Tämän kupletin juoni tiivistettynä:

näkökulmasta riippuen
joko suomenamerikkalainen
tai amerikansuomalainen mies,
suomalainen vaimo,
kolme tytärtä,
kalifornialainen löytökoira
ja vasta alkaneita seikkailuja
Yhdysvaltojen länsirannikolla.


tiistai 16. syyskuuta 2014

Ihminen tarvitsee syyn

Eilen sattui silmiin uutinen, joka kertoi Kymenlaaksoon rekrytoiduista espanjalaisista sairaanhoitajista. YLE lähetti hoitajien elämää seuranneen dokumentin. Linkkiä ei enää löydy, mutta tämä uutinen kertoo, mistä on kyse.

Suomeen siis haettiin noin vuosi sitten huolellisen rekrytointiprosessin kautta useita espanjalaisia hoitajia. Heitä koetettiin auttaa maahan ja työhön sopeutumisessa monin tavoin, mutta yli puolet tulijoista on jo palannut Espanjaan. Dokumentin esittelyteksti, jota eilen luin, kommentoi mielestäni hiukan kitkerään sävyyn nuorten espanjalaisnaisten kaipuuta Välimeren rytmeihin ja antoi ymmärtää, että kenelle tahansa keski-ikäiselle tai perheelliselle olisi kyllä riittänyt se, että Kouvolassa kaikki oli hyvin sekä kotona että töissä.

Koti-ikävä toki mainittiin, mutta sitä tunnuttiin pitävän aika vähäpätöisenä syynä kotiinpaluulle. Mietin, onkohan tekstin kirjoittaja koskaan koettanut asua ulkomailla. Olen itse viime päivinä potenut koti-ikävää ja todennut, että sitä vastaan on taisteltava aktiivisesti kuin se olisi kroonista kipua. Mutta toimiakseen näin ihminen tarvitsee syyn.

Rakkaus on varsin hyvä syy.
Sosiaaliseen elämään pettymistä pidettiinkin jälkipuinnissa suurena syynä espanjalaishoitajien lähdölle. Kouvolassa olisi kannattanut tehdä töitä paitsi sen eteen, että nuoret espanjattaret saivat hyviä työkavereita, myös sen edistämiseksi, että nämä olisivat oikopäätä rakastuneet ja sännänneet naimisiin hyvien suomalaismiesten kanssa.

Tosin Suomi on sen verran hardship-kohde, että palava rakkauskaan ei välttämättä riittäisi. Taitaa olla aika usein niin, että pariskunnan suomalainen osapuoli itsekin toteaa olevan helpompaa, hauskempaa ja ainakin lämpimämpää rakentaa suhdetta, perhettä ja yhteistä elämää jossakin muualla kuin Pohjolan jään ja hankien piirittämänä.

Työ on yleinen syy. Ja tämän vuoksihan espanjattaret Suomeen alunperin varmaan lähtivät. Espanjassa työttömyys on käsittääkseni edelleen erittäin ankaralla tasolla. Toisaalta, jos on vuoden työskennellyt Suomessa ja opiskellut ahkerasti kieltä, voisi tämän jo kuvitella edistävän työnsaantia maassa, jossa turismi on tietyillä alueilla keskeinen elinkeino.

Seikkailunhalu ja kokemisen tahto ovat aika heikkoja syitä lähteä toiseen maahan: ne eivät sido ja kuihtuvat pois. Muutaman kuukauden jälkeen uutuus on koettu ja kotimaan hyvät puolet palaavat kirkkaina mieleen.

Pakko on tietysti ankara konsti. Varsinainen pakolaisuus on asia sinänsä, mutta se saa monenkirjavia muotoja, kun lähtemisen pakon nähdään ulottuvan kaikkiin niihin ihmisiin, jotka lähtevät kotimaastaan etsimään jotakin parempaa tai jotakin vähemmän huonoa.

Meidän asuinympäristömme on täynnä ihmisiä, jotka ovat tulleet, koska eivät muutakaan voineet tai koska juuri tämän verran voivat. Yksi iso asia on tietysti virallinen ja epävirallinen maahanmuutto etelän suunnalta ja siinä on paljon aidon pakolaisuuden piirteitä.

Mutta myös työperäisessä maahantulossa on samaa. Joku kommentoi eräässä nettikeskustelussa aika kitkerästikin sitä, että näihin koko maan asumiskustannuksiltaan kalleimpiin kaupunkeihin palkataan paljon osaavia (mutta ehkä epätoivoisia) ulkomaalaisia, jotka maahan päästäkseen suostuvat alhaisiin tai kohtuullisiin palkkoihin. Vähitellen se johtaa tilanteeseen, jossa yritykset eivät tahdo maksaa paikalliselle väelle sitä, mitä nämä pyytävät, koska saavat samantasoisen tekijän edullisemminkin. Ja vaikka tulokkaat saavat vain kohtuullisen palkan eivätkä missään tapauksessa osta perheelleen hulppeaa huvilaa, he silti kokevat elämänlaatunsa parantuneen (tai lastensa elämänlaadun aikanaan parantuvan) merkittävästi lähtötasoonsa nähden.

Kuinka Kouvola sitten saisi aikaan sen, että hoitajien (ja muiden rekrytoitujen) elämänlaatu paranisi niin paljon, että heidän kannattaisi jäädä? Jos tätä tavoitellaan luonnollisin keinoin, yrityksen varoja ylellisen elämän tukemiseen laittamatta, ehkä oikea lähtömaa ei alunperinkään ole Espanja. Kontrastin olisi oltava suurempi.

