Eteenpäin, sano mummo lumessa

Puoliso on päässyt eilen muuttamaan meidän Amerikan-kotiin. Hän näytti Skype-yhteydessä pikselimössöjä, jotka kuulemma olivat sitä ja tätä. Uusia lautasia ja lakanoita esiteltiin. Tuli kyllä sellainen olo, että oltaispa mekin siellä jo.

Siltä puolisostakin taitaa tuntua. Tavan suomalaiseen verrattuna hän on yltiösosiaalinen - ehkäpä siis oikeissa vesissään juuri nyt -, eikä yksinäisyys ole ollenkaan hänen juttunsa. "Saapumisperhe" (vaihto-oppilasterminologiaa lainatakseni) olikin lämpimästi esittänyt avoimen kutsun puolisolle roikkua jatkossakin heidän päivällispöydässään. Kiitos, kun pidätte rakkaastamme huolta!

Suomen-kodissa oli uusi näyttö tänään, mutta vielä asiat ovat ilmassa ja kiinnostuksen ilmaisut esittämättä. Huomenna tiedetään jo ehkä enemmän. Tyhjä olo näytöstä jää. Häviävän hetken kotikin on sen verran siisti (sikäli kuin se muuttokaaoksessaon edes mahdollista), ettei tiedä, mihin sitten tarttuisi - vaikka tekemistähän kyllä on.

Eilen en kuitenkaan tarttunut juuri mihinkään. Kävimme ystäväperheen kanssa uimassa ja pienin kiitteli tästä liikuttavasti illalla. Hän oli iloinen siitä, että olin vienyt hänet uimaan, vaikka oikeasti ei olisi ollut uimiseen aikaa, vaan olisi pitänyt tehdä kotona hommia. Kävi sääliksi pieni, joka yrittää ymmärtää aina hommia tekevää vanhempaa. Sanoin lapselle, että joskus ihmisen on pidettävä hauskaakin.

Sen huomaan jo itsestänikin. Väsymys on uhannut muutamana iltamyöhänä luisua uupumuksen puolelle ja välillä on käyty myös itkussa. Opin itsestäni tässä prosessissa - paitsi sen, että pystyn ja jaksan, myös sen, että lopulta en. Sitkeyden rajat ovat sairauksien myötä piirtyneet selvemmiksi.

Olen miettinyt paljon isovanhempiani. Mummoa, joka melko varhain leskeksi jäätyään kasvatti yksin vaatimattomilla tuloilla kymmenen lasta ja luotti lujasti Jumalan apuun jokaisena päivänään. Myöhemmin samaa lujuutta osoitti äitini oman elämänsä vaiheissa, kun huolsi minut ja sisareni terveydellisistä haasteistaan huolimatta. Tämä lyhyt kiirastuli kai on minun vuoroni. Toivottavasti se tähän vaatimattomaan esitykseen jää.

Kiirastulen kesto tosin on ilmeisesti pidempi kuin luulimme. Vaikka viisumiprosessissa ei alun shekki-hässäkän jälkeen ole ollut mitään ongelmaa, käsittelyajat vain ovat niin pitkät, ettemme taida pysyä alunperin kuvittelemassamme aikataulussa. Huomenna lähtee toinen paperipaketti (I-129F) matkaan. Jäädäänkö sitten tänne odottamaan prosessi loppuun vai otetaanko väliin vierailu ja yksi edestakainen lentoreissu lisää - tästä puolison kanssa keskustelemme, aavistuksen erimielisinä.

Ikävä tosin on kova ja koko tilanne tuntuu välillä aivan absurdilta. Tänä aamuna havahduin miettimään niitä toisia isovanhempiani, jotka kohtasivat ja avioituivat sodan aikana. Miltä tuntui rakentaa yhteistä tulevaisuutta niiden epävarmuuksien kanssa? Miltä tuntui odottaa hitaita kirjeitä kihlatulta, jonka tarkkaa sijaintipaikkaa ei aina tiennyt ja jonka turvallisuudesta sai joka hetki olla äärimmäisen huolissaan?

