Se mitä en sano

Yksi tuttu ihminen pyysi, että olisin hiljaa. Oikeastaan se oli vihje. Mutta naisten kesken on tapana lukea rivien välitkin. Asia tuli siis ihan selväksi: eikö elämässäni oikeasti ole mitään muuta? Enkö edes joskus voisi olla hiljaa siitä, että olen sairas ja kipeä?

Olen ollut kiukkuinen kolme päivää. Ne samat päivät olen potenut migreeniä.

Päänsärkyä edelsi käynti ensiavussa. Sinne mentiin tällä kerralla ensihoitajien kanssa, sillä oireet olivat kotona sitä luokkaa, että pyysin miestä hankkimaan apua. Ensihoitajat - en minä itse - olivat tilannetta tarkisteltuaan sitä mieltä, että rouvan on syytä lähteä mukaan. Vointi koheni muutaman tunnin testien, tarkkailun ja tarkistusten jälkeen. Oireet olivat kuitenkin todellisia, mitattavia ja hiukan pelottaviakin. Ne saattavat kuulua vanhojen sairauksieni kirjoon tai olla jotain muuta, uutta. Tämän kokemuksen koetin tutulle ihmiselle kertoa.

Kroonisesti kipeistä ihmisistä jokainen tietää sen, miltä tuntuu, kun toiset mitätöivät, vähättelevät eivätkä kuuntele. "Joko sä taas kävit lääkärissä / podet jotain kipua / otit lääkkeen / valitat?" Ajatella. Että pysyvästi sairas kehtaakin. "Sun pitäisi vain piristyä / ajatella jotain muuta / liikkua vähän enemmän / koettaa tätä ihmelääkettä." Luuletko oikeasti, etten jo yrittänyt tuota kaikkea?

Kukaan ei juokse lääkärissä huvikseen. Tuskin kukaan säälisirkuksen vuoksi tekee itselleen sitä, mitä krooninen vaiva ihmiselle tekee. Kipukroonikot pääsääntöisesti eivät ole laiskoja, itsekeskeisiä, hulluja, huomionhakuisia tai hypokondrikkoja. Muutaman vertaisryhmän perusteella väitän tietäväni, että suurin osa heistä - meistä - on tavallisia ihmisiä. Ihmisiä, jotka taistelevat joka päivä omaa hiljaista taisteluaan näyttääkseen kohtuullisen normaaleilta, elääkseen osapuilleen kuten haaveilivat ja suorittaakseen edes osan velvollisuuksistaan.

Huonona päivänä kipu on silti tauotonta. Kun kipu alkaa näkyä tai kuulua, se on jo sietämätöntä tai esimerkiksi rajoittaa merkittävästi jonkin nivelen liikerataa. Siihen asti siitä ollaan hiljaa.

Tänään menin taas lääkäriin. Menin taas laboratorioon. Odotan taas lähetettä. Uudessa maassa ja uudessa elämänvaiheessa tekisin mielelläni niin paljon muutakin kuin oppisin ulkoa lääkärikeskuksen käytävät. Se, että sinä, tuttu ihminen, kyllästyneenä kysyt, mitä muuta minulle kuuluu, on yksinkertaisesti loukkaavaa. Ikään kuin olisin valinnut tämän itse. Ikään kuin se ei olisi jotain, jonka kaikin voimin koetan joka päivä ohittaa.