Jos ulkomuistista lainaan oikein, Kata Jenkeissä -blogin kirjoittaja sanoi jossakin tekstissään, että ihminen rakentaa kahdessa vuodessa kodin minne tahansa. Ehkäpä Kymenlaakson rekrytointihankkeet onnistuisivat paremmin, jos työsopimuksiin alun alkaen kirjattaisiin tiettyyn vuosimäärään sitoutumisen pakko ja sitoumuksen rikkomisesta seuraava riittävän suuri sakko. Näin tulokkaat saisivat motivaation sille, että he antaisivat uuden elämänsä rakentumiselle ajan, jonka se tarvitsee. Ja ehtisivät ehkä sitten löytää sen rakkaudenkin. :)

8 kommenttia:

  1. Mielenkiintoista! Koti-ikävä on tosiaan kuin kroonista kipua. Luulen, että se on se syy joka vie ensimmäisenä takaisin - ne jotka koti-ikävä yllättää ja jotka eivät jaksa sitä vastaan taistella. Minulla on myös viime päivät ollut kova koti-ikävä. Tämä on hankala ikävä siinä mielessä, että ei ole paluuta siihen kotiin jonne ikävöin eli Belizeen, ei ainakaan kovin realistisesti. Koti-ikävä on siis vain voitettava. Aika hyvän syyn minulle sopeutua Sudaniin antavat koirat. En toki haluaisi lähteä lapsiakaan yhtenään muuttamaan paikasta toiseen, mutta heidän kanssaan voi sentään muutoista jutella ja niitä käsitellä ihan eri tavalla kuin koirien. Juuri nyt odotan kuinka kauan kestää selvittää koiria kentältä ulos Khartumissa (vertailun vuoksi Helsinki-Vantaalla siihen taisi mennä pari tuntia) ja ajattelen, että ihan heti en lähde koiria kiusaamaan uudella muutolla. Tänne on tultu olemaan ja sillä selvä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi saitte nyt koirat kotiin ja heidänkin sopeutumisensa on saatu alkuun. :) Jäin pariksi päiväksi miettimään tuota, kun sanoit, ettei paluuta Belizeen ole. Kuvasit jossain tekstissäsi mielestäni hienosti sitä, kuinka Belize jo teidän siellä ollessanne muuttui, kun tutut komennuksilla niin ikään olleet ihmiset myös jatkoivat taivaltaan. Tavallaan sitä, missä elitte ja mitä kaipaatte, ei enää kaikilta osin enää edes ole.

      Kuulostaa tosi hyvältä, että sulla ja teillä on selkeä päätös ja visio tuleville vuosille. Se vie jo pitkälle.

      Poista
  2. Jossei enää kipuna kiivaana niin suruna sielussa vaanii koti-ikävä! Vaikka on se helpottanut jonkin verran, enkä yhtään ymmärrä miten te, jotka jo moneen kertaan olette elämänne muuttaneet, siihen pystytte. Kaikki on hyvin, kun perusaisat on kunnossa, puhelimessa on paikallisia kontakteja ja tuntee itsensä hyödylliseksi (lapseni on 17 eli ihan kotiäitinä ei enää tarvita). Paitsi sitten taas kun tulee joululaujujen aika, niin taas viedään...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sylvian joululaulu itkettää jo ihan ajatuksenakin! :') En oikeasti tiedä miten sitä itse jaksankin muutosta toiseen mutta kai tähän tulee omaa rutiininsakin ja tavallaan tuntuisi vielä oudommalta jos yhtäkkiä jäätäisiinkin iäksi paikoilleen. Ikävistäkin voi tulla elämäntapa tai ainakin sen osa ja sinällään tuttua ja turvallistakin. Mutta se surettaa kun lapsilla on entistä elämää ikävä, kun tietää niin tarkkaan miltä niistä tuntuu ja toisaalta senkin ettei ikävään ole oikein mitään apuja tai ratkaisuja.

      Poista
    2. Täällä jo useamman vuoden asunut eurooppalaistaustainen rouva sanoi mulle, että hänen elämänsä on täällä ja kaikki hyvin, mutta joulun aikaan hän muistaa kirkonkellojen äänet. Hänen kotikaupungissaan ne soivat kaikkialla aina sunnuntaisin. Täällä niitä ei ole, ehkä toisin uskovien toisten ihmisten rauhaa ei sillä tavoin sovi häiritä? Kuulemma kaupungissa on yksi kirkko, jolla on kellot. Rouva sanoi käyvänsä joulun aikaan niitä kuuntelemassa. Pienet asiat vievät muistojen tielle.

      Poista
  3. Mielenkiintoinen kirjoitus. Koti-ikavaa ei kylla pida aliarvioida. Olen asunut enemmin ja vahemmin pysyvasti 12 vuotta Turkissa, alkuajat elin matkalaukkuelamaa oppaana ja vaihdoin maata 6kk valein, ikavaa tuli koettua milloin mihinkin ja useamman kerran oli mielessa kotiinpaluu. Voisin kuvitella, etta Valimerellisesta kulttuurista tulleille espanjalaisille yksinaisyys ja perheverkoston puuttuminen on kaynyt lopulta aika raskaaksi, tuskin sielta on ihan hetken mielijohteesta palattu takaisin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet varmasti Petra oikeassa. Toivottavasti tekstistäni ei välittynyt sellaista kuvaa, että olisin itse vähätellyt koti-ikävää - sen sijaan löytämissäni artikkeleissa niin mielestäni tehtiin.

      Poista
    2. Ei ollenkaan, painvastoin, juurikin noista asiaa koskevista artikkeleista valittyi tama vahattely.

      Poista