Yrtit (?) Amerikan-kodin parvekkeella. Uutta versoaa.

Me sentään skypetämme kerran pari päivässä, voimme tiedustella toisiltamme toiveita uusien keittiöpyyhkeiden väristä, lähettelemme sähköpostia käytännöllisistä asioista ja digikuvia lasten piirroksista. Silti toinen on poissa ja sen myötä kokonaisuudesta enemmän kuin puolet.

Kolmasosa keväästä

Puolison lähdöstä on kuukausi.

Kuluneen kuukauden aikana talossa on hajonnut jotakuinkin jokainen sellainen sähköinen tai elektroninen vimpain, josta en kerrassaan mitään ymmärrä. Kiitos ystäville ja sukulaisille heidän avustaan niiden korjaamisessa.

Talossa on isoja kalusteita jäljellä ruokaryhmä ja sohva. Kirjahyllyt on purettu puoliksi, loput irrotetaan, kun ne haetaan. Parisängyn kävi pari läheistä purkamassa viikonloppuna (kiitos!)  ja teiniintyvän parvi ostettiin pois. Kaikki nukumme nyt patjoilla. Pikkutavaraa riittää enkä ulkovarastoon ole oikein katsonutkaan. Kyllä tästä vielä hyvä paniikki tulee.

Viisumin ensimmäisestä vaiheesta tuli sähköpostikuittaus. Useampia vaiheita on vielä edessä. Yksi jännitys on haastattelu konsulaatissa. Odottelen tietoa ajankohdasta. Haastattelun varaus tehdään sähköpostilla. Koetin soittaa perään ja päädyin "jos haluat X,  paina nappia Y" -kehään, joka lopuksi ilmoitti minulle, että asia hoidetaan sähköpostitse ja katkaisi puhelun. On siis odotettava.

Merirahdin päivämäärä on sovittu, samoin kierrätyskeskuksen iso haku ja yleinen talkooviikonloppu.

Kun suurta kirjahyllyä purettiin, poistettiin käytöstä myös televisio. Pienin lapsista alkoi itkeä. Häntä ei ole oikeastaan haitannut lelujen pakkaaminen eikä mikään toisen vanhemman lähtöä pienempi ole surettanut. Mutta Pikku Kakkosta hän ei kuulemma tahdo tihrustaa tietokoneen onnettoman pieneltä ruudulta. Isänsä tytär. :) Lapsi on kyllä parissa päivässä sopeutunut.

Minä ehkä en vielä kuukaudessakaan. Illat ovat yksinäisiä, kun lapset ovat menneet nukkumaan. Oli tapana kiehnätä puolison vieressä nämä hetket. Sellaiselle pariskunnalle kuin me, etäsuhde ei tunnu sopivan mitenkään päin. On kuitenkin luja luottamus, jota tässä kohden kysytään. Kummankin on tiedettävä, kyselemättä ja vastausta saamatta, että toinen on ja pysyy ja että tavoite on selkeä ja yhteinen.

Pitkiä pohdiskeluja suhteen tilasta ei näinä aikoina ole mahdollista harjoittaa, sillä viestiminen on välillä haastavaa. On aikaero, unet ja työt. Ovat lapset, joille kuuluu skype-ajasta osansa. (Puoliso sanoo tulevansa merisairaaksi siitä, kun pienet innokkaasti keikuttelevat häntä ruutumatkoilla pitkin taloa.) On perhe, jonka kotona puoliso vielä viikon verran asuu. Tuntuu, että olemme viestitellessämme jatkuvasti häiriöksi jollekin. Tuntuu, ettei niin monta sanaa olekaan, että ne kuroisivat läheisyyden kaipuuta vähemmäksi. Joskus viikonloppuisin, kun jompikumpi on valvonut meille aikaa, olemme välillä vain katselleet toisiamme.

