistellä maailman suurinta pitsaa, nuorin koetti kovasti olla nukkumatta lautasensa päällä. Jälkiruokalistan lupaama gluteeniton suklaakakku jäi harmittavasti odottamaan seuraavaa kertaa.

Äkkilähtö perjantaina osoittautui kaikin puolin hyväksi ratkaisuksi. Ajamista oli näinkin aivan riittämiin ja nyt lapsille jäi kuitenkin sunnuntai aikaa toipua, ennen kuin tänään oli taas jaksettava kouluun. 

Varsin mielelläni olisin kyllä jatkanut autoilua eteenpäin suomalaisten läheisten kanssa. Kun me käännyimme kohti kotia, he suunnittelivat katsastavansa Yosemitea vielä vähän lisää ja jatkavansa matkaa Death Valleyyn.

Menomatkan maisemia.

Yön vietimme Jamestownissa ja aamulla suuntasimme etsimään aamiaista hyvin viehättävään Sonoraan. Tämän talon kuvasin aamukävelyllä koiran kanssa.

Kävellessäni puoliso tilaili minullekin hashbrownia, kananmunia sunny side up ja pekonia. Lapset söivät pancakeseja, tietysti.

Sonorasta oli vielä puolentoista tunnin matka Yosemite Visitor Centeriin. Matka kulki upeiden maisemien halki.

Osa maisemista piti kuvata auton ikkunasta, tässäkin oli alla mutkainen vuoristotie, jossa ei pysähtymispaikkaa ollut. Mennessä näkyi kylttejä, joissa kehotettiin sammuttamaan auton ilmastointi. Korkeassa nousussa sen päällä pitäminen voisi tuottaa ongelmia. Ilmoitustauluilla näkyi tekstejä, joissa kehotettiin kaikin puolin pitämään hyvää huolta kulkuneuvon kunnosta. Alueen viimeviikkoisen maastopalon arveltiin syttyneen auton tuottamasta kipinästä. Kun maasto on täysin kuivaa, yksi kipinä riittää. Ja toden totta, paluumatkalla näimme itsekin peräkärryä vetäneen auton, jonka alla sinkoili kipinöitä. Maastoon ne eivät onneksi osuneet.

Halusimme nähdä ainakin vesiputouksen...

...mutta loppukesästä ja alkusyksystä sekä kolme vuotta kestäneen kuivuuden aikaan voi käydä niin, ettei vesiputouksessa ole vettä pisaraakaan. Putouksesta alkava kuohuva koski oli sekin tässä kohden rutikuiva. Tullessa olimme tien varrella nähneet sentään pienen puron verran virtausta. Puoliso muisteli edellisen kerran vuosia sitten käydessään nähneensä siinä koskenlaskua. Nyt vettä ei todella ollut laskettavaksi asti. Vesi oli ehkä peräisin Upper Fallsilta, jonne emme edes lähteneet yrittämään: sinne kulkua kuvataan vaativaksi, kun taas Lower Falls oli jonkun sivuston mukaan fall-out-of-your-car -nähtävyys. Varsin sopiva siis lapsiperheille.

Mennessä puoliso kysyi, ottaako hän samantien lipun, jolla pääsemme puistoon vuoden ajan lisämaksuitta. Olisi ehkä pitänyt suostua. Tuolla on niin paljon nähtävää, että haluan sinne pian uudelleen!