Tämän kupletin juoni tiivistettynä:

näkökulmasta riippuen
joko suomenamerikkalainen
tai amerikansuomalainen mies,
suomalainen vaimo,
kolme tytärtä,
kalifornialainen löytökoira
ja vasta alkaneita seikkailuja
Yhdysvaltojen länsirannikolla.


tiistai 7. lokakuuta 2014

Ruuhkavuosien mahdottomuudesta

Mainio Sari Helin, "huono äiti", jonka jutuista tykkään kovasti, kirjoitti muutama päivä sitten blogissaan ruuhkavuosien mahdottomuudesta ja sai mm. YLEn uutisoimaan asiasta. Blogiteksti on nähdäkseni kannanotto laajempaan yhteiskunnalliseen keskusteluun naisista, naisten asemasta, perheistä, perheiden tukemisesta ja työllisyydestä. Tämä keskustelu tuntuu ajankohtaisin painotuksin elävän Suomessa vuodesta toiseen. Tällä hetkellä sitä ylläpitää mm. tilastollinen havainto naisten työllisyyden heikkenemisestä.

Täältä katsoen suomalaisia keskusteluja on muuten kiva seurata. Joskus ne tosin ärsyttävät, harmittavat tai surettavat - kuten viikkokaupalla iltapäivälehden nettisivulla vellonut keskustelu siitä, mikä itse kutakin toisissa kaupan tilassa liikkuvissa ihmisissä ottaa päähän. Ehkä en vielä ole kyllin sisällä tässä kulttuurissa nähdäkseni paikallista keskustelua tämän mittakaavan aiheista. Tai ehkä Suomen suhteellinen pienuus antaa yhteiselle keskustelulle aivan erilaisen areenan kuin suuressa maassa koskaan.

Helinin ajatuksen tulkitsen nyt kuitenkin olleen, että Suomessa asuvissa perheissä lastenhoito vaatii niin paljon, että tietynikäisistä naisista tuntuu todella houkuttelevalta jättäytyä pois työelämästä, jos siihen vain on mahdollisuus. Näin käy etenkin, jos naisen huomiota ja huolenpitoa kaipaavat myös ikääntyvät vanhemmat. Helin varmaan tietoisesti kärjistää, kun sanoo ruuhkavuosien haasteiden tekevän töissäkäynnistä mahdotonta.

Ymmärrän oikein hyvin arjen, jota Helin kuvaa. Olen elänyt Suomessa äitinä ja/tai kasvattavan aikuisen vastuuta kantavana perheen naispuoleisena henkilönä eri elämänvaiheissa niin, että huolehdittavinani on ollut yksi, kaksi, neljä, viisi tai kuusi alaikäistä lasta. Kaksi lyhyttä ajanjaksoa olen ollut myös perheen ainoa aikuinen. Olen ollut kotonakin, mutta suurimmaksi osaksi käynyt töissä joko koko- tai osa-aikaisesti. Muistan kyllä sen ajan, kun ovesta lähtiessä piti tarkistaa, onko muistanut itsekin pukeutua. Arki oli haastavaa eikä ihan joka hetki niin kivaakaan.

Silti kummastelen, mihin muuhun kuin ilmiön kuvaamiseen Helin kirjoituksellaan pyrkii. Tulee hakematta mieleen se mainittu kauppakeskustelun teksti, jossa joku valitti kassalla hitaasti ostoksiaan pakkaavista asiakkaista. Joku toinen (se en ollut minä, mutta kommentti ilahdutti minua kyllä) totesi kommenttikenttään, että Kaliforniassa niitä ostoksia pakkaa siinä hihnan päässä mukavia jutusteleva pakkaaja, eikä ketään ärsytä. Ja tästä riemastuneet rääkäisivät, että kai se pakkaaja tulee moisille uusavuttomille myös kotiin kokkaamaan.

