"Amerikkalaisena olen tottunut maksamaan kaikesta." Luultavasti luin tämän lauseen jostakin seuraamastani blogista. Täällä arkista elämää leimaa julkisen sektorin hentoisuus ja yksityisen sektorin painavuus. Vapaaehtoistoiminta ja kaikenlainen lahjoittaminen kuuluu arkiseen elämään ihan toisella tavalla kuin Suomessa, jossa kärsivän ohi on huolestuttavasti opittu kävelemään, kun "joku toinen" tai vahva yhteiskunta hoitaa.
Huomasin muutamia viikkoja sitten, että netistä löytyy useampikin sivusto, joilla kerrotaan kotikaupungissamme ja lähialueilla avoinna olevista vapaaehtoistehtävistä. Minä päivänä hyvänsä vaihtoehtoja löytyy satoja ja alat vaihtelevat laidasta laitaan. Voi edistää terveyttä, ympäristönsuojelua tai koulutusta, auttaa vanhuksia, lapsia tai eläimiä. Voi tehdä sydämen hyvyydestä tai vuosien koulutusta hyödyntääkseen.
Ellei ole aikaa toimia, voi antaa myös rahaa. Oikeastaan pikkurahan syytäminen sinne tänne tuntuu miltei olevan yhtä olennaista hyvää käytöstä kuin kuulumisten kyseleminen.
Ellei ole aikaa toimia, voi antaa myös rahaa. Oikeastaan pikkurahan syytäminen sinne tänne tuntuu miltei olevan yhtä olennaista hyvää käytöstä kuin kuulumisten kyseleminen.
Yhtenä iltana asunnottomien edustaja seisoi ovemme takana. Tänään puoliso kertoi saaneensa sähköpostiin vetoomuksen köyhien lasten auttamisesta. Nälkäiset lapset katselivat suurin silmin pöydälle asetetusta brosyyristä, kun ruokailimme ravintolassa. Ympäristöjärjestön feissarit päivystivät farmer's marketilla, eläinsuojelujärjestö tuli esittäytymään puolison työpaikalle. Kirkko osallistuu talojen kunnostamiseen vähävaraisille perheille ja meidän kaikkien kuuluisi osallistua ylläpitotöihin kirkon tontilla.
Tätä kirjoittaessani lapset ja puoliso ovat koululla kävelytapahtumassa. Kävelyn oheen on järjestetty myyjäiset, arpajaiset ja hiljainen huutokauppa. Tällä kaikella kerätään varoja koulun toimintaan. Koululta on tullut viikkokaupalla sähköposteja: varatkaa aikaa, tuokaa lompakkonne ja shekkivihkonne, muistakaa ostaa, kaikki on lasten hyväksi!
En ole vieläkään aivan varma, kuinka lasten kävely liittyy varainhankkimiseen. Luultavasti maksamme jälkikäteen jokaisesta kierroksesta, jonka lapset nyt taapertavat superhelteisellä kentällä, vaikka mieluummin soisin, etteivät kävelisi lainkaan. Äsken kännykän sääohjelma mittasi 39 celciusastetta.
Autolla ajaessani tykkään kuunnella ilmeisesti suunnilleen koko maassa kuuluvaa yleiskristillistä radiokanavaa. Se mainostaa olevansa positiivinen ja kannustava, yleensä sen sellaiseksi koenkin. Puhetta on vähän, tuputusta ei ollenkaan, mutta kevyttä kristillistä poppia sen sijaan piisaa. (Koetin joskus Suomessakin kuunnella kristillistä kanavaa, mutta en vain oikeasti jaksa yksisilmäisyyttä enkä kovin monia virsiäkään.)
Nyt tuo paikallinen radiokanava kerää varoja toimintaansa. Se kertoi, ettei taustalla ole yhtään suurta organisaatiota, mikä on tietysti hyvä asia: kukaan ei sanele, mitä aalloilla puhutaan. Toisaalta se kuitenkin tarkoittaa, että suuri osa varoista kerätään ihan tavallisten kuuntelijoiden lahjoituksina. Ja nyt niitä siis tarvitaan.