Vaikka iloitsen siitä, että lasten kanssa minulla ehkä on entistäkin hellemmät, läheisemmät ja rennommat välit, kun ilta-aikani kuuluu kokonaan heille, en voi suositella tätä ratkaisua kenellekään. Ja tämäkin seikka vaatinee aikanaan jonkinlaisen paikon, kun puolison perhepaikka raivataan hänelle takaisin.

Tahtoisin tehdä kalenterin, josta viivaisin päiviä yli, mutten tohdi kohdata ylitse viivaamattomien joukkovoimaa silmästä silmään. Kaksi kuukautta jäljellä.

Aina ei mee

Vuokrasopimuksen allekirjoituksen olettaisi olevan aika simppeli juttu. Talo on nähty, ehdot tiedetään, nimi sitten alle.

Onpa taas nähty sekin, kuinka maailma ei ole sama kaikille. Kolme, siis todellakin kolme! tuntia istuttiin paperin äärellä keskustelemassa olennaisuuksista (kuten että ei kai tässä nyt oikeasti osapuolia sitovaa sopimusta olla solmimassa - no miksipä sitä nyt sellaista!) ja epäolennaisuuksista (kuten porkkanapenkin paikasta). Ja kierreltiin katselemassa, kuinka yläkerran perimmäisen kamarin oven yläpuolelta tosiaan puuttuu lista. Että laittamaan joutuu! (No jos välttämättä sisäinen pakko siihen ihmisparan ajaa.)

Sittenpä sitä kynää ei vain saatukaan taskusta esiin. Että voisiko vielä miettiä? Ja eihän tässä kiire ole.

Mikäpä kiire niin. Eihän mulla muutakaan tässä toki ole käsissäni...

Siinä vaiheessa, kun tämä loputon ja täysin turha rupattelutilaisuus viimein saatettiin päätökseen, talossa oli kolme rättiväsynyttä, nälkäistä lasta. Ruokailuaika oli mennyt, uniaika oli mennyt ja siitähän syntyi sydäntäsärkevä itku, kun pienin oivalsi myös Skype-ajan menneen. Hän ei saanut kertoa toiselle vanhemmalle, mitä oli päivän aikana tehnyt.

Yhtään huonompaa käsitystä en ehkä ihmisestä voisikaan saada, kuin saan, ellei hän kerta kaikkiaan ääneen sanottunakaan ymmärrä, että neljävuotiaalla olisi nyt korkea aika ja oikeus ravintoon, uneen ja vanhempiinsa.

Olihan tässä vähän muutakin tullut ilmi matkan varrella, mutta jo pelkästään tuo kolmen tunnin turhakemaratoni riitti siihen, että varsin helpottuneena otin tänään vastaan tiedon näiden tarjokkaiden lopullisesta kieltäytymisestä.

Se mikä aluksi tuntui johdatukselta, osoittautui yksiselitteisesti virheeksi. Talon vuokraus palaa lähtöpisteeseen ja välittäjä saa jatkaa työtä leipänsä eteen. Mikäpä siinä. Helpommaksihan nuo näytötkin tavallaan talon hiljalleen tyhjentyessä käyvät.

Omat ajatuksensa näkee kaikkialla

Pieniä ihmeitä

Asiat järjestyvät hiljalleen.

Puolisolla on paljon järjesteltävää. Pankin kanssa erityisesti tuntuu olevan asiointia harva se päivä. Auto olisi hankittava mielellään eiliseksi. Asuntoja hän on katsellut ahkerasti.

Taloa ei olla tähän kohtaan ostamassa, se on juuri nyt ehkä ennemmin pankin tahto kuin omamme. Mutta onneksi vuokrakohteitakin löytyi, kun lopulta ymmärsimme joitakin realiteetteja. Suomessahan me olemme tupa ja perunamaa -ihmisiä, mutta tuolla se ei mene niin.