Täällä nimittäin huomaan ensimmäistä kertaa, että sosiaalipoliittisilla pohdinnoilla ja päätöksillä esimerkiksi lapsilisistä, vanhempainvapaista ja kunnallisesta päivähoidosta sekä toisaalta myös toimivasta terveyden- ja vanhustenhuollosta, puhumattakaan kohtuuhintaisista asunnoista, viihtyisistä leikkipuistoista, neuvolapalveluista, pikkukoululaisten iltapäivähoidosta, koulukuljetuksista, tilapäisestä vanhempainvapaasta sairaan lapsen hoitoa varten ja oikeudesta omaan sairaslomaan on oikeasti merkitystä perhesuunnittelun kannalta.

Suomessa tällaisista oikeuksista ja tukirakenteista keskustellaan lähinnä vaalien aikaan. Minullekin niiden olemassaolo on ollut itsestään selvää. Koskaan ei päivähoitopaikan kuukausihinta ole ollut ratkaiseva tekijä siinä, kuinka monta lasta olen kokenut voivani kasvattaa - ja silti käydä töissä. Kummastelen siis Helinin tekstiä kuten se kassahihnan pakkaajista riehaantunut: mitä vielä enemmän jokin taho voisi toisen eteen tehdä? Kun naisten työllisyyden mahdollistavat rakenteet jo ovat aika hyvässä jamassa, onko vuodesta toiseen jatkuva ruuhkavuosivalitus ehkä vain osa suomalaiseen julkiseen keskusteluun ikävästi pesiytynyttä marmatusta?

Tätä nykyä iltapäivisin, kun odottelen lapsia koululla helteessä puun alla, leikittelen usein miettien, millaiseksi elämäni olisi muodostunut, jos olisinkin kasvanut ja elänyt aina täällä. Olisiko minulla kolmea rakasta tytärtäni? Olisiko minulla koulutusta / työtä / toimeentuloa? Tästä leikistä lienee todellista hyötyä vain sikäli kuin se auttaa pohtimaan, tohdinko antaa omien tyttölasteni elämän muotoutua täkäläisten realiteettien ehdoilla.

Täkäläisissä realiteeteissa vanhemmilta vaaditaan paljon, koska he kantavat vastuun lapsestaan yksin, ilman että yhteiskunta paljoakaan kannattelisi puun toista päätä. Vaaditaan enemmän aikaa (lasten kuljettamiseen, läksyjen tekoon yhdessä), enemmän rahaa (julkinen koulukin haluaa kaiken aikaa lahjoituksia).

Toki nainen saa täälläkin kaiken jos haluaa ja hänellä on siitä varaa maksaa sekä lopputuloksen rahallinen että henkinen hinta. Seisoohan esimerkiksi iltapäivisin lasteni koulun edessä kuljetusautoja, jotka vievät töissäkäyvien äitien kuusi tai seitsemisen tuntia opiskelleet alakoululaiset vielä useaksi tunniksi tasokkaisiin yksityisiin iltapäiväkerhoihin opettelemaan shakkia, taekwondoa tai vaikkapa kiinaa. Näin autojen kyljissä luvataan.

Ehkä oikea ongelma onkin tässä: Suomessa naisen on usein pakko käydä töissä, jotta arki toimisi. Täällä naisen on usein oltava kotona, jotta arki toimisi. Vaikka tilannetta koetettaisiin kuinka korjata, jokin ulkopuolinen voima (kuten raha) lopulta sanelee päätöksen kotona olemisesta tai töissä käymisestä naisen itsensä (tai koko perheen) ohitse.

Meidän elämäntilanteessamme pidän suurena etuoikeutena sitä, että saan näinä päivinä olla tiiviisti läsnä lasten arjessa. Toivon silti, että kun väliaikainen työlupa aikanaan tulee, pääsen kokeilemaan myös osa-aikaista töissäkäyntiä, vaikka se saattaa edellyttää monenlaisia järjestelyjä ja aiheuttaa arkeen uudenlaista kaaosta.

Perheen ja työn yhteensovittaminen saattaa olla kaikkialla vaativaa. Lieneekö se kuitenkaan monessakaan paikassa mahdotonta?