Ensimmäiset keruupäivät olivat ihan jees. Musiikin lomassa aina välillä muistutettiin, että kaikesta vähästäkin oltaisiin kiitollisia. Eilen musiikki oli jo aika vähissä ja sen sijaan käynnissä oli jonkinlainen puhelinstudio, jossa ihmisiä kannustettiin ryhtymään kuukausilahjoittajiksi 40 dollarin panostuksella. Sillä rahalla tuli lahjoittaneeksi myös lämpimän takin sitä tarvitsevalle lapselle.
Tätä kirjoittaessani lapset ja puoliso ovat koululla kävelytapahtumassa. Kävelyn oheen on järjestetty myyjäiset, arpajaiset ja hiljainen huutokauppa. Tällä kaikella kerätään varoja koulun toimintaan. Koululta on tullut viikkokaupalla sähköposteja: varatkaa aikaa, tuokaa lompakkonne ja shekkivihkonne, muistakaa ostaa, kaikki on lasten hyväksi!
En ole vieläkään aivan varma, kuinka lasten kävely liittyy varainhankkimiseen. Luultavasti maksamme jälkikäteen jokaisesta kierroksesta, jonka lapset nyt taapertavat superhelteisellä kentällä, vaikka mieluummin soisin, etteivät kävelisi lainkaan. Äsken kännykän sääohjelma mittasi 39 celciusastetta.
Autolla ajaessani tykkään kuunnella ilmeisesti suunnilleen koko maassa kuuluvaa yleiskristillistä radiokanavaa. Se mainostaa olevansa positiivinen ja kannustava, yleensä sen sellaiseksi koenkin. Puhetta on vähän, tuputusta ei ollenkaan, mutta kevyttä kristillistä poppia sen sijaan piisaa. (Koetin joskus Suomessakin kuunnella kristillistä kanavaa, mutta en vain oikeasti jaksa yksisilmäisyyttä enkä kovin monia virsiäkään.)
Nyt tuo paikallinen radiokanava kerää varoja toimintaansa. Se kertoi, ettei taustalla ole yhtään suurta organisaatiota, mikä on tietysti hyvä asia: kukaan ei sanele, mitä aalloilla puhutaan. Toisaalta se kuitenkin tarkoittaa, että suuri osa varoista kerätään ihan tavallisten kuuntelijoiden lahjoituksina. Ja nyt niitä siis tarvitaan.
Ensimmäiset keruupäivät olivat ihan jees. Musiikin lomassa aina välillä muistutettiin, että kaikesta vähästäkin oltaisiin kiitollisia. Eilen musiikki oli jo aika vähissä ja sen sijaan käynnissä oli jonkinlainen puhelinstudio, jossa ihmisiä kannustettiin ryhtymään kuukausilahjoittajiksi 40 dollarin panostuksella. Sillä rahalla tuli lahjoittaneeksi myös lämpimän takin sitä tarvitsevalle lapselle.
Käsittääkseni kuulijoilta tuli ehdotus 20 + 20 -lahjoituksesta, jossa yksi lahjoittaja sitoutui yhteen, toinen toiseen osaan. Tämän jälkeen kuultiin suloinen tarina päiväkoti-ikäisestä, joka halusi jatkossakin kuunnella kanavaa, jota oli koko ikänsä kuunnellut ja kannusti näin vanhempansa lahjoittajiksi.
Tänään minun oli kuitenkin jo vaihdettava kanavaa autoilun ajaksi. Keskustelun sankariksi oli noussut yksinhuoltajaäiti, joka kamppaili saadakseen lapsensa college-maksut hoidettua, mutta halusi silti tukea radiokanavaa. Hän otti uskonloikan ja sitoutui kymmeneen dollariin kuukaudessa - vakuuttuneena siitä, että Jumala auttaisi häntä joka kuukausi tuon summan toimittamaan.
Yök. Jos yksinhuoltajaäideiltä aletaan viedä kymppejä, joita heillä ei ole, haluaisin vähintäänkin firman tilinpäätöksen nettisivuille kaikkien nähtäväksi. Olisi hyvä tietää, että sitä vaivalla kokoon raavittua kymppiä ei käytetä kanavan viikkopalaverin donitseihin tai, mikä vielä irvokkaampaa, lahjoittajaa luultavasti merkittävästi kovemmilla liksoilla elelevien henkilöiden palkkoihin.
Kirjoittaessani lapset ovat tulleet kävelytapahtumastaan onnellisina siitä, kuinka hauskaa heillä oli kavereidensa kanssa ja kuinka he saattoivat olla yhdessä tekemässä jotakin koulunsa hyväksi. Puoliso sanoo, että muutaman kierroksen aikana kuumuus ei ehtinyt haitata pahasti, kun lapsia kävelytettiin käytännössä juomapisteeltä seuraavalle.
Tänään minun oli kuitenkin jo vaihdettava kanavaa autoilun ajaksi. Keskustelun sankariksi oli noussut yksinhuoltajaäiti, joka kamppaili saadakseen lapsensa college-maksut hoidettua, mutta halusi silti tukea radiokanavaa. Hän otti uskonloikan ja sitoutui kymmeneen dollariin kuukaudessa - vakuuttuneena siitä, että Jumala auttaisi häntä joka kuukausi tuon summan toimittamaan.
Yök. Jos yksinhuoltajaäideiltä aletaan viedä kymppejä, joita heillä ei ole, haluaisin vähintäänkin firman tilinpäätöksen nettisivuille kaikkien nähtäväksi. Olisi hyvä tietää, että sitä vaivalla kokoon raavittua kymppiä ei käytetä kanavan viikkopalaverin donitseihin tai, mikä vielä irvokkaampaa, lahjoittajaa luultavasti merkittävästi kovemmilla liksoilla elelevien henkilöiden palkkoihin.
Kirjoittaessani lapset ovat tulleet kävelytapahtumastaan onnellisina siitä, kuinka hauskaa heillä oli kavereidensa kanssa ja kuinka he saattoivat olla yhdessä tekemässä jotakin koulunsa hyväksi. Puoliso sanoo, että muutaman kierroksen aikana kuumuus ei ehtinyt haitata pahasti, kun lapsia kävelytettiin käytännössä juomapisteeltä seuraavalle.
Yhteiset ponnistukset luovat yhteisöllisyyttä ja hyvää mieltä. On aivan loistavaa, että ihmiset oppivat pienestä pitäen kantamaan vastuuta toisistaan ja yhteisöstään. Täällä silminnähden pahoinvoivan ihmisen ohi ei kävellä. Pientä maalaisjärjen hitua toisinaan kuitenkin kaipaan.
Mielenkiintoinen postaus! Kaikella on puolensa ja suomalainen yhteiskunta, jossa valtio auttaa ja tukee, on osittain opettanut ihmiset siihen, ettei muita tarvitse auttaa. Turkkilainen epa-arvoinen yhteiskunta on taas opettanut ihmiset siihen, etta meita on monen kerroksen vakea, köyhia ja rikkaita, nain on aina ollut ja tulee olemaan. Lahjoituksia taallakin pyydetaan avoimesti, viimeeksi tytön tarhalta.
VastaaPoistaOlen samaa mieltä kanssasi, Petra. Valtiolla ja sen rakenteilla taitaa olla yllättävänkin suuri vaikutus siihen, kuinka ihmiset elävät elämäänsä ja millaisia jokapäiväisiä ratkaisuja he tekevät toimiessaan yhdessä toistensa kanssa.
VastaaPoista