Uima-allashaave nyt ehkä kuitenkin toteutuu, kun huomasimme, että melkein jokaisessa taloyhtiössä (community) on yhteinen allas. Ja kuntosali ja yhteinen oleskelutila (nettiyhteyksineen) ja joissakin myös "sauna". Makuuhuoneita ei tosin sitten olekaan ihan jokaiselle omaansa.

Katseltiin viimeiseksi lasten kanssa kuvia vähän isommasta talosta joka oli tosi kiva, mutta jossa ei ollut allasta. Sitten katsottiin kuvia pienemmästä huoneistosta, joka sekin on tosi kiva ja siinä on allas. Lapset vakuuttivat, että tästä huoneistosta he varsin tykkäävät ja että he asuvat yhtään riitelemättä vaikka kaikki samassa huoneessa (kunhan vain pääsevät tuon tuosta uimaan). Sitä kotia nyt sitten yritetään. Oli siinä siis muitakin etuja.

Suomen-kodin vuokrauskin on paperia vaille varma. Tulevat vuokralaiset tuntuivat johdatukselta ja oli ihan ihmeellistä huomata, miten palapelin palaset - taas - loksahtivat kohdalleen niin, että hyvää tuottui sekä heille että meille.

Joku haluaa ostaa myös meidän akvaarion, josta en uskonut koskaan pääseväni. Vielä kaloineen päivineen, mistä olen meidän kalavanhusten puolesta onnellinen. Kissalle puolestaan on alustavasti puhuttu paikkaa eläinsuojeluyhdistyksen hoivissa, kun se nyt on tuollainen pissamaakari. (Tämä on kyllä haikea ja vaikea pala. Iltaisin, kun katti käpertyy syliini sohvalle kehräämään ja kinuamaan silityksiä, tuntuu mahdottomalta ajatella, ettei se asuisi kanssamme.) 

Viikon murphismit olivat siinä, että kaikki lapset sairastuivat. Eri tauteihin, yhtä aikaa ja peräkkäin. Onneksi saimme mummin avuksi! Lapset olivat välillä jonkun päivän onnellisina kotona leipomassa pullaa ja minä pääsin töihin. Pieniä ihmeitä.

Viikonloppuna olisi aie kaiken muun lentämisen ohella paneutua tarkemmin yhteen lastenhuoneeseen. Niitä muurahaisia ajattelen aina vain.

Joku sanoi minulle, että töitä riittää varmasti niin, etten ehdi edes ikävöidä miestä. Riittää, riittää, mutta ehdin kyllä. Viideltä aamuisin näyttää olevan aika paha kohta sekä toisella mantereella että täällä. Se hyvä puolihan siinä on, että varhain herättyään sitä ehtii tunnin verran näpytellä toisen kanssa sähköposteja tai muita viestejä, ennen kuin sen, jolla on aamu, on lähdettävä töihin. Muutama virke siellä täällä vain on niin kovasti ohuempi yhteys kuin kunnon lämmin halaus. En tahdo edes laskea aikaa eteenpäin, sitä on niin paljon vielä.

Matkalaukkuostoksilla

Sairaspäivän aamuun otettiin pikakiepahdus kaupassa. Teiniintyvä nukkui sillä välin kotona pienet unet. On kyllä oikeasti tosi kipeä ja voipunut lapsi nyt. Huomenna hoitamaan tulee mummi, jotta pääsen töihin. Päätäni tosin särkee, mutta jospa en kuitenkaan itse sairastuisi.

Kuva yllä on auton takakontista kauppareissun jälkeen. Tavanomaisille lomille olemme lähteneet reput käsimatkatavaroina, mutta nyt todettiin, että näihin saadaan enemmän tavaraa. Niinpä lapset saivat valita omat käsimatkatavaralaukkunsa. Mustan ja violetin takana on vielä yksi carry on -kokoinen laukku.

Kuvassa oikealla alareunassa pilkottaa paketti laskiaispullia. Lisäksi haettiin sairastavalle Jaffaa ja banaaneja. Kassaneitiä meidän ostoksemme naurattivat.

Kouluuntuvaa täytyy tässä kohden kehua. Hän otti vapaapäivän eskarista ja oli taas kerrassaan upea kauppaseuralainen. Kouluuntuva on maailman reippain lapsi ja nyt kun hän oli tohkeissaan laukuista, tahtoi välttämättä pakata niitä kärryyn, kassalle ja taas kärryyn sekä kantaa autoon ja pois.

Olisikohan tämän päivän hommat nyt tehty, kun mennessä jo kiepahdettiin kierrätyskeskuksen kautta viemässä pois erä sitä sun tätä. Pikku hiljaa... Saavathan muurahaisetkin sitkeällä työllä aikaiseksi ison keon. 

Piikkipaatsama

Tänään näytettiin taloa mahdollisille vuokralaisille.

Olin singahtanut aamulla järjestämään viimeisiä kohteita yläkerrassa, kun teiniintyvä raahasi itsensä kärsivänä ylös portaita ja ilmoitti juuri oksentaneensa alakertaan.

Kirmasin siivoamaan ja nostelemaan kissaa pois sotkusta. Muutaman noston jälkeen se, kumma kyllä, luovuttikin.

Yläkertaan palatessani aistin jo portaissa syyn. Katti oli havainnut auki jääneen makuuhuoneen oven ja livahtanut heti asioilleen. Minun sänkyyni.

Siinäpä minulla sitten oli alakerrassa oksentava lapsi ja yläkerrassa kissanpissan lemu. Näyttöön oli aikaa muutama tunti.

Soitin välittäjälle. Pyysin ilmoittamaan lapsen taudista tulostaan ilmoittaneille. Koska siivottu oli jo monta päivää, päätin näyttää kuitenkin. Yhdet tulijat kääntyivät ovelta. Mutta jos kiinnostuneita yhteydenottoja tulee, saattoi tämä silti onnistua.

Näytön ympärillä meiltä haettiin kaksi sänkyä, yksi patja ja kirkasvalolamppu. Illalla raivasin muutamaa kaappia ja päädyin memory lanelle. Mitä ihmisen olisi tarkoitus tehdä vanhoille valokuville, hääpuvulle, partiopaidalle ja edesmenneen mummon lähettämille postikorteille? Mitäänhän täältä en mukaani lopulta saa, mutta joidenkin esineiden hävittäminen kerta kaikkiaan on perikunnan tehtävä.

Huomenna pitäisi hakea muutama matkalaukku, joista näin eilen sattumalta tarjouksen. Päivä saattaa tosin pätkähtää myös pedin puolelle, sillä vähän arvelen lapsen pöpön päässeen jo tarttumaan.

Lapsia äidin puolikuntoisuus tuskin haittaa - annanpahan taas periksi joka asiassa helpolla päästäkseni. Löysin mainituista kaapeista tänään mm. joululta sinne kätkettyjä avaamattomia marmeladirasioita (jne. Sanoinhan, että herrani on hamsteri!) ja yllättävän hellämielisesti annoin lasten tuhota niitä. En olisi arvannut, että puolison tuen puuttuessa olisin meistä se löyhäkurisempi, mutta selvästi siltä vaikuttaa.

Ja niin, mikä ihmeen "piikkipaatsama"? Ei mitään aavistusta. Lieneekö lastenohjelmasta? Kaksi pienintä sitä on toistellut tänään täysin arvaamattomasti:

"- Kuule, onko tämä lohi sinusta hyvää?"
-"Piikkipaatsama."



P.S. Puolison työsopimus kieltää häntä kirjoittamasta anonyymiä blogia. Kyllä! Mahdolliset päivitykset ameriikasta odottavatkin nyt esimiehen erillislupaa. Sillä välin saatte tyytyä minun turinointiini.