4 kommenttia:

  1. Tää oli häkellyttävän hieno kirjoitus. Paljon sai ajattelemisen aihetta. Mä en myöskään tajunnut sitä Helinin kirjoitusta. Että mitä sillä haettiin. Vaikkakin aina itse sanon et meidän perhe ei toimisi, jos kävisin kodin ulkopuolella töissä. Tottakai me selvittäis kuten muutkin ihmiset, mutta veikkaan et ei olis kivaa sillä tavalla kuin nyt. JA minä kun menen kiva edellä. Pitäisi tuntea huonoa omatuntoa? TAi ei. Töitähän mä teen, koko ajan.

    Tosi kiinnostavaa lukea teidän elämästä siellä

    VastaaPoista
  2. Kiitos, P. Kiva kun pysyt kuulolla, vaikka tekstini ja niiden aiheet ovat vuosien myötä muuttuneet paljon!

    Sinä nyt varsinkin olet töissä, vaikka teetkin ne kotona. Teillä sinun töitäsi varmaan tekee tavallaan myös koko perhe, lapsia myöten. On valtava haaste saada paletti toimimaan, kun olosuhteet muuttuvat perheessä tuon tuosta. Sinä teet sen hienosti ja kasvatat samalla lapsistasi empaattisia, avarakatseisia ihmisiä. Upea juttu!

    VastaaPoista
  3. Mahtaisikohan yksi ristiriita tässä meidän suomalaisessa äitiydessämme olla se, että perheeseen ja erityisesti lapsiin on ruvettu kohdistamaan amerikkalaishenkisiä kilpailupaineita, ja kuitenkin (kuten kirjoititkin!) se että arki pyörii vaatii meillä naisten työssäkäymistä?
    Että aletaan olla tilanteessa, jossa kumpikaan ratkaisu ei ole hyvä, ja että varsinkaan työelämä ei tässä taloudellisessa tilanteessa pysty joustamaan, saati että itse uskaltaisi niitä joustoja vaatia - mutta toisaalta jonkinlainen "hyvä äitiys" vaatisi kääntymistä kotiin?
    En tiedä, ehkä ei kuitenkaan :)

    Jonkinlainen asennemurros selvästi on tekemässä tuloaan.

    *
    Itse pohdin usein kunnianhimon, työnteon ja kodin pyhää kolminaisuutta. Olenko kunnianhimoton jos tyydyn "vähäisempään" työhön? Pystyisinkö luomaan uraa, siis ihan oikeata uraa?
    Joka ikinen kerta kun nuori katsoo avoimesti suoraan silmiin ja kertoo jonkun pienen ison jutun, ajattelen että en millään vaihtaisi sitä kodin sohvannurkkaa hektiseen työelämään. Ja jokikinen kerta kun töissä on sellainen päivä kuin eilen oli (aneeminen!) mietin, että kykyjä olisi varmasti enempäänkin.

    Kiitos kun herätit pohtimaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kun pohdit ja kommentoit! Jäin pitkäksi aikaa miettimään ajatustasi siitä, että amerikkalainen kilpailuhenkisyys voisi lisätä paineita myös suomalaisäideille. Tavallaan, ehkä. Jos otetaan ideat sellaisina kuin ne nähdään, irrotetaan ne yhteydestään ja sovelletaan käytäntöön - niin eiväthän ne yleensä kovin hyvin tapaa toimia.

      Minulle tulee tästä mieleen esimerkiksi jatkuva harrastusrumba. Tämän postauksen luonnoksessa kommentoinkin aihetta, mutta karsin kappaleen sittemmin. Täällähän harrastamiseen on yleensä syy: lapsen on osoitettava nuoresta asti meriittejään esimerkiksi collegeen aikanaan päästäkseen. Suomessa sillä ei ole tätä funktiota, mutta silti harrastushässäkkää on jo pitkään jollain tapaa ihannoitu.

      Meillä tehtiin aikoinaan tyly päätös, kun kaikkinainen iltakuskaaminen alkoi käydä raskaaksi. Yhtään luisteluhallin aamuyövuoroa viereisessä kaupungissa en suostunut tekemään, vaan lapset saivat harrastaa vain sellaista, mihin saattoivat itse kulkea. Se helpotti perhe-elämää kummasti ja myös lapset olivat tyytyväisiä siihen, etteivät kaikki istuneet joka ilta jonkun harrastuksen vuoksi autossa. Täällähän tämä periaate ei sitten taas toimikaan. :)

